Yleisöäkö tulin tänne katsomaan?

Millä tavalla näyttämön historia heijastelee laajempia kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia muutoksia? Teatterintutkijat FT Jukka O. Miettinen, TaT Laura Gröndahl, FT Jukka von Boehm sekä valokuvaaja Sakari Viika lähtivät syyslomalla intensiiviselle teatterisafarille Pohjois-Italiaan ja Saksaan 13.–22.10 kuvadokumentoimaan teattereita. Kenttätyömatka liittyy Koneen säätiön tukemaan työryhmän esityspaikkaa ja multimediaa käsittelevään teokseen.
La Scalan aitioiden hehkua. Kuva: Sakari Viika

Ensimmäisenä iltana näimme Verdin Ernani-oopperan (1844) Milanon La Scalassa. Oli rasittavaa kurkotella selkä mutkalla kolmannen parven aition uumenista, jotta edes kolmannes näyttämöstä näkyisi. Silloin tällöin solisti käväisi näkökentässä. Se mitä suurimman osan aikaa katselimme, oli valtava katsomo: kuusi kerrosta samanlaisia parvekkeita pienine aitioineen kiersi permantoa puolikaaren muodossa. Niihin mahtui satoja ihmisiä, joista moni näki näyttämön yhtä huonosti. Vaikka salivalot sammutettiin, jäivät katsojat himmeään puolihämärään, koska katsomon vaalea katto ja parvien reunat heijastivat näyttämön valoja. Yleisöäkö tulimme tänne katsomaan?

Tilanne käy järkeen, jos tuntee teatteriarkkitehtuurin historiaa. Länsimaisen näyttämön prototyyppi muotoutui renessanssin ja barokin hoveissa. 1500-luvun lopulta alkaen omasta kotiteatterista tuli isojen ja vähän pienempienkin palatsien vakiovarustus. Esitykset olivat osa juhlia, joita hallitsijat järjestivät alamaisilleen. Niiden tehtävänä ei ollut ainoastaan hauskanpito, vaan myös sosiaalisen järjestyksen ja valtahierarkian esittäminen. Se miten hallitsija reagoi esitykseen – nauroi, suuttui, haukotteli – antoi alamaisille mallin oikeasta tavasta suhtautua tilanteeseen. Koska yleisö katsoi hallitsijaansa vähintään yhtä paljon kuin itse esitystä, häntä varten rakennettiin oma aitio, josta muodostui eräänlainen oma pienoisnäyttämö.

1700-luvun lopulla, kun La Scala rakennettiin, itsevaltiuden aika ja aristokratian valtakausi lähestyivät kuitenkin loppuaan. Kaupunkien arvokeskustaan rakennetuista teattereista tuli porvariston tärkeitä kohtauspaikkoja, joissa he saattoivat näyttäytyä toisilleen ja luoda asemaa seurapiireissä – se tavallaan vastasi nykyajan sosiaalista mediaa. Katsomoiden koko kasvoi ja parvekkeita rakennettiin aina vain lisää, mutta niiden perusarkkitehtuuri ei muuttunut. Niinpä mekin saimme kärsiä kipeytyneestä selästä loppuillan.

Osa meistä istui selkänojattomilla palleilla toisten katsojien takana, mistä esityksen seuraaminen oli entistä vaikeampaa. Aitiot oli selvästi tarkoitettu yhtä paljon keskinäiseen seurusteluun kuin esityksen katsomiseen, vähän samalla tavalla kuin nykyisin katsotaan televisiota kotisohvalta. 1700- ja 1800-luvuilla eurooppalaisen teatterin katsomo oli muutenkin täynnä vilinää. Aitioissa aterioitiin, ja alemmista kansankerroksista koostuva permantoyleisö osallistui aktiivisesti taputuksin, buuauksin ja välihuudoin esitykseen. Katsojat saattoivat myös pyytää näyttelijöitä esittämään onnistuneen kohtauksen uudelleen.

 

Kirjoittaja

Jukka von Boehm, Laura Gröndahl, Jukka O. Miettinen & Sakari Viika

FT Jukka von Boehm on esittävien taiteiden historian lehtori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hänen vuonna 2016 käynnistyneen postdoc-projektinsa aiheena on vertaileva tutkimus saksalaisesta ja venäläisestä (neuvostoliittolaisesta) poliittisesta massateatterista 1900-luvun alkupuoliskolla. Von Boehm väitteli 2015 Filosofian tohtoriksi Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineesta aiheenaan Richard Wagnerin Lohengrin-oopperan esitys-, vaikutus- ja vastaanottohistoria.

TaT Laura Gröndahl on taiteellisen tutkimuksen yliopistonlehtori Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on työskennellyt sekä lavastajana teatterikentällä että opetus- ja tutkimustehtävissä useissa yliopistoissa. Gröndahl on väitellyt Taideteollisesta korkeakoulusta 2004, ja julkaissut sen jälkeen artikkeleita mm. skenografiasta, teatterintekemisen käytännöistä ja dokumentaarisesta teatterista.

TaT Jukka O. Miettinen on toiminut mm. esittävien taiteiden yliopistolehtorina Teatterikorkeakoulussa ja opettanut useissa yliopistoissa Suomessa ja Thaimaassa. Hän on julkaissut kymmenkunta kirjaa liittyen Aasian teatteri- ja taidehistoriaan sekä toiminut Helsingin Sanomien kulttuurikriitikkona vuodesta 1980. Hän on työskennellyt Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellisena johtajana ja ollut perustamassa Aasia Helsingissä -festivaalia, jonka taiteellisena johtajana hän toimi yhdeksän vuotta.

Valokuvaaja, valokuvataiteilija Sakari Viika on oman taiteellisen tuotannon ohessa dokumentoinut laajasti taiteen eri muotoja kuvataiteesta tanssiin, performancesta oopperaan sekä osallistunut useisiin poikkitaiteelisiin produktioihin. Hän on työskennellyt myös sanoma- ja aikakauslehdille.