YHTEISÖTAIDE SILTANA YKSILÖLLISYYDEN JA YHTEISÖLLISYYDEN VÄLILLÄ

Anarkistirunoilija Daniil Kozlov (aka Susinukke Kosola) avasi VASTAAN+OTTO yhteisötaiteen triennaalin Mynämäen osuuden 28.4.2016 ja kertoi puheessaan kokemuksiaan ja näkemyksiään yhteisötaiteesta.
Kuva: Johanna Naukkarinen

Olin äskettäin Berliinin design-museossa, jossa oli upea rokokoo-kehys – kaikkine kiehkuroineen aaltoineen. Kehys oli niin mahtipontisen ylimielinen, että se ei olisi voinut kehystää mitään jättämättä kehystämäänsä megalomaaniseen varjoonsa. Enkä ollut ainoa, joka näki tämän: kehys oli ripustettu tyhjänä, vain pieni neliö mitäänsanomatonta museon seinää pilkotti raamien ikkunasta. Mutta kehyksen tekijää ei ollut tiedossa. Kehys ehkä ylennettiin taideteokseksi museoon, mutta liian myöhään sille, että taiteilija olisi voinut saada siihen nimensä.

Jos taiteilijaa ajatellaan sisällöntuottajana, niin yhteisötaiteilija on tyhjien kehysten veistäjä. Mutta yhteisötaiteilija tuntee tyhjien kehysten arvon. Hän tietää, kuinka tärkeää ihmisten on päästä täyttämään kehyksiä. Hän tietää, kuinka tärkeää on luovuttaa muille tilaa. Yhteisötaiteilijuus muodostaakin tietynlaisen sillan yksilöllisen itseilmaisun ja yhteisöllisyyden tarpeiden välille. Se on siirtymä kohti allekirjoitettuja kehyksiä ja massojen tauluja.

Yhteisötaide tarjoaa jotain, mitä yksilötaide useimmiten ei: osallistavan luomisen prosessin. Siinä missä perinteisesti taide ymmärretään tekona, jossa yksilö tarjoaa yhteisölle valmiin hengentuotteensa koettavaksi ja perattavaksi, yhteisötaiteilijan työ keskittyy luomisen prosessin joukkoistamiseen. Lopputulos ei ole keskiössä, vaan kehys ja tämän kehyksen sisällä vipeltävät osallistujat. Prosessi on vähintäänkin tärkeä, ja ennen kaikkea erottamaton osa lopputulosta.

Tämä on askel kohti taiteen demokratisoitumista, elitismiä vastaan. Eikä tämä ole kyseisen taidemuodon vähäpätöisin hyve. Nimittäin harvempi asia on ihmiselle, luonnostaan yhteisölliselle elukalle, yhtä tärkeä kuin kuuluvuuden tunne, ryhmän tunne. Tätä tarjoavat tyhjät kehykset: jaettua ja yhteistä tilaa. Mahdollisuutta olla mukana. Siinä mielessä yhteisötaiteilija on shamaani tai pappi, rituaaleihin joukkoja kehystävä yksilö. Se kutoo laumasta yksilöitä yhtenäisen me:n, edes hetkeksi, kokemuksen mittaiseksi. Ja lopputulos on aina myös muisto tästä. Se on yksilöitä yhdistävä kulttuurinen artefakti.

Toisaalta yhteisötaiteelle tekisi väkivaltaa noin pelkistävä määrittely. Yhteisötaide ei pakota kaavoja yksilöihin, se vaan antaa tietyt työkalut ja tilan itsensä toteuttamiselle; kangas, pensselit ja ole hyvä. Itseilmaisun tärkeydestä minun ei tarvitse edes erikseen puhua, niin itsestään selvästä asiasta on nykyään kyse. Ja tässä me jälleen palaamme yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden risteykseen: yhteisötaide antaa yksilöille sekä kokemuksen yksilöllisestä luomisesta että yhteisöllisyyden tunteen. Yksilö ei ole enää pelkkä subjekti, vastaanottaja ja tulkitsija, vaan paljon selkeämmin itse taitelija. Yksi taiteilijoista.

Epäilemättä jonkun päässä saattoi välähtää kirkkaanvihrein neonvalokirjaimin sana HYVINVOINTITAIDE. Pyydän, unohtakaa hyvinvointitaide, sillä se sana on yhtä merkityksistään tyhjä kuin sitä kylvävät poliitikot, ja se tuntuu aina tarkoittavan sellaista taidetta, josta puhuja kokee olevan välitöntä – ja usein terapeuttista – hyötyä. Se on vielä yksi yritys välineellistää ja tuotteellistaa hyöty- ja markkina-arvokeskusteluja pakeneva kulttuurinen saareke, tehdä taiteilijoista terapeutteja ja hoitajia. Jotain hyödyllistä.

Kaikki taide on hyvinvointitaidetta, ja yhteisötaide on yksi sen uusista ja tärkeistä ilmentymistä, jonka nousua ovat yksilökeskeiset ajattelumallit estäneet – tai vähintäänkin estäneet kyseistä taidemuotoa saamasta ansaitsemaansa arvostusta.

Olen itse seissyt tässä risteyksessä jo vuosia – osallistavan taiteen ja suljetun ekosysteemin lailla toimivan yksiötaiteilun välillä. Olen ohjannut kirjoittajaryhmiä, järjestänyt avolavatapahtumia, ollut suunnittelemassa erilaisia osallistavia taideprojekteja. Toisaalta olen kirjoittanut kirjoja, pyörittänyt pienkustantamoa ja esiintynyt taiteeni kanssa – eli melko puuhastellut itsekeskeisesti. Olen saanut kiitosta palosilmäisiltä ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet löytämään itsensä kirjoistani. Olen myös nähnyt, miten erilaiselta näyttää se tuli, joka syttyy ihmisten silmiin, kun he pääsevät lavalle yleisön eteen avolavatapahtumassa, kun he saavat kertoa tarinansa, kun he saavat luoda ja olla osana suurempaa kokonaisuutta. Ja olen nähnyt näiden liekkien ruokkivan toisiaan. Tästä perspektiivistä voinkin sanoa kursivoinnin arvoisella äänensävyllä, että yhteisöt tarvitsevat luovia yksilöitä, ja luovat yksilöt tarvitsevat yhteisöjä. Ei ole yhteisöjä ilman yksilöllisiä luojia, ei ole yksilöllisiä luojia ilman yhteisöjä.

Yhteisötaiteessa on tulevaisuus, mutta se on kaikkea muuta kuin yksilötaiteen kuolema. Yhteisötaide on demokratian ja ruohonjuuritason tuuli taidemaailman aukiolla.

Ja se on raikas.

Hatunnostoin kaikille omistautuneille kehysten veistäjille (tuokaa rokokoo takaisin!),

Susinukke Kosola

Kirjoittaja

Susinukke Kosola

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov, s. 1991) on venäläistaustainen anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, joka tunnetaan energisistä lavaesiintymisistään. Hänen runojaan on julkaistu lehdissä ja hänen esityksiään on nähty niin hylättyjen talojen halkeilevilla betonilattioilla kuin kirjallisuusfestivaaleillakin. Hän on myös anarkistisen Kolera-kirjallisuuskollektiivin perustajajäsen. Hänen ensimmäinen kokoelmansa .tik (2014) palkittiin Silja Hiidenheimon muistostipendillä, ja hänen viimeisin kokoelmansa Avaruuskissojen leikkikalu ilmestyi keväällä 2016.