Application summary

Suomalaisessa luonnonuskossa metsä on ollut pyhä paikka, jossa esivanhempamme uhrasivat metsän hengille ja nauttivat juhla-aterioita. Vuonna 1229 Rooman paavi Gregorius IX määräsi Suomen kirkon omaisuudeksi pakanallisiin jumalanpalveluksiin käytetyt pyhät metsiköt. Pyhiä puita kaadettiin 1800-luvulle asti, ja monet Varsinais-Suomen vanhimmista kirkoista perustettiin pyhien lehtojen paikalle tai niiden läheisyyteen – sijoille, jotka oli totuttu kokemaan pyhinä. Animistiset juuremme näkyvät yhä monen suomalaisen metsäsuhteessa: metsä koetaan hiljentymisen ja pyhyyden paikkana. Silti metsien nykykäyttö on monimuotoisuuden ja ilmastokriisin näkökulmasta kestämätöntä. Teen suurikokoisia, temppelinraunioita muistuttavia tilallisia installaatioita työnimellä Metsätemppeli (toinen esivanhempien polku). Rakennan teokset suunnittelemistani, goottilaista kirkkoarkkitehtuuria mukailevista valkoisista metallitelineistä sekä muotoon leikatuista, abstrakteista lasimaalauksista, jotka toteutan itse valmistamillani luonnonväreillä. Kerään Varsinais-Suomen metsistä esim. käpyjä, sammalia, sieniä, kiviä ja eläinten luita, joista uutan tai jauhan väripigmenttejä. Metsäsuhteen ohella minua kiinnostaa pyhyyden kokemuksen esteettinen tarkastelu: mitkä visuaaliset elementit synnyttävät pyhyyden kokemuksen? Miten kuvata pyhiä metsiköitä nykytaiteen keinoin yhteiskunnassa, jossa pyhyyden estetiikka on pitkälti periytynyt uskonnollisista rakennuksista, mutta jossa metsällä on samanaikaisesti ollut syvä hengellinen merkitys? Tähän visuaaliseen ristiriitaan kiteytyy pyhien metsien historia ja nykytila: vaikka metsän pyhyyttä pakkosiirrettiin kirkkorakennuksiin, se ei kadonnut kokemuksistamme. Samalla ristiriita heijastaa nykyistä metsäsuhdettamme, jossa metsä koetaan merkityksellisenä, mutta sen henkistä ulottuvuutta ei yhteiskunnallisesti tunnisteta. Pyrin Metsätemppeleillä herättämään katsojissa pyhyyden tuntemuksia ja runollisella tasolla palauttamaan metsille niiden animistista henkisyyttä.