Nuorten mysteeriromaanin ”Hiekkaluola” kirjoittaminen

Mysteeritarina rannikkokylässä käynnistyvästä selittämättömästä naisopettajan katoamistapahtumasta, jonka keskiössä ovat orpokodin poikalapset. Vuosi on läntisessä Suomessa 1910. Yksitoista poikaa menee puistoon opettajansa kanssa, mutta yksitoista poikaa palaa puistosta ilman opettajaansa. Mitä tapahtui opettajalle? Tappoiko konflikteja välttelevä ja puistossa salaa asuva runoilija-Martti naisopettajan? Vai pakenivatko opettaja ja Martti yhdessä pohjoiseen laajoille erämaille? Miksi pojat jakavat kollektiivisen mykkyyden siitä, mitä he näkivät tai eivät nähneet luolassa? Miksi kestää kahdeksan vuotta, ennen kuin pojat uskaltavat puhua opettajan katoamisesta? Ja ovatko he itse kuvitelleet, sepittäneet koko jutun? Onko jokin totta vain silloin, kun se on kirjoitettu paperille? Kirjoitammeko siitä, mitä haluamme totuuden olevan? Mistä kehittyy väkivalta, ihmisten nöyryyttäminen, fanatismi, jopa terrorismi? Tarina kertoo kuuliaisuudesta ja väkivallasta. Se kertoo koulukodista kurinpidon kehtona ja pelosta. Siitä, kuinka ihmisestä voi kasvaa intomieli tarttumaan radikaaleihin ratkaisuihin. Lapsen luonteen on syytä olla luja ja lojaali, sillä elämä ei ole orvoilla ruusutanssia. Hän saa syö, joka tekee työtä. Lempeämielistä ei ehkä oteta kovinkaan tosissaan. Vai otetaanko sittenkin? Teos kuvaa ihmisluonteen pimeää puolta, pahuutta ja väkivaltaa, kollektiivisen muistin muodostumista lapsilla. Se kertoo aikakauden koulukurista, itsekurista, orpouden kokemuksesta monella tasolla. Aikuisten kieltojen ja salaisuuksien alta nousee pahoja voimia. Lasten kokemuksen ydin on aikuisten oman, häpeästä ja syyllisyydestä kehittyneen itseinhon suora tai epäsuora projisoiminen lapsiin. Tarina ei kerro yksittäisistä häiriöhetkistä, vaan kollektiivisesta ketjureaktiosta. Luolassa tapahtuneen mysteerin todistaneet lapset edustavat kokonaista kansakuntaa, lähestyvää maailmanpalon aikaa. Vuosi on tarinan lopussa 1918.