Vuorovaikutusta Saaren kartanossa

Teemu Mäki vietti Saaren kartanossa tammi-helmikuun 2017 kirjoittaen esseistä ja artikkeleista koostuvaa teostaan "Taiteen tehtävä – esseitä". Tärkeää työskentelyn kannalta oli paitsi residenssin tarjoama työrauha myös toisten residenssivieraiden kohtaaminen.
Teemu Mäki, Koivut (Saaren kartano), 2017. Vesiväri paperille, 30,5 x 22,5 cm.

Olin Saaren kartanossa tammi-helmikuun 2017 kirjoittaakseni kahta kirjaa. Toinen niistä, runokirja, jäi sivuraiteelle, sillä voimat kuluivat esseekirjan kanssa rimpulointiin.

Olin sopinut kustantajani kanssa, että koostaisin kirjan esseistä ja artikkeleista, joita olin väitöskirjani jälkeen noin kymmenen vuoden aikana kirjoittanut ja siellä täällä julkaissut tai jättänyt julkaisematta. Monista teksteistä oli useita eri versioita ja uusin tai laajin versio saattoi olla julkaisematta, mikä antoi lisäpontta halulle koota tekstit kirjaksi. Halusin toki myös tarkistaa vanhat höpinät ja tarvittaessa vähän päivittää niitä. Kirjasta piti tulla noin 300-sivuinen ja siihen piti mahtua kymmenkunta tekstiä. Toisin kävi. Kirjasta tuli 500-sivuinen ja siihen mahtui vain kolme tekstiä, sillä kun aloin kriittisellä silmällä lukea vanhoja tekstejäni, koin, että minun on pakko kirjoittaa niitä osittain ihan uusiksi. Päädyin valitsemaan kolme tekstiä, kolme vastustajaa, ja tappelemaan vain niiden kanssa. Tappelun tuloksena tekstien pituus kymmenkertaistui. Toivon, että myös laatu parani.

Suurimman osan tästä kamppailusta tein tiiviisti kahdessa kuukaudessa Mynämäellä. Residenssin tarjoama työrauha ja kriittinen etäisyys sekä omiin tottumuksiin, kokemuksiin että aatoksiin oli tässä ratkaisevan tärkeä apu. Residenssin jälkeen jatkoin kirjan kirjoittamista päätyönäni vielä neljä kuukautta, aina juhannukseen asti, jolloin luovutin teoksen kustannustoimittajan syynättäväksi. Hänen ehdottamiinsa korjauksiin reagoiminen vei vielä pari viikkoa loppukesästä. Taiteen tehtävä — esseitä, ilmestyi Into Kustannuksen julkaisemana 13.10.2017. Vaikka suurin osa kirjaan käyttämistäni työtunneista ja kalenteriviikoista sijoittui aikaan ennen ja jälkeen kahden kuukauden residenssiä, oli residenssijakso työprosessin tärkein osuus.

Minulle ehkä tärkeintä residenssissä oli sen tarjoama työrauha. Pystyin keskittymään kirjoitustyöhön paljon tavanomaista paremmin, kun olin kaukana kodista, työhuoneesta, perheestä ja ystävistä sekä arkirutiineista. Pääkaupungin keskustaan verrattuna virikkeitä oli hyvin vähän, mutta ne virikkeet, lähinnä luonnosta kumpuavat, olivat minulle outoja ja virkistäviä. Ne auttoivat katsomaan sekä maailmaa että työn alla olevia tekstejä tuorein silmin. Residenssin rauhassa pystyin uppoutumaan kirjoitustyöhön, ja eläytymään aiheisiini kokonaisvaltaisesti. Toisaalta residenssin rauhan ansiosta pystyin myös ottamaan kriittistä etäisyyttä siihen mitä ja miten kirjoitin, miten ajatukseni perustelin. Mielestäni hyvä taiteellinen metodi on lähes aina kaksijakoinen. Yhtäältä on heittäydyttävä eräänlaiseen lähitaisteluun aiheen ja ilmaisutavan kanssa ja annettava intuition ja eläytymisen viedä. Ja toisaalta vähän väliä pitää ottaa myös kriittistä etäisyyttä siihen mitä on tullut tehtyä, katsottava ja kuunneltava keskeneräistä teosta ikään kuin lintuperspektiivistä ja epäluuloisin aistein. Kumpaakin näkökulmaa ja menetelmää tarvitaan, mutta niitä ei voi sulauttaa yhteen. Niitä on käytettävä vuorotellen tai rinta rinnan. Se on vaikeaa, mutta residenssi voi siinä suuresti auttaa. Residenssissä on rauha, joka auttaa eläytymään ja uppoutumaan. Ja residenssissä ihminen on itselleen vieraalla maaperällä, irti tavallisista kuvioistaan ja oikeastaan vähän irti itsestään myös. Se auttaa ottamaan etäisyyttä, eli katsomaan omia tuotoksia ja keskeneräisiä tekeleitä kriittisesti.

Työrauhan ja kriittisen etäisyyden merkityksestä ei tarvinne enempää tässä yhteydessä sanoa, mutta vuorovaikutuksesta haluan pukahtaa vielä pari sanaa, sillä tämäntyyppinen residenssi ei ole vain yksinäisen taiteilijan tai tutkijan retriitti, vaan myös vuorovaikutuksen paikka. Keskustelut, kävelyt, syömiset ja saunomiset yhdessä muiden residenssiläisten kanssa olivat minulle hyvin antoisia.  En kuitenkaan puhunut juurikaan omista aiemmista teoksistani tai siitä mitä minulla oli residenssissä työn alla. Sen sijaan puhuimme muiden taiteilijoiden teoksista, tyylisuunnista, taidefilosofioista, maailmanpolitiikasta, uskonnosta ja ties mistä.

Lygia O’Riordanin kanssa oli hienoa puhua Venäjästä, Siperiasta ja musiikista. Lygia, irlantilainen, mutta Venäjällä opiskellut ja pääosin siellä työskennellyt kapellimestari sai minut kuuntelemaan Gennadi Rozhdestvenskin levytyksiä uudella innolla. Tämä oli minulle suuri muutos, sillä olin vältellyt Rozhdestvenskia, koska hänen aikalaistensa ja maanmiestensä Kirill Kondrashinin ja Jevgeni Mravinskin levytykset olivat tuntuneet äärimmäisyyksiensä vuoksi merkittävämmiltä. Olin niin rakastunut Kondrashinin paahtavaan kiihkoon ja Mravinskin tylyyn dramaattisuuteen ja äärimmäiseen selkeyteen, etten osannut arvostaa Rozhdestvenskin rennompaa, pohdiskelevampaa ja eri sävyillä herkuttelevaa musikaalisuutta. Keskustelut Lygian kanssa avasivat korvani, mutta emme suinkaan päässeet kaikesta yksimielisyyteen. Hän esimerkiksi haukkui aivan kelvottomaksi Tatiana Nikolajevan, joka on yksi minulle rakkaimmista pianisteista. Unelmoin jonain päivänä vielä kostavani: huijaan Lygian kuuntelemaan Tatianan Melodiya-levymerkille tekemiä Šostakovitš- ja Bach-levytyksiä kertomatta kuka soittaa. Uskon että Lygia kääntyy. Minäkin käännyin, Rozhdestvenskin suhteen.

Viulisti Pia Siiralan kanssa oli hauska puhua Venäjästä, Siperiasta, sen alkuperäiskansoista ja siitä miten vaikean tehtävän hän oli itselleen haalinut kun oli alkanut osana taiteellisia tohtoriopintojaan tehdä nuottitranskriptioita nivkhien ja jupikkien kansanmusiikeista. Ja miten kiehtova haaste hänelle oli säveltää omaa, itsenäistä musiikkia käyttäen alkuperäiskansojen musiikkiperinnettä raaka-aineenaan.

Taidemaalari Hodhayfa Salihin kanssa oli hienoa puhua maalaustaiteesta, uskonnosta, pakolaisuudesta ja kuunnella hänen kertovan kokemuksistaan taiteilijana, arabina ja muslimina Irakissa, Ukrainassa ja Suomessa. Hodhayfa maalasi ahkerasti residenssin aikana, joten hänen työnsä tulokset olivat heti nautittavissa ja jaariteltavissa yli kielirajojen, toisin kuin meidän muiden, jotka puursimme jonkin myöhemmin julkaistavan tai valmiiksi tulevan tai kieleen sidotun parissa. Hodhayfan kanssa keskustelu ja hänen työnsä seuraaminen oli hätkähdyttävää myös koska hän on elävä esimerkki siitä miten oikukkaasti ja yllättävästi eri taidetraditiot törmäilevät ja yhtyvät. Hän on eri maissa ja kulttuureissa imenyt itseensä aineksia mm. perinteisestä arabikuvataiteesta (kuvakiellolla tai ilman), neuvostoliittolaisesta sosialistisesta realismista, yleismaailmallisesta toritaiteesta ja kitsistä, vanhasta länsimaisesta modernismista (esim. Henri Matisse), vähän uudemmasta länsimaisesta modernismista (esim. Anton Tàpies) ja myös monista nykytaiteen ilmiöistä. Hänen innoittamanaan tulin itsekin maalanneeksi muutaman pienen akvarellin residenssissä, vaikka olin vannonut keskittyväni siellä vain kirjoittamiseen.

Animaatiotaiteilija Soetkin Verstegenin kanssa oli kiehtovaa puhua elokuvista ja katsella niitä yhdessä. Oli kutkuttavaa olla koeyleisönä tanssija-koreografi Canan Pekictenin uudelle teokselle, jota hän työsti residenssissä, ja keskustella hänen kanssaan suomalaisen ja turkkilaisen nykytanssiskenen ja -tyylien eroista ja yhtäläisyyksistä. Matthew Cowanin kanssa oli hauskaa jutella siitä mitä hän oli Suomesta löytänyt pitkän residenssikautensa aikana ja miten hän oli löydöksiään käyttänyt omassa installaatio- ja performanssitaiteellisessa työssään. Matthewn kanssa oli inspiroivaa jutella groteskin käsitteestä ja monille kansanperinteille (folk traditions) ominaisista uhrirituaaleista, sillä hänen teoksensa liittyvät suoraan näihin aiheisiin, mikä teki vuoropuhelusta elämyksellisempää ja monipuolisempaa kuin mihin pelkillä sanallistetuilla teorioilla olisi voinut päästä. Liza Babenkon kanssa vuorovaikutus oli melko vähäistä, koska hän vetäytyi omaan soppeensa, eikä juurikaan viettänyt aikaa muiden residenssitaiteilijoiden kanssa, mutta hänenkin vaikutuksensa ainakin minuun oli merkittävä, sillä kun hän piti esitelmän omasta taiteestaan — kuten me kaikki vuorollamme — yksi hänen näyttämänsä 20-minuuttinen lyhytelokuva ja sitä seurannut keskustelu antoi ajateltavaa ja keskusteltavaa pitkäksi aikaa.

Kaikki nämä kohtaamiset olivat minulle antoisia yleisinhimillisellä ja yleistaiteellisella tasolla, mutta yhtä lailla niistä oli konkreettista apua siinä kirjoitustyössä, johon päivisin uppouduin. On vaikea määritellä mikä se apu oli, sillä kuten sanoin, emme suoraan puhuneet siitä mitä kirjoitin, mutta ehkä jollain tavalla hipaisimme niitä aiheita, joita teksteissäni pohdin — tai sitten keskustelut vain auttoivat minua päivittäin ottamaan kriittistä etäisyyttä omiin päänvaivoihini. Erityisen paljon iloa oli keskusteluista sosiologi Jose A. Cañadan kanssa. Hän kirjoitti residenssissä väitöskirjaansa, joka käsittelee bioturvallisuutta ja kansainvälisiä toimia suurten epidemioiden ehkäisyssä. Josen kanssa oli hauska puhua mistä tahansa, mutta erityisesti siitä mikä erottaa ja yhdistää tieteellistä ja taiteellista tutkimusta.

Vuorovaikutus luonnon ja muun ympäristön kanssa oli minulle Saaren kartanossa vähintään yhtä tärkeää kuin vuorovaikutus ihmisten kanssa. Olen maalta kotoisin ja nykyäänkin vietän usein aikaa maaseudulla, joten periaatteessa Saaren kartanon rakennukset, tilukset ja luonto eivät olleet minulle ollenkaan outo ja ihmeellinen ympäristö. Käytännössä residenssiaika kuitenkin usutti minua syventymään tutuntuntuiseen maisemaan, valoon ja vuodenaikaan uudella innolla ja ehkä myös herkkyydellä. Residenssi antoi rauhaa ja etäisyyttä. Niiden ansiosta pystyin keskittymään aamu- ja iltakävelyihin Mietoistenlahden rantakallioille ja jäätyneen meren yli tuijottamiseen sellaisella tavalla, että tutusta tuli ihmeellistä.

En ole juurikaan pitänyt yhteyttä residenssitovereihini residenssiajan jälkeen. Kaksi heistä olen sittemmin kerran tavannut. Kovin montaa sähköpostia en ole heistä kenenkään kanssa vaihtanut. Sitä on turha harmitella. Olen pääosin epäsosiaalinen ihminen, viihdyn parhaiten itsekseni. Arvostan kuitenkin vuorovaikutusta, jos siihen on erityinen syy tai jos vuorovaikutuksessa on erityistä intensiteettiä ja haastetta. En pidä lämpimikseen haastelusta ja niitä-näitä-rupattelusta edes lasteni kanssa. Tykkään silti kovasti, jos joku ottaa puheeksi jonkin itselleen elintärkeän asian, jakaa omaa kokemustaan siitä ja on nälkäinen kuulemaan muiden näkemyksiä siitä. Lyhytaikaisellakin vuorovaikutuksella voi käänteentekevää merkitystä, jos se on riittävän intensiivistä. Taiteilijaresidenssissä sellaista vuorovaikutusta voi tapahtua useammin kuin arjessa tai taide-elämän muissa kohtaamistilanteissa. Miksi? Koska residenssissä taiteilijat ovat kuin autiolle saarelle huuhtoutuneet ja toisilleen vieraat ihmiset. Heitä on vähän. Jos he haluavat pärjätä saarellaan ja jopa nauttia elämästään siellä, heidän on siedettävä toisiaan, opittava ymmärtämään toisiaan, uskallettava jakaa jotain erityistä keskenään ja todella kohdattava toisensa. Saaren kartanon tapaisissa paikoissa siihen on mainio mahdollisuus.

 

Lapualla, 31.12.2017,

Teemu Mäki

Taiteilija, ohjaaja, kirjailija, kuvataiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja