Kirjallinen työskentely lähiöromaanin Tärkeintä on keinuminen valmistamiseksi

Hakemuksen tiivistelmä

Romaani "Tärkeintä on keinuminen" on hidas kirjallinen lähiöinstallaatio, aikamatka ja uusrealistinen assemblage, jossa houkuttelen kronotooppiset rönsyt, maatuneet neppiautot, uimarenkaat ja silvotut barbit vastaamaan poissaololle. Hapuilen kieltä suomalaiselle 1970-ja 1980-luvun lähiölapsuudelle elementtirakentamisen henkisesti ja sosiaalisesti standardoidussa kenttäkerroksessa, unelmien betonimaassa, jota ei enää ole. Kirjoittaessani ryvästän itseni takaisin osaksi suburbaania lähiötä ja seuraan, miten henkitoreisen hyvinvointivaltion pienoisklusteri ja betonin huokoisuus verkalleen absorboivat minut ja miten järjestelmäarkkitehtuurien ajalliset välisyydet, aikakyhmyt lomittuvat. Horjahdan suinpäin vasten betonia, keskelle antroekologisen sukkessiomme kuviteltua kliimaksia ja ehdotan praktiikaksi uusmaterialistista lapioniskua 1970- ja 1980-lukujen väliseen modulaariseen hiekkalaatikkoon. Romaaniprojektin mittaan seuraan, miten yhtenäinen kompaktikaupunki peruspalveluineen, sivistysihanteineen ja yhtäläisine ihmisoikeuksineen vähin erin murenee pahoinvoivaksi vähäjärkiseksi epäjärjestelmäksi ja rehevöi yhteenkuuluvuuden ahneeksi välinpitämättömyydeksi ja ei-jaettavaksi ei-solidaarisuudeksi. Arkkitehtuuria opiskelleena kirjailijana tarkkailen, miten hyvinvointi-Suomi haihtuu hiekkaan ja sivistystahto katoaa – enkä aio luopua taistelusta tuulisinakaan öinä. Pidän myös silmällä, etten vain itse ole sulamaisillani lähiölapsuuden lumilinnan mukana, sillä etsin kielen materian keinoin ajattomuutta elämän heilurinomaisella toisteisella jättömaalla, jossa omakohtainen vääjäämättä muuttuu yhteiskunnalliseksi, henkilökohtainen poliittiseksi ja jossa aaltoliikkeen tavoin – Tärkeintä on keinuminen. ”Milloin vain toivotte, pääsette takaisin satutaloon.” Kössi Kenguru (1974)