Koulun tuntu

Miten rakennuksesta tuli lähtökohta romaanin muodolle? Tiina Rajamäki pohtii jaetun tilan merkityksiä ja kaunokirjallisen kirjoitusprosessin vaiheita.

Halusin sanoa koulusta jotakin.

Siihen liittyi kuitenkin asioita, joihin tahdoin ottaa etäisyyttä: moneen kertaan toistettuja vastakkainasetteluja, asemiinsa jämähtänyt julkinen keskustelu sekä lähisokeus – koulumaailma tuntui liiankin tutulta, katsetta oli vaikea tarkentaa.

Pääsin kirjoittamiseen kiinni lopulta konkretian kautta: aloin ajatella käytäviä, portaikkoja ja luokkahuoneita. Lähiön keskelle 70-luvun alussa rakennettua punatiilistä, tasakattoista, syvärunkoista koulurakennusta nauhaikkunoineen. Tuon aikakauden rakennusten parhaillaan kiihtyvää purkamista, väliaikaisuuden tuntua, aikakerrosten katoamista ja paitsi asuinalueiden, myös koulun ja opetussuunnitelmien tempoilevaa ja katkonaista, yhä nopeampaa uudistamista ilman selkeää kokonaisnäkemystä. Historiattomuutta, nykyajassa kellumista sekä höttöistä tulevaisuuspuhetta. Sitä, miten kyky asettaa asioita kontekstiinsa tuntuu hapertuvan.

Tilan kokeminen

Koulu heijastaa yhteiskuntaa, ja koulurakennukseen kasautuu vuosikymmenien kuluessa erilaisia aatteita ja virtauksia ilmentäviä kerrostumia. Yli 50-vuotiaan koulun rakenteissa ja tilaratkaisuissa näkyvät niin peruskoulu-uudistuksen ja tasa-arvon ihanteet kuin tuoreimpien trendien mukaiset oppimisen tilat. Millaiseen olemiseen tila kutsuu, miten siihen asetutaan ja millaiset valta-asetelmat siellä vallitsevat? Miltä tila tuntuu ympärillä? Mihin keräännytään ja mikä työntää luotaan, minkä ohi kuljetaan huomaamatta?

Muistot koulun tiloista, tunnelmista ja valtasuhteista ovat monesti vahvoin tuntein latautuneita – keho muistaa käytävät ja luokkahuoneet, usein vielä vuosikymmenien päästä. Ehkä siksi 2020-luvun koulustakin puhutaan niin helposti omien koulumuistojen läpi.

Pohdin romaania kirjoittaessani paljon sitä, miltä luokkahuoneet, käytävät, ovenkahvat, sali tai avara aula voivat tuntua kehossa lapsena, nuorena ja aikuisena; millaisiin kokemuksiin ja muistoihin ne kietoutuvat. Millaisena koulussa työskentelevät muistavat (heidän kehonsa muistaa) oman kouluaikansa? Miten se tulee näkyviin heidän toimiessaan kouluympäristössä toisessa roolissa?

Tilan menettäminen

Koronapandemia havahdutti huomaamaan, mitä muuta yhteinen tila merkitsee kouluyhteisön jäsenille kuin vain paikkaa, jossa opetusta toteutetaan. Pitkät sulut tekivät säröjä itsestään selvinä pidettyihin sosiaalisiin käytänteisiin. Eristyksen loputtua tilojen luonne saattoi olla muuttunut: luokkahuone tuntui pelottavalta ja ahdistavalta paikalta.

Tilan tuntu katoaa tällä hetkellä helposti niin henkilökohtaisen kuin julkisenkin piirissä. Mittakaava suurenee niin lähiön kerrostaloissa, kauppakeskuksissa kuin kouluissa. Purettujen rakennusten tilalle nousee kolossaalisia uudisrakennuksia. Kouluja on yhdistetty jättiyksiköiksi. Uusi opetussuunnitelma on aina täydempi kuin edellinen, ja koukuttavat sovellukset valtaavat pienetkin joutilaat hetket. Nopeuden, tehokkuuden ja suorituskeskeisyyden vaatimusten keskellä niin opettajien kuin opiskelijoiden on yhä vaikeampi olla läsnä siinä mitä he tekevät, saati toimettomina tai omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Tilan kirjoittaminen

Koulun tilasta kiistellään jatkuvasti, sitä yritetään vallata eri suunnilta. Koulurakennusta laajennetaan ja puretaan samanaikaisesti, se taipuu ja mukautuu ajan vaatimuksiin.

En pyrkinyt kirjoittamaan ratkaisua koulua koskevaan keskusteluun. Halusin kirjoittaa näkyviin tilaa, johon pysähtyä hetkeksi. Joku käy koulua juuri nyt. Parin vuoden päästä hän on muualla. Hänet ja hänen tilanteensa pitää nähdä nyt.

Romaanissa kuljetaan 70-luvulla rakennetun koulun eri kerroksissa ja kuvataan niitä kokemuksellisesti ja ruumiillisesti, affekteja ja välisyyksiä havainnoiden, sillä tilan luovat lopulta siinä olevat ihmiset. Mitä tilaan tuodaan, mikä siinä kaikuu, mitä luokkahuoneisiin jää ja kerrostuu, mikä vaikuttaa pinnan alla?

Konkreettisen rakennuksen inspiroimana syntyi romaani, jota kirjoittaessa en ajatellut niinkään juonta kuin rytmiä, virtaa, ajallisia kerrostumia ja yhtä aikaa eri suunnilta kuuluvaa puhetta, yhteisen tilan katsomista etäältä ja läheltä. Houkutusta harhailla, pysähdellä ja avata suljettuja ovia. Mahdollisuutta siihen, että kirjaan voisi vähän eksyä.