Ystävyys kykynä

Ystävyyden oletetaan usein olevan poliittisesti neutraali elämänalue. Asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen, kirjoittaa ystävyyden politisoimisen mahdollisuuksia tutkiva Valter Sandell. Voiko ystävyydestä löytää poliittisia ulottuvuuksia tarkastelemalla sitä suhteena, joka harjoittaa sen osapuolten eroa ja laajentaa heidän kykyään? Entä miten Teatteri Takomossa tänä syksynä esitettävä näytelmä Bouvard ja Pécuchet voisi auttaa tämän sommitelman avaamisessa?
Kuva: Valter Sandell

Ystävyys ja poliittinen vaikuttavat joskus kategorioilta, jotka pyritään pitämään erossa toisistaan. Meillä on ystäviä, joilla on eri mielipiteet kuin meillä ja jotka ehkä äänestävät eri puolueita kuin me itse, mutta hei, ollaanhan me silti ystäviä! Tietysti yritämme pitää kiinni ystävistämme, mitä maailma olisi ilman heitä. Siinä missä politiikkaan – tasosta ja muodosta piittaamatta – aina sisältyy arvoja, valtaa ja kiistoja, ystävyyden on usein oletettu olevan poliittisesti neutraali alue. Onko asia näin yksinkertainen?

Viime vuosina lukuisat kirjoittajat, taiteilijat ja tutkijat ovat tarkastelleet ystävyyttä poliittisesta näkökulmasta. Hyvä esimerkki on feministinen kirjoittaja bell hooks, joka lausui tunnetut sanat ”jos voitte ostaa kenkiä yhdessä, voitte tehdä politiikkaa yhdessä”. Lausumaan vaikuttaa liittyvän vähintään kaksi pointtia. Ensinnäkin ystävyyteen liittyy valtavasti enemmän poliittista potentiaalia kuin yhteiset kenkäostokset. Toisekseen lausuma väittää, että kun luotamme toisiimme, voimme toimia yhdessä paremman maailman puolesta. Siksi poliittisen toiminnan voi aloittaa omista lähtökohdistaan, ilman ohjelmia, jäsenrekistereitä ja lippuja.

Vaikka ystävyys poliittisena kategoriana onkin saanut nostetta viime vuosina, ajatus ystävyyden roolista politiikassa ja ajattelussa ei tietenkään ole uusi. Jo Platon oli sitä mieltä, että filosofian tekeminen on mahdollista vain ystävien kesken. Ehkä uusi ja hämmennystä herättävä ajatus on pikemminkin ajatus politiikan ja ystävyyden erossa pitämisestä.

Vaikka Platonin mukaan tietyt lähtökohdat pitääkin jakaa filosofiaa tehdessä, ystävyys ei silti tarkoita samanlaisuutta. Artikkelissaan ”Ystävyys eron harjoittamisena” (Kontur 1/2018) Eetu Viren ehdottaa, että ystävyys päinvastoin mahdollistaa eron harjoittamisen, eron hyväksymisen ja tuntemisen jonain positiivisena, eikä jonain, joka olisi kumottava tai ylitettävä. ”Ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän. Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä vaan etäisyyttä yhteisessä”, kirjoittaa Viren.

Eron harjoittaminen vaikuttaakin olevan suurempi haaste kuin miltä se saattaa kuulostaa. Nykypäivän kapitalismi käsittää eron negatiivisena ja pyrkii kääntämään erot hierarkkiseen järjestykseen. Joudumme kilpailemaan toisiamme vastaan taiteilijoina, yksilöinä, ammattikuntina, identiteetteinä, ryhminä, sote-alasta taiteeseen. Siksi ystävyys, joka hyväksyy eron ja näkee eron jonain positiivisena, ”on yhteiskunnan, kapitalismin vastaista ja sen laittaminen täytäntöön maailmassa, jossa elämme, edellyttää maailman perustan kumoamista”, Viren jatkaa.

Mielenkiintoinen esimerkki ystävyydestä eron harjoittamisena on Gustave Flaubertin postuumisti julkaistu romaani Bouvard ja Pécuchet. Romaanissa kaksi miestä, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan – Bouvard ja Pécuchet – istahtavat sattumalta samalle penkille Pariisissa. Heillä on samankaltaisia ajatuksia elämästä ja maailmasta. He ovat turhautuneita maailman monimutkaisuuteen ja merkityksettömyyden tunteeseen. Niinpä he päättävät ottaa selvää kaiken kaikesta tieteestä ja taiteesta ostamallaan tilallaan Normandiassa, reippaan matkan päässä Pariisista, josta he ovatkin jo saaneet tarpeekseen.

Yritys on tietysti tuomittu epäonnistumaan, ja he totisesti epäonnistuvatkin kerta toisensa perään niin laboratoriossa kun kirjastossakin. Romaanin lukeminen on välillä tuskallista, sillä lukijalle ei avaudu helposti uusia ulottuvuuksia päähenkilöiden elämästä ja olemuksesta, minkä takia epäonnisiin Bouvardiin ja Pécuchetiin tuntuu vaikealta luoda empaattista suhdetta. Miksi uudet ystävykset tekevät näin hölmösti? Tekee mieli huutaa Normandiaan saakka, että minulla olisi hyviä neuvoja. Tunnen pari hyvää kirjallisuudentutkijaa, kemistiä ja konsulttia, josta olisi teille suuri apu!

Syksyllä 2020 Teatteri Takomo Helsingissä sovitti lavalleen Bouvard ja Pécuchetin. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisoima ja ohjaama esitys vaikuttaa näyttävän, etteivät Bouvard ja Pécuchet välttämättä kaipaa empatiaa, tuntemistani tutkijoista, kemisteistä ja konsulteista puhumattakaan. Bouvardin ja Pécuchetin – eli Katja Küttnerin ja Samuli Niittymäen – epäonnistumiseen tuomittu yritys ”tiedon lopulliseen haltuunottoon”, joka tapahtuu teatterin ”tiedon laboratorissa”, kuvataan teatterin sisäisten tuotantosuhteiden kautta, ja Bouvardin ja Pécuchetin ystävyyssuhteesta avautuu uusia ulottuvuuksia verrattuna romaaniin.

Näyttelijöiden, yleisön, teatterin taiteellisen johtajan ja myös naapureiden ja teatterin alivuokralaisten suhteet tulevat suoraan näkyviksi. Taiteellinen johtaja Akse Pettersson haluaa heittää Küttnerin ja Niittymäen pihalle, kuten myös taloyhtiön naapurit ja alivuokralla teatterissa treenaava rumpali, jota tutkimustyö tiedon laboratoriossa vain häiritsee, mutta ystävykset jatkavat sinnikkäästi projektiaan.

Nykypäivän kapitalismissa subjektien, eli ihmisten, tuotannosta kaikkine suhteineen ja kykyineen on tullut lisäarvotuotannon kannalta elintärkeää. Pääoma tarvitsee työvoimakykyä, joka on sopivan villiä ja laajasti verkostoitunutta, mutta kuitenkin nöyrä ja tottelevainen kun tilanne niin vaatii. Työvoiman koko persoonallisuus, kyvyt ja kaveripiirit on laitettu töihin – usein tietysti ilman rahallista korvausta – mukaan lukien tunne-elämän kyvyt ja (maksamaton) elämää uusintava työ.

Bouvardin ja Pécuchetin ystävyyden tuoma kyky toimia yhdessä yhteisen unelman ja päämäärän vuoksi näyttää kuitenkin, ainakin hetkellisesti, johtavan pääomalle alistettua työvoimakykyä tuottavan sommitelman sijoiltaan menoon. Se osoittaa, miten ystävyys ei merkitse oman vallan vaan kyvyn ja voiman kasvamista. Laajeneva yhteinen kyky mahdollistaa vallitsevien konventioiden kyseenalaistamisen ja vastarinnan muodostuksen.

Kirjoittaja

Valter Sandell

Kirjoittaja on kriitikko ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkijakoulussa. Hän oli Koneen Säätiön rahoittaman Kontur: ahdistuksesta ystävyyteen – yhdessä elämisen ja kirjoittamisen laboratorio -hankkeen vastuullinen johtaja vuonna 2018 ja Opas yhdessä selviytymiseen – kirjeitä ystävyydestä ja jaetusta elämästä -hankkeen apurahansaaja vuonna 2019.

Kuva: Hilla Kurki
Aiheeseen liittyvää