Karkotus, hajaannus, naapuruus: Stalinin ajan pakkosiirrot inkerinsuomalaisten muistitiedossa ja aikalaiskirjoituksissa

Arviolta 47 000 inkerinsuomalaista (40 %) karkotettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Karkotuksilla on tärkeä rooli inkerinsuomalaisten historiassa, mutta aihetta on tutkittu vähän. Tutkin karkotettujen inkerinsuomalaisten omaa tulkintaa karkotushistoriasta, diasporasta ja naapuruudesta. Tutkimusaineisto koostuu aikalaiskirjeistä (160) ja myöhemmistä haastatteluista (40). Aiempi tutkimus keskittyy viranomaisdokumentteihin ja ohitti henkilökohtaiset aineistot. Muistitiedon tärkeyttä korostaa se, että terrorin huippuvuosien jälkeiseltä ajalta on jäänyt hyvin vähän karkotettujen kirjallisia aineistoja. Tutkimusaineistojen kokoaminen on kiireellistä, sillä karkotuksia koskevaa muistitietoa ja aineistoja katoaa silminnäkijöiden kuollessa. Menetelmänä käytän kokemus- ja konteksisidonnaista narratiivista analyysia sekä diasporan käsitettä. Tutkimus on monitieteinen. Tutkimukseni tavoitteet voi kiteyttää seuraaviin kysymyksiin: 1. Miten aikalaiset kuvasivat karkotusta ja diasporaa? 2. Millaisia ovat karkotushistorian tulkinnat muistoissa? 3. Millaisia ovat karkotettujen perheiden historiat ja muistitieto? 4. Miten naapureita ja paikkoja muistellaan? 5. Minkälaista hiljainen vastarinta oli? Tutkimus lisää inkeriläisten historian tuntemusta Suomessa ja kansainvälisesti tietoa Neuvostoliiton sisäisistä karkotuksista. Se tuottaa uutta tietoa pakkosiirrettyjen kokemuksista, naapuruudesta ja maailmanlaajuisesta diasporasta tänä pakolaisuuden ja pelonpolitiikan aikana.