Rihmastoidumme, siis olemme!

Ajattelen, siis olen (cogito, ergo sum) totesi René Descartes (1596-1650). Sen mukaan ajatteleva olio on olemassa ainakin niin kauan kuin ajattelee. Rationaalista ja loogista ajattelua ylistävä lausahdus esittää, että tiedon perustana on järki. Länsimainen ajattelu onkin syvästi ankkuroitunut tietoon ja tieteeseen. Miksi sitten kuitenkaan tieto ei aina
tunnu riittävän? Tätä kysymystä pohdin myös dokumentaarisessa Siivenisku (eng. Featherlight) -elokuvassa, jossa tarkastelen ihmisen suhdetta luontoon ja sitä, voisiko luontosuhteemme löytyä ajattelun ja tiedon tuolta puolen, kokemuksesta, tunteesta ja siitä, että ymmärtäisimme itsemme jälleen osaksi luontoa.

Lintujen tila

Vuonna 2022 luin BirdLifen raportin maailman linnuston tilasta. Sen mukaan elämäni aikana, 80-luvulta lähtien Euroopan ja Pohjois-Amerikan alueelta on kadonnut 3 miljardia lintuyksilöä. Pohjoisen linnuista puolet on vaarantuneita tai katoamassa kokonaan. Reilu kolmannes Suomen pesimälintulajeista on luokiteltu uhanalaisiksi.

Lintujen tila kertoo aina myös laajemmin luonnon tilasta. Linnut toimivat hyvinä indikaattoreina: Hömötiainen oli vielä 1960-luvun lopulla neljänneksi runsain lintulajimme, nyt se on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Hömötiaisen häviäminen kertoo vanhojen metsien häviämisestä. Peltosirkku on vähentynyt niin voimakkaasti, että viimeisen 30 vuoden aikana kannasta on kadonnut yli 99 prosenttia. Yksi merkittävä syy lienee maatalousympäristöjen muutos: entiset kotieläimet, nykyiset tuotantoeläimet ovat sisätiloissa, eikä hoitamattomia,
luonnonvaraisia kesantoja juuri ole. Keski-Euroopassa on todettu maatalousympäristöissä hyönteiskatoa, ja viitteitä hyönteisten laajamittaisesta vähenemisestä on havaittu myös Suomessa. Hyönteiskato indikoi myös lintukatoa. Elämme kuudennen sukupuuton aikaa. Aikakausi on antroposeeni, ihmisen aika.

Raporttia lukiessani ajattelin, että on uskomatonta kuinka olemme alkaneet tottua, ehkä jopa turtua toinen toistaan synkempiin ilmasto- ja luonnontilaraportteihin. Edelleen minua hämmentää ajatus siitä, kuinka tiedämme kaiken tämän, nämä lukuisat raportit luonnon tilasta ja ilmastonmuutoksen nykyisistä ja tulevista vaikutuksista, mutta silti yhteiskunnallinen muutos kohti todella kestävämpää elämää etenee liian hitaasti. Käyttäydymme ja elämme, yksilön ja yhteiskunnan tasolla, ikään kuin mikään näissä raporteissa ei koskisi meitä: Kuin raportti linnuista koskisi vain lintuja.

Tiedämme, mutta emme tiedä.
Näemme, mutta emme näe.
Kuulemme, mutta emme kuule.

Vai kuulemmeko?

Kuulemme huomattavasti vähemmän linnunlaulua kuin isovanhempamme kuulivat. Siihen on kaksi syytä: Lintuja on huomattavasti vähemmän kuin isovanhempiemme aikana. Lisäksi, ainakin me kaupunkilaiset, elämme kauempana luonnosta. Emme havaitse linnunlaulun vähenemistä. Lintujen määrän väheneminen on kuitenkin todennettavissa, sillä linnuista on pitkän ajan kattavia seuranta-aineistoja. Tästä on kiittäminen tutkijoita ja suurta lintuharrastajien joukkoa, jotka vuodesta toiseen tekevät lintulaskentoja, rengastavat lintuja ja seuraavat muuttoja.

Lintukantojen muutos on nopea, mutta riittävän hidas, jotta huomaisimme sitä arjessamme. Emme pysty vertailemaan isovanhempiemme kokemusta linnunlaulusta omaamme, siksi emme käsitä miten paljon linnunlaulua on kadonnut. Kyseessä on muuttuvan perustason syndrooma (shifting baselines): Pidämme normaalina sitä tilaa, jossa olemme. Samasta syystä raportit ja uutiset ilmaston- ja luonnontilasta helposti ohitetaan: Olemme alkaneet tottua niihin.

Kyse ei ole tietämättömyydestä. Luontoparometrin (2025) mukaan suomalaisten tietoisuus luontokadon etenemisestä on noussut aiemmasta: Maailman luonnon tilanteesta oli huolissaan 91 prosenttia vastaajista. Suomen luonnosta oli huolissaan 72 prosenttia. Tietoa meillä siis on. Ja huolta. Ahdistustakin. Ympäristöahdistus ja ilmastoahdistus ovat sanoja, jotka ovat monille tuttuja. En usko niiden vievän meitä yhtään lähemmäs luontoa. Kavahdamme helposti sitä, mikä alkaa tuntua.. no ahdistavalta.

Ajattelen, ettei tieto yksinään riitä. Ei ainakaan kaikille ja isossa mittakaavassa. Muutos kohti planetaarisissa rajoissa pysyvää elämäntapaa ja yhteiskuntaa tarvitsee kaikkia. Jos tieto ei riitä, eikä ahdistus, mikä sitten riittää Mikä saisi muutoksen aikaan? Ehkä omakohtainen, henkilökohtainen kokemus, siis kokemuksellisuus? Tai tunne?

Tunteita varmasti on, ehkä niitä on jo liikaa, ainakin negatiivisia tunteita. Jos suhteemme luontoon on enimmäkseen katastrofiuutisia ilmastonmuutoksen nykyisistä ja ennustetuista vaikutuksista tai luontokadon etenemisestä, ehkä kovin inhimillinen reaktio on torjunta. Halu olla ajattelematta asiaa, ja mietiskellä muuta. Vai mikä muu voisi selittää sen, että luemme, kuinka trooppista sademetsää häviää 27 jalkapallokentällistä minuutissa (WWF), ja että uusimpien ilmastomallien mukaan lopullinen keikahdus voisi tapahtua jo vuonna 2050, ja jatkamme eteenpäin todeten, että näin se nyt vaan on? Tai ehkä jätämme koko jutun lukematta. Tunnistan sen ikävän tuntemuksen, kun ei tekisi mieli lukea otsikkoa pidemmälle.

Huhtikuussa 2026 brittilehti The Guardian kertoi Science Advance -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan Pohjois-Atlantin merivirrat voivat romahtaa luultua aiemmin. Sillä olisi katastrofaaliset seuraukset Euroopalle, Afrikalle ja Amerikan mantereille. Tarvitsemmeko tästä kaikesta todella henkilökohtaisen kokemuksen, ennen kuin uskomme tämän koskettavan meitä? Ajatteletko, ettet halua edes ajatella sitä. Niin, en minäkään. Ajattelen silti, mutta ihan loppuun asti en ajattelussa pääse. En halua päästä.

Ajattelun tuolla puolen

Olen BirdLifen -raportin lukemisesta asti tehnyt dokumentaarista elokuvaa ihmisten ja lintujen suhteesta, ja sitä kautta ihmisen muuttuvasta suhteesta luontoon laajemmin. Elokuvan kautta pohdin miten muutos olisi mahdollinen niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Elokuvaa tehdessä olen miettinyt uusia lähestymistapoja, sitä kuinka lähestyä eri tavoin ympäristö- ja ilmastokriisien maailmaa, joka lähinnä aiheuttaa ahdistusta.

Olen miettinyt, mikä todella on olemisemme syvin muoto tällä planeetalla, sillä järki se ei ole. Ehkä tuntoisuus tai kokemuksellisuus? Ehkä syvimmät muutoksen tapahtuvat niiden kautta, siis aivan eri tasoilla kuin missä järki operoi? Sillä, eikö se, mitä todella olemme valmiit vimmaisesti puolustamaan, ole meille aina rakasta ja tärkeää, jotakin sellaista, johon meillä on omakohtainen suhde, jota emme halua menettää. Eikä sillä useinkaan ole paljoakaan tekemistä järjen kanssa.

Ehkä tarvitsemme kokonaan uudenlaisia lähestymistapoja, ehkä meidän tulisi löytää luonto kaikin muin tavoin kuin järjellä? Ehkä meidän tulisi palata luontoon? Enkä puhu nyt paluusta luolaan, vaan paluusta ajatukseen, jossa koemme olevamme osa luontoa.

Vai olemmeko jo menettäneet suhteemme luontoon? Ja jos olemme, mistä löytyy kadonnut luontosuhde? Voisiko se löytyä luontotunteista, joille meillä ei ole ehkä oikein edes sanoja. Vai miltä sinusta kuulostavat luontoilo tai ilmastoharmonia? Milloin viimeksi olet nauttinut metsäkylvystä suomalaiseen tai vaikka japanilaiseen tapaan?

Ekosentrismi on luontokeskeinen arvomaailma, joka asettaa ekosysteemien kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ihmisen etujen edelle. Se vastustaa ihmiskeskeistä (antroposentrista) ajattelua ja korostaa, että luonnolla on itseisarvo. Se on yksi askel kohti ajattelun muutosta, jonka keskiössä ei ole ihminen, talous ja kuluttaminen.

Rihmastoidumme, siis olemme

Olen alkanut ajatella, että ihmisen olemisen pitäisi olla luonnollisempaa, ja siten myös rihmastomaisempaa. Rihmasto on tällä hetkellä yksi lempisanoistani. Ajattelen, että en halua olla irrallaan luonnontilasta ja tulevaisuudesta, millainen se onkaan. Päinvastoin, haluan olla mitä suurimmassa määrin sidottu, juurtunut ja rihmastoitunut siihen. Silloin haluan myös puolustaa sitä, elävämpää planeettaa, jota olen osa.

Rihmastomaisuutta voi harjoittaa monella tapaa. Jos ahdistus ja halu olla ajattelematta ikävyyttä, syntyvät siitä, että ongelmat tulisi osata ratkoa yksin tässä ja nyt, voi alkaa rihmastoitua. Viime vuosina on syntynyt lukuisia erilaisia ryhmiä, ryhmittymiä ja sosiaalisen median yhteisöjä niin Suomessa kuin maailmalla, jotka koettavat purkaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttamaa ahdistusta ja apatiaa.

Pyrin tekemään myös tätä elokuvaa rihmastomaisesti. Elokuvan tekemisessä työryhmän ympärillä on aina vielä huomattavasti laajempi joukko ihmisiä, jotka ovat eri tavoin mukana elokuvan tekemisessä, ja joiden merkitys elokuvalle on tärkeämpi kuin he kenties koskaan arvaavatkaan. Jokainen kohtaaminen ja jokainen keskustelu on aina yksi tai useampi rihma eteenpäin. Näiden rihmojen kautta olen tavannut ihmisiä, joita tuskin olisin muuten koskaan tavannut. Yksi rihma johtaa toiseen, ja palaa jostain toisaalta takaisin. Olen myös löytänyt tieni yhteen tutkijoiden ja taiteilijoiden ryhmäänkin, joka on nimeltään, mitäpä muuta kuin, Rihmasto.

Olen miettinyt voisiko elokuvan muoto olla rihmasto, miten se muotoutuisi elokuvan rakenteeksi? Dokumentaarisen elokuvan olemassaolo ja levittäminen alkaa ainakin olla mitä suurimmassa määrin rihmastomaista. Yleisöt pirstaloituvat, kilpailu kaiken muun audiovisuaalisen tarjonnan keskellä on kovaa, ja yleisöjen tavoittaminen vaatii melkoista verkostoitumista erilaisten toimijoiden ja yhteisöjen kanssa.

Dokumentaarisille elokuville ei ole nimeksikään markkinointibudjetteja, vaan niiden kanssa toimitaan ruohonjuuritasolla, usein ilman rahoitusta. Olemmekin etsimässä nyt elokuvalle kiinnostavia, erilaisia ja yllättäviäkin esityspaikkoja ja yhteistyökumppaneita, joiden kanssa järjestää elokuvanäytöksiä ympäri Suomea.
Yhteyttä voi ottaa matalalla kynnyksellä, kysellä ja ehdottaa!

Ajattelen, että dokumentaarisen elokuvan tulevaisuus on näiden rihmastojen varassa, sillä elokuva on todella olemassa vasta kun se katsotaan. Siksi kehotankin rihmastoitumaan. Rihmastoitukaa kanssamme. Rihmastoidutaan yhdessä. Niin me olemme vahvemmin olemassa. Rihmastomaisuudesta tulee luonnollinen
ratkaisumalli siihen miten omaa panostaan ja toimintaansa luonnon puolesta voi kasvattaa.

Ajattelen, että toivo on rihmastoissa ja rihmastojen.

Rihmastoidumme, siis olemme.

Ajankohtaista:

Yhteydenotot yhteistyöstä ja mahdollisista esityspaikoista tuotantoyhtiön sivujen
kautta matalalla kynnyksellä, kysy lisää tai ehdota rohkeasti:
https://www.kokoproduction.fi/

Elokuva on valittu Suomen “villinä korttina” esiteltäväksi Nordisk Panorama
-elokuvafestivaalien forumissa 20.-22.9.2026, Malmössä. Tapahtumaan
ohjaaja-tuottaja Mina Laamon lisäksi osallistuu elokuvan toinen tuottaja Sini
Hormio. Lue lisää: https://nordiskpanorama.com/en/industry/forum/forum-projects/

Lähteet:

BirdLifen raportti maailman linnuston tilasta (2022):
https://www.birdlife.org/papers-reports/state-of-the-worlds-birds-2022/

Luontoparometri (2025):
https://www.sitra.fi/uutiset/luontobarometri-2025-suomalaiset-tunnistavat-laajasti-luonnon-ter
veyshyodyt-ja-odottavat-kunnilta-toimia/

The Guardian (15.4.2026):
https://www.theguardian.com/environment/2026/apr/15/critical-atlantic-current-significantly-m
ore-likely-to-collapse-than-though