Puhun metsästä, puhun juuri sinulle

Kirjailija Tiina Raevaara vieraili pyynnöstämme Koneen Säätiön juuri perustamalla Kullan luonnonsuojelualueella ja kirjoitti sen innostamana esseen rakastamistaan metsistä, joita on yhä vähemmän.
Kullan luonnonsuojelualue. Kuva: Jussi Vierimaa

Auttakaa minua, sillä metsäni katoavat.

Ne katoavat kaikkialta elinpiiristäni, omasta kaupunginosastani, kesämökkireitin varrelta, ennen niin metsäisen naapurikunnan maisemasta.

Tässä yksi esimerkki: Olen erinäisistä syistä joutunut neljäntoista vuoden ajan ajamaan silloin tällöin kotikaupungistani Keravalta Porvooseen, välillä muutaman kuukauden välein, välillä viikoittain.

Matka kulkee maantietä numero 148 pitkin. Vuonna 2003, kun aloitin Porvoon-reissuni, kyseinen noin kahdeksantoista kilometrin taival kulki käytännössä metsän läpi. Hirviä tuli nähtyä usein, ja kerran hyvinkin läheltä, kun auto onneksi pysähtyi sankassa lumipyryssä juuri kahden tiellä seisovan hirven eteen.

Vähä vähältä, pala palalta metsä on kuitenkin viety. Tie ei enää kulje yhtenäisen metsäalueen läpi. Siellä täällä on metsäksi vielä luonnehdittavia alueita, mutta rankasti harvennettuina. Joissain kohdissa metsää on tien vierellä eräänlainen julkisivu jäljellä, mutta heti sen takana ammottaa tyhjyys. Tyhjäksi raavittu maa-alue, jossa kivetkin on kammettu ylös maaperästä, ei ole metsä.

Lähden taas kerran liikkeelle.

Keravan rajan jälkeen, heti Sipoon puolella, kohoaa nyt metsän tilalla kaksi valtavaa logistiikkakeskusta. Metsää on hakattu vierestä niin paljon, että paikalle kohonnee vielä kolmaskin. Ennen tietä reunusti sankka, järeä kuusikko. Nyt on logistiikkakeskuksia, rekkaparkki, kivimurskaamo, paljasta mutaa ja soraa silmänkantamattomiin.

Jatkan tuttua matkaa. Logistiikkakeskusten jälkeen metsää ovat nakertaneet hakkuut sekä sinne tänne kaavoittamattomaan Sipooseen poikkeusluvilla kohonneet omakotitalot. Monessa kohtaa kävin ennen sienestämässä, mutta enää en viitsi: maaperä on hakkuiden jäljiltä kulkukelvotonta. Tiedän, että osa metsästä on paikallisen maanviljelijän, joka myy lähiseudulle polttopuuta, ja sehän on sinänsä hyvä käyttötarkoitus.

Eräs kohta maisemassa saa minut surulliseksi muistakin syistä kuin metsän puolesta. Jokin aika sitten metsän laidasta löytyi pitkään kadoksissa olleen henkilön ruumis. Poliisin merkiksi laittama nauhanpätkä on edelleen paikallaan. Ennen kyseinen kohta oli kaunis; metsä oli vanhaa. Oli paksu mänty ja kaunis sammalen peittämä kalliokumpu.

Ajattelen, että siihen menehtynyt ihminen olisi ansainnut kauniimman metsän kuin tämän nykyisen hakkuun. Aikanaan sain lehtijutuista käsityksen, että hän rakasti luontoa.

Ajan Nikkilän ohi ja ylitän Porvoon rajan. Hakkuut jatkuvat, ja se kohta, missä olin törmätä kahteen hirveen, on nyt valtava ja täysin metsätön motocross-rata. Metsää on hakattu myös uuden ajoharjoitteluradan tieltä, ja näiden kahden kohdan väliltä metsää on hakattu muuten vaan – on ehkä hankittu raaka-ainetta hallituksen bioenergiastrategiaa varten.

On paljon syitä hakata metsää. Pullistuva pääkaupunkiseutu tarvitsee logistiikkakeskuksensa. Lähiseudun asukkaat tarvitsevat polttopuunsa, ja mikä sitä paitsi olisi muka ekologisempi tapa lämmittää kuin lähiseudun puu. Ihmiset rakennuttavat taloja, koska haluavat asua täällä, lähellä kaikkea mutta silti luonnon helmassa. Motocross-harrastajat ansaitsevat ratansa.

Mutta lopputulos on metsän kannalta onneton. Se hakataan pois kymmenistä eri syistä. Eikä se kasva hetkessä takaisin: Seisoin juuri yhdessä vakiometsistäni, pienellä hakkuiden rajaamalla läntillä, jossa on kaunis käkkärämännikkö kalliolla ja pieni viehättävä kuusitiheikkö. Muuten tuokin alue on aikanaan rajusti käsiteltyä talousmetsää. Ahkerasti kiemurtelemalla metsäläntillä saa tehtyä kahdenkymmenen minuutin lenkin.

Laskin metsän männyistä niiden iän: Takana oli jo kolmekymmentä vuotta, mutta metsäksi puuryhmä oli vielä kovin vaatimaton, rungot ohuita ja kaarna olematonta. Metsäksi siis kovin nuori, vaikka kolmekymmentä vuotta on iso aika ihmiselle. Menee kymmeniä ja kymmeniä vuosia lisää ennen kuin hakattu metsä on entisensä.

Menee ehkä sata vuotta, mutta tiedän, ettei se koskaan tule saamaan sataa lisävuotta, tuskinpa edes paria kymmentä. Lähistöltä on jo hakattu kaikki muu, tämäkin viedään väistämättä.

”Metsät kasvavat enemmän kuin niitä ehditään hakata”, on väite, mihin törmää Suomessa aina. Niin asia kai periaatteessa on, mutta kun kasvu tapahtuu kulkukelvottoman metsän sisällä, se ei paljon lohduta. Puumassa lisääntyy, mutta kauniita, kulkukelpoisia metsiä se ei synnytä lisää aikoihin. Ei koskaan, jos metsä jälleen hakataan.

Kerava–Porvoo-reittini metsät näyttävät yhtä kurjilta vielä vuosikymmenten ajan, vaikka puuntaimet kuinka keräisivät biomassaa varteensa. Ja kun jokainen metsäläikkä hakataan parinkymmenen vuoden sisällä, kunnon metsää ei jää jäljelle mihinkään.

Mutta viis minusta ja tunteistani. Olen ihminen, joka hakeutuu metsiin. Kuljen niissä koiran kanssa, haluan käydä metsässä päivittäin. Vaikka lähimetsäni hakattaisiin kaikki sileiksi, voin matkustaa muualle.

Syksyllä kävin uudella Kullan luonnonsuojelualueella. Kastelin jalkani kauniissa rämeessä, ihailin puronvartta, näin korppeja ja jopa merikotkia. Voin aina paeta ahdistustani luonnonsuojelualueille ja kansallispuistoihin.

Metsä on silti minulle vain valinta: pysyn elossa aivan yhtä hyvin, vaikken koskaan kävisi metsässä. Voin valita kaupungissa pysymisen, tai voin muuttaa toiseen maahan, tai voisin elää vaikka asuntolaivassa. Ihmiselle riittää vaihtoehtoja, ainakin meille hyvinvoiville länsimaisille.

Pitää surra ennen kaikkea niitä, joille metsä on ainoa vaihtoehto. Tutkijat ovat varoitelleet jo vuosikaudet Suomen metsäluonnon köyhtymisestä. Metsien monimuotoisuus vähenee, kun erityisesti vanhat metsät lajeineen katoavat kartalta. Tutkimusten mukaan ne myös katoavat lopullisesti. Vaikka metsä saisi jälleen vanheta rauhassa, kadonneet lajit eivät juuri enää palaa. Metsäluonto ei voi valita. Sen elämä on kerrasta poikki.

Huonoja uutisia kuuluu nyt kaikkialta, monelta taholta, monen eliöryhmän kohdalta. Lokakuussa 2017 PLOS One -lehdessä ilmestyi Hans de Kroonin johtama tutkimus, joka mukaan hyönteisten biomassa on pudonnut Saksan kymmenillä luonnonsuojelualueilla 76 prosenttia vuoden 1989 jälkeen. Keskikesän kohdalla pudotus oli jopa 82 prosenttia. Tämä ei ollut yllättävää, vaikka luvut kuulostavat pelottavilta. Pölyttäjähyönteisten katoamisesta ollaan tiedetty jo pitkään.

Samoihin aikoihin luin Facebookista entisen yliopisto-opettajani surullisen päivityksen. Hän oli tutkaillut, mitä kuului vuonna 2004 eräässä tutkimuksessa mukana olleelle yhdelletoista viirupöllöreviirille. Huonoa kuului: reviirejä oli jäljellä enää yksi. Muista oli hakattu metsä, eikä siis ollut enää paikkaa, missä pöllö voisi asua ja pesiä.

Tällaista samaa viestiä kuuluu nyt jokaisesta suunnasta, laajoista tutkimuksista, yksittäisten tutkijoiden yksittäisistä huomioista. Suomesta, maailmalta. Hyönteisten kohdalta, petoeläinten kohdalta, lintujen kohdalta. Jokaisen yksittäisen uutisen voi selittää vielä pois: arvostella metodeja ja puutteellista otantaa, pientä maantieteellistä rajautumista, sitä, että mukana oli vain muutama laji.

Kokonaisuutena uutiset viittaavat kaikki samaan suuntaan: luonto köyhtyy, lajit katoavat, yksilöt vähenevät, elinympäristöt uhkaavat hävitä.

Tuntuu loukkaavalta, etteivät poliitikot tee asialle mitään. Viime vuosien aikana Suomessa on tehty monia, monia luontoa köyhdyttäviä poliittisia päätöksiä. Valmis soidensuojeluohjelma vedettiin viime hetkellä pois. Käynnistettiin suden ”kannanhoidollinen” metsästys. Biotalouden ja ilmastonmuutoksen nimissä uhotaan kaadettavan enemmän metsää kuin koskaan tutkijoiden varoituksista huolimatta.

Minkäänlaista halua maksaa välillä jotain luonnolle takaisin ei ole ollut nähtävissä.

Kun näinä päivinä puhutaan ympäristöasioista, puhutaan ilmastonmuutoksesta. Siitä puhuminen on tärkeää.

Huomaan kuitenkin, että yhteiskuntaan mahtuu vain yksi ympäristöasia kerrallaan. Olisi tärkeää puhua muustakin kuin ilmastonmuutoksesta, mutta koska puhumme taloudesta, asuntorakentamisesta, sotesta, sodista, valeuutisista, maahanmuutosta, Donald Trumpista, länsimetrosta ja kaikesta muusta, ympäristöasioille jää ilmeisesti tilaa vain ilmastonmuutoksen verran.

Ennen kaikkea pitäisi puhua luonnon monimuotoisuudesta, sillä luonto, meidän biosfäärimme, on nimenomaan monimuotoisuutta, eliökunnan valtavaa rikkautta, jossa jokainen osanen on riippuvainen toisista osista. Ihmiskunta elää pallollaan monimuotoisuuden ehdoilla.

Kansalaiset tarvitsisivat monimuotoisuuskasvatusta. Pitää ymmärtää monimuotoisuuden merkitys, se, että olemme sen varassa. Valitettavasti edelleen törmään vaikkapa siihen, kuinka koulun biologiantunneilla opetetaan metsän elinkaaren päättyvän päätehakkuisiin viimeistään 90 vuoden iässä. Päätehakkuut eivät ole biologiaa vaan metsätaloutta. Päätehakkuut ovat tekijä, joka vähentää monimuotoisuutta, ja sellaisena niistä pitää puhua. Metsän luontainen elinkaari on päättymätön.

Koska luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, monimuotoisuuskin liittyy ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutos vähentää monimuotoisuutta – ja toisaalta monimuotoisuuden väheneminen, ennen kaikkea metsien tuho, edesauttaa ilmastonmuutosta. Samalla luonnon monimuotoisuus olisi yksi tekijä, joka auttaisi ihmiskuntaa sopeutumaan ilmaston lämpiämiseen.

Ilmastonmuutos on muuttanut tapaa, jolla puhumme ympäristöongelmista. Emme enää puhu konkreettisesti omasta ympäristöstämme ja sen kunnosta. Emme puhu konkreettisista eliöistä, metsistä tai pelloista, vaan puhumme abstrakteista ilmiöistä, joita kuvataan taloustieteeltä lainatuilla termeillä: energiataseesta, hiilidioksidiverosta ja hiilipankeista.

Luonnonsuojelun toteuttaminen on siirtynyt pois tavallisen ihmisen käsistä ylikansallisiin konsortioihin, joissa lasketaan, tasataan ja kompensoidaan.

Luonto tarvitsee isoja poliittisia päätöksiä. Pitäisi silti pitää yllä myös puhetapaa, jolla saataisiin ihmiset ymmärtämään kaikille lankeava vastuu luonnosta, eliöiden mahdollisuuksista olla olemassa ja lisääntyä.

Vastuu eliölajeista sysätään mielellään aina muille. Susi on Suomessa uhanalainen, mutta silti osa suomalaisista on sitä mieltä, että lajin voisi hävittää Suomesta kokonaan. Esiintyyhän samaa harmaasutta muuallakin, vaikkapa heti Venäjällä.

Tuntuuhan se toki turhalta: Mitä väliä on meidän kahdellasadalla sudellamme, jos muualla maailmassa niitä on kymmeniätuhansia? Tai mitä väliä Suomen 30 000 valkoposkihanhella, jos muualla niitä on puoli miljoonaa?

Kun jossain muualla on vielä jäljellä lajia, meidän osuutemme ei tunnu niin kovin tärkeältä. Kun jotkut eliölajit tuntuvat häiritseviltä – kuten sudet, valkoposkihanhet ja merimetsot – voi vaikuttaa hyvältä idealta jättää vastuu niiden olemassaolosta muille.

Näinhän maailma ei toimi. Jokainen siivu lajin elinalueesta on tärkeä, ja koska emme koskaan voi mennä takuuseen siitä, että naapurimme kantaisivat kortensa kekoon paremmin kuin me itse, voimme keskittyä vain omiin tekemisiimme. Jokaista alueellamme esiintyvää lajia pitää kohdella aivan kuin populaatio olisi lajinsa viimeinen. Vain tällä tavalla suhde luonnon monimuotoisuuteen on kestävää.

Jokaisen maan, jokaisen kunnan, jokaisen, jonka tekemät päätökset jollain tapaa vaikuttavat ympäristöömme, pitää olla vastuussa. Poliitikkojen. Kaupunginpuutarhurien. Niiden, jotka käskevät ajaa tienpintareet paljaaksi kukista. Metsänomistajien. Metsänhoitosuunnittelijoiden. Energiayhtiöiden toimitusjohtajien. Pienviljelijöiden. Kesämökkien omistajien.

Erityisesti sinun.

Monimuotoisuuden pelastus piilee viherpiperryksessä. Halveksuvaksi tarkoitetulla sanalla tarkoitetaan arkista työtä eliölajien puolesta, kuten lähimetsien suojelua, linnunpönttöjen rakentamista, kaupunkiluonnon puolesta puhumista, ympäristöä kunnioittavaa puutarhanhoitoa.

Kuitenkin juuri pienimuotoinen viherpiperrys voi olla ratkaisevaa monen eliölajin kannalta. Pölyttäjät, perhoset ja muut hyönteiset kaipaavat puutarhoja ja pihoja, joilta löytyy tiheikköjä ja piilopaikkoja, vanhoja puita, ojia ja lammikoita, eri aikoina kukkivia kasveja sekä lehtikomposteja.

Kun hyönteiset viihtyvät, viihtyvät myös linnut. Lintujen lajivalikoima voi olla kaupungissakin huikea, jos sieltä löytyy myös mahdollisimman luonnontilaiseksi päästettyjä metsiköitä maapuineen ja keloineen. Ja linnunpöntöt ovat oikeasti suuri apu kolopesijöille.

Viherpiperrys alkaa tavallisista ihmisistä, mutta sen pitää jatkua virkamiesten tasolle saakka. Kaupunkimetsät eivät ole puistoja: niiden pitää antaa olla hoitamatta. Tarvitaan niittyjä ja vapaana virtaavia, luonnontilaisia ojia. Älkää hoitako liikaa, hyvät kaupunginpuutarhurit!

Monimuotoisuus kehittyy suuremmaksi silloin kuin luonto saa aikaa tuoda lajeja yhteen, luoda pieniä ja isoja biotooppeja. Kahlitseminen ei ole hyväksi; se on luonnonvastaista. Ihminen ei ole luonnon ylipuutarhuri.

Jokainen voi tehdä jotain lähiympäristönsä monimuotoisuuden turvaamiseksi:

Älä avohakkaa. Jätä erilaisia elinympäristöjä jäljelle metsään: tiheitä kuusikoita, reheviä puronvarsia, ojittamattomia soita.

Älä siisti puutarhaa liikaa. Jätä tilaa hyönteisille. Älä myrkytä.

Auta pesimään: rakenna linnunpönttöjä ja siilien talvipesiä, kasaa lehtikomposteja.

Huolehdi, että maailmassa on kukkia: kunnosta niityt äläkä keskeytä kukintaa. Kylvä kukkia perhosille ja pölyttäjille.

Älä ojita soita, jätä lammikot rauhaan. Älä kuivaa kosteikkoja.

Älä salametsästä. Jos metsästät lintuja, pidä huolta lajintunnistuskyvyistäsi.

Lahjoita rahaa luonnonsuojeluun.

Kerro päättäjille, että luonto on sinulle tärkeää.

Kestä se, että luonto on välillä häiriöksi. Älä pelkää turhaan. Saamme luonnolta niin paljon, että voimme välillä kestää pientä vaivaakin.

Jos vain voit, tee niin kuin Koneen Säätiö tekee: anna jotain luonnolle takaisin. Osta pala metsää. Rauhoita pala metsää. Istuta edes puu.

Tee kaikkesi.

Teksti: Tiina Raevaara

Kuvat: Jussi Vierimaa