Tutkijan näkökulma: Miten suomalainen kehitysyhteistyö jätti jälkensä Kenian vesihuoltoon?

Kehitysyhteistyö kerää kritiikkiä niin politiikassa kuin yliopistomaailmassakin. Lähdin Keniaan tuottaakseni tietoa sen merkityksistä, tuloksista ja haasteista sekä parantaakseni ymmärrystä Globaalin Etelän monimutkaisista yhteiskunnallisista olosuhteista. Miten suomalainen kehitysyhteistyö on onnistunut tehtävässään sekä maabrändin että varsinaisen kehityksen tiimoilta? Voiko projektimuotoisella kehitysyhteistyöllä saavuttaa pysyviä tuloksia?

Tausta

Vuonna 2022 kiersimme kollegani kanssa Suomessa haastattelemassa Kefinco-nimisen suomalaisen kehitysyhteistyöprojektin entisiä työntekijöitä. Viesti oli karu: haastateltavat arvioivat, ettei mitään 1980-ja 90-luvuilla tehdystä kehitysyhteistyöprojektista olisi enää jäljellä. Pääosin insinööreistä ja suorittavan tason työntekijöistä koostuvalla joukolla oli synkkä kuva kehitysyhteistyön lainalaisuuksista lähinnä teknisistä syistä sekä projektissa tapahtuneiden virheiden takia. Pumput hajoavat, varaosajakelu ei toimi ja omistajuutta ei ole saatu iskostettua vedenkäyttäjien selkärankaan. Lisäksi luottamus Kenian entisen diktaattoripresidentin Daniel arap Moin korruptoituneen hallituksen kykyyn hoitaa kehitysyhteistyöprojektien jälkihuoltoa söi entisten työntekijöiden uskoa projektin tulosten pysyvyyteen.

Lokakuun lopulla 2025 lähdin Keniaan projektin ytimeen, Kakamegaan. Mukanani edellä mainittu narratiivi, en uskonut näkeväni muuta kuin hylättyjä ja kuivuneita kaivoja, joista on jäljellä vain betonirenkaat ja katkeransuloinen muisto. Aiemman lyhyen Kakamegan vierailuni tiimoilta tiesin kuitenkin, että Kefinco muistetaan edelleen alueella pääosin positiivisessa valossa ja monilla ihmisillä on siitä sanansa sanottavana.

Tarkalleen ottaen etsin suomalaisten rakentamia matalakaivoja, porakaivoja, suojattuja lähteitä ja putkitettuja vesijärjestelmiä, joita rakennettiin vuosina 1981–95 yhteensä 3714. Tämän lisäksi muutama vesilaitos kunnostettiin ja niiden kapasiteettia vahvistettiin projektin varoilla. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa projektin työstä koostui matalan teknologian ratkaisuista, vaikka Moin hallinto halusi alun perin tarjota kansalaisilleen veden putkea pitkin koteihin asti. Tuosta utopistisesta ja suorastaan läpinäkyvän populistisesta vaatimuksesta kuitenkin luovuttiin nopeasti ja suomalainen työyhtymä Kefinco (YIT ja Finnconsult) laati projektisuunnitelman perustuen halvimpaan mahdolliseen teknologiaan: suomalaisilta kesämökeiltä tuttuun käsipumppuun.

”En uskonut meidän löytävän ensimmäistäkään kaivoa”

Nuo sanat paikallinen tutkimusavustajani heitti minulle hymyssä suin ensimmäisen haastattelumme jälkeen. Itse asiassa se oli ensimmäinen noin kolmestakymmenestä haastattelusta, jotka teimme marraskuun aikana ja kaikki haastattelut liittyivät johonkin paikallistamaamme vesipisteeseen, toimivaan tai hylättyyn. Joka tapauksessa, löysimme huomattavasti enemmän Kefincon kaivoja kuin osasimme kuvitellakaan, noin viisikymmentä. Näistä ylivoimaisesti suurin osa oli tavalla tai toisella toiminnassa, ei ehkä alkuperäisillä pumpuilla, mutta ihmiset kuitenkin hakivat niistä vettä.

Vietettyämme aikaa maaseudun kaivoilla, kylätaloilla, pihoilla ja olohuoneissa, alustavista huomioista ehkä kouriintuntuvin on se ylläkin esitetty tosiasia, että vastoin minulle tarjottuja odotuksia, projekti on tosiaankin onnistunut tuottamaan pysyviä tuloksia vaikeuksistaan ja puutteistaan huolimatta. Tämä pätee niin fyysiseen infrastruktuuriin kuin vaihtelevasti sosiaaliseen muutokseenkin yhteisöissä, johon kaivoja on rakennettu. Toisena havaintona mainittakoon, että nyt Suomi ylipäänsä tunnetaan Kakamegan ympäristössä ja vielä jopa erinomaisessa valossa. Kaikki haastateltavat kenialaiset tunsivat Kefincon taustat ja joillain alueilla Kefincosta oli tullut suorastaan synonyymi kaivolle. Ei pelkästään suomalaisille kaivoille, vaan kaikille kaivoille.

Kenelle kehitysyhteistyö on tärkeä aihe ja miksi?

Ei ole harvinaista, että nyky-Suomessa kehitysyhteistyötä ympäröi kyyninen ja pessimistinen ilmapiiri itse työntekijöitä myöten, puhumattakaan julkisesta keskustelusta. Oikeistopopulismi pyrkii kehystämään keskustelua laajalla valikoimalla itsekkäitä ja rasistisia näkemyksiä, kuten ”Suomi ensin” ja ”rahaa sotalordeille” -tyyppisillä väsyneillä letkautuksilla. Toisaalla taas keskustellaan kehitysyhteistyön tehottomuudesta ja uuskolonialistisista aspekteista sekä ”kehityksen savuverhosta”, joka peittää taakseen epätasa-arvoa tuottavat rakenteelliset ongelmat. Joillain näistä epäilemättä on juurensa todellisissa asioissa ja ne tulee ottaa huomioon projekteja suunnitellessa. Vielä parempi olisi toki, että kehitysyhteistyötä ei tarvittaisi lainkaan tuottamaan tämänkaltaisia palveluita. Kuitenkin lähestulkoon kaikki haastattelemani ihmiset pyysivät tai käskivät minua ryhtymään toimiin, jotta Kefinco tulisi takaisin jatkamaan työtään.

Yllä esitetyt näkemykset kehitysyhteistyötä vastaan eivät kovin hyvin keskustele sen varsin yhtenäisen viestin kanssa, jonka haastateltavani antoivat: Kefincolla oli valtavan suuri merkitys heille ja sen vaikutuksen piirissä olleet yhteisöt olivat kokeneet pysyvän sekä monimuotoisen muutoksen parempaan päin.