Hämeenlinnan naiset – vankeja, äitejä, tyttäriä

Hakemuksen tiivistelmä

Haen apurahaa nonfiktioteokseen, jonka työnimi on Hämeenlinnan vankilan naiset. Lähtöpiste projektille oli yli kaksi vuotta sitten, kun vietin viikon Hämeenlinnan naisvankilassa sellissä asuen ja kirjoitin siitä jutun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Siitä saakka olen pohtinut näitä naisia, heidän kohtaloitaan. Kuinka paljon he minua koskettivat, kuinka erillisiä he omasta ja kaltaisteni piiristä ovat ja kuinka helppo heidän ajatuksiinsa silti oli samastua. Paljon jäi sanomatta, vielä enemmän kysymättä. On tapana kertoa, että hyvinvointivaltiossa vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo. Väite on absurdi niiden ihmiskohtaloiden valossa, joista Hämeenlinnassa kaksi vuotta sitten opin. Julkisuudessa rikoksentekijät kuvataan usein tekonsa kautta; ei sitä kautta, mitä heille on tehty tai mitä muuta he ovat elämässään tehneet ja ajatelleet. Niistä naisista, joita tapasin, suurella osalla oli taustallaan sukupolvien syrjäytymiskierre, hyväksikäyttöä ja turvattomuutta. Heitä kuunnellessa heräsi ajatus: kuka on syyllinen ja mihin? Miksi hyvinvointivaltio ei pystynyt auttamaan heitä? Nyt nämä naiset ovat suurimmaksi osaksi vapautuneet. Tämä kirja syntyy pitkälti uusien ihmisten kanssa. Menen vankilaan useiksi viikoiksi ja katson, keitä tapaan. Seuraan päähenkilöideni historioita sukupolvien taa. Kirjassani kysyn, missä menee uhrin ja syyllisen raja. Onko vankila näiden ihmisten paras ja ehkä ainoa koti ja erilainen elämä vapaudessa vain haave, joka on mahdotonta saavuttaa?