Vuorineuvoksen apurahahakemukset

Koneen Säätiön 60-vuotisesta tarinasta kertovan juttusarjan ensimmäisessä osassa kurkataan säätiön perustamisen aikoihin, tutustutaan vuorineuvos Heikki Herliniin sekä kuullaan muutamia tarinoita apurahatoiminnasta 1950- ja 1960-luvulla.
Koneen Säätiön hallituksen nykyinen puheenjohtaja Hanna Nurminen yhdessä säätiön toisen perustajan, isoisänsä Heikki Herlinin kanssa.

Kone Oy:n toimitusjohtaja, vuorineuvos Heikki Herlinin lehtileikekansiossa on tallella Uudesta Suomesta leikattu Alli Paasikiven säätiön apurahojen hakuilmoitus helmikuulta 1956. Ehkäpä Herlin ajatteli, että kolmas kerta toden sanoo allekirjoittaessaan usean sivun apurahahakemuksen Alli Paasikiven säätiölle. Aiemmin hän oli jo lähettänyt hakemukset Jenny ja Antti Wihurin säätiölle sekä Svenska Kulturfondenille. Herlin ei hakenut apurahaa kuitenkaan itsellensä vaan ystävälleen, joka oli erikoistumassa lasten psykiatrisiin sairauksiin ja psykoanalyysiin. Tämä olisi osaamista, jota Herlinin mukaan todella kipeästi kaivattiin myös Suomessa. Hyvin kirjoitetuista hakemuksista ja perusteluista huolimatta yksikään näistä hakemuksista ei mennyt läpi. Hakiessaan apurahaa Herlin tuli kuitenkin samalla testanneeksi säätiöiden toimintaa ja apurahojen hakuprosessia.

Hän oli jo joulukuussa 1955 kysynyt talousneuvos E. W. Åbergilta tietoja tämän äskettäin perustamasta säätiöstä. Åberg kun oli yhdessä Hedvig-vaimonsa kanssa luovuttanut enemmistön omistamistaan Olvin osakkeista säätiölle, jonka painopisteenä olisivat lapset, vanhukset, kotiseututyö, maatalouselinkeinot ja toki myös Olvi-yhtiön jatkuvuus.

Koska itselläni on ollut hieman samantapaisia ajatuksia, olisin erittäin kiitollinen jos voisit sopivassa tilaisuudessa lähettää nähtäväkseni säätiösi säännöt. Vaikkakaan ajattelemani säätiö ei ilmeisesti tule olemaan aivan samanlainen kuin perustamasi, uskoisin kuitenkin saavani hyviä viitteitä Sinun kokemuksistasi sääntöihin perehtymällä.”

Toisin kuin Åbergit, Heikki Herlin ei säätiöinyt Koneen osake-enemmistöä, mutta merkittävän osakemäärän silti. Koneen säätiön talouden historiasta kerrotaan enemmän myöhemmässä kirjoituksessa.

Heikki ja Pekka Herlin jättivät 7.12.1956 oikeusministeriöön hakemuksen Koneen Säätiö nimisestä säätiöstä, jonka tarkoituksena oli ”kaiken suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvan kulttuurityön edistäminen niin hyvin tieteellisen tutkimustyön sekä luovan ja esittävän taiteen kuin myös teollisen, kaupallisen, teknillisen ja sosiaalisen toiminnan alalla.” Säätiön pääomaksi tuli 2020 kappaletta Kone Osakeyhtiön osakkeita, joiden tuotolla säätiön toimintaa tultiin rahoittamaan.

Muutama vuosi myöhemmin, viitaten aikaisempiin epäonnisiin apurahahakemuksiinsa Heikki Herlin kirjoitti ystävälleen ja kertoi uudesta rahoitusmahdollisuudesta.

Viime vuoden aikana onnistuin kuitenkin järjestämään säätiön, jossa itse olen johtokunnassa ja jossa minulla on melkoinen sananvalta ja josta varmasti voin sinulle stipendin järjestää (…) Jonkinlainen anomus olisi kuitenkin paikallaan ja lyhyt viittaus töihisi: se riittää siihen. Vaikkapa olenkin siinä puheenjohtaja, on kuitenkin säätiön jäsenillä oikeus ja velvollisuuskin arvostella mitä apurahoja ja stipendejä jaetaan, niin että heidän tähtensä olisi hauska jos jokin anomus olisi olemassa.”

Kuten Heikki Herlin viittasi kirjeessään, hänellä todella oli melkoinen sananvalta säätiön toimintaan. Vaikka säädekirjassa oli kuvattu tarkasti miten hallituksen päätöksistä tulee äänestää ja äänten mennessä tasan käyttää arpaa käänsi pykälän viimeinen virke pakan: ”Niinkauan kuin vuorineuvos Herlin kuuluu säätiön hallitukseen, on hallituksen kokouksissa äänestyksen tuloksesta riippumatta ratkaiseva se mielipide, jota hän on kannattanut.”

Säätiön jäsenillä Herlin viittasi Koneen Säätiön ensimmäiseen hallitukseen, johon kuuluivat hänen poikansa Pekka Herlin sekä kaksi sukulaismiestä: Pekan Kirsti-vaimon isä Kustaa Vilkuna sekä Pekan kummisetä ja Heikin Hanna-Liisa-serkun mies Kaarle Kalliala. Mukana oli säätiön perustamisen aikoihin myös Heikin Minnami-tyttären appi Lauri Paavolainen, joka kuitenkin kuoli jo 1958.

Säätiön miehiä yhdisti paitsi sukulaisuus, myös monenlaiset yhteistyökuviot taloudellisesti ja jopa poliittisesti. Kaikki olivat vaikuttajia omilla alueillaan. Paavolainen oli ollut Strömbergin toimitusjohtaja, Kalliala Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin entinen pääjohtaja ja Kustaa Vilkuna kansatieteen professori sekä merkittävä maalaisliittolainen politiikan vaikuttaja ja Urho Kekkosen ystävä ja tukija.

Koneen Säätiössä hallituksen jäsenyys oli elinikäinen toimi. Kun Kalliala kuoli 1970, keskusteltiin uuden jäsenen nimittämisestä, mutta asia jäi pöydälle lähes vuosikymmeneksi. 1970-luvun ajan säätiön toimintaa hoitivat Pekka ja Heikki Herlin sekä Kustaa Vilkuna. Säätiön asiamiehenä toimi 1950-luvulta 1980-luvun alkuun Eero Koskivaara, Kone Oy:n talouspäällikkö.  Uusia jäseniä otettiin vasta 1980-luvun taitteessa Kustaa Vilkunan kuoltua. Heikki Herlin toimi säätiön puheenjohtaja kuolemaansa 1989 saakka.

Nyt 2010-luvulla on helppo kysyä, miksi yhtään naista ei otettu mukaan säätiön toimintaan. Herlinien suku oli kuitenkin täynnä osaavia ja koulutettuja naisia. Kirsti opiskeli suomen kieltä, Minnami sosiologiaa ja Hanna-Liisa-serkku oli arkkitehti. Ajan tapaankaan ei voi vedota, sillä Suomessa oli tuolloin merkittäviä säätiöitä, joiden toiminnassa oli vaikutusvaltaisia naisia mukana tai niitä johtamassa. Tällainen oli esimerkiksi Yrjö Jahnssonin säätiö, jonka perustaja Hilma Jahnsson toimi myös säätiönsä puheenjohtajana. Ehkäpä Koneen Säätiön kohdalla kyse oli lopulta vuorineuvos Heikki Herlinin omista näkemyksistä ja odotuksista. Elettiin hyvien veljien aikaa.

Apurahoja pyytämällä ja pyytämättä

Säätiön ensimmäisinä vuosikymmeninä apurahojen hakeminen ja myöntäminen oli varsin mutkatonta. Hakemuksia tuli säätiölle kirjeinä ja joskus niistä oli keskusteltu ensin henkilökohtaisesti Herlinien tai Vilkunan kanssa. Lomakkeita tai määrämuotoisia ohjeita ei hakijoille ollut tarjolla. Tärkeintä oli, että tuettava aihe oli vakuuttava ja hakijalla oli joko asemansa tai verkostonsa kautta uskottavuutta. Kirjeiden tervehdyksenä vielä 1960-luvulla oli useimmiten ”Hyvä veli” tai yksinkertaisesti H.V.

H.V.

Isälleni kirjoittamasi kirjeen johdosta ilmoitan Koneen Säätiön puolesta, että olet saapa tarvitsemasi stipendin.

Pyydän Sinua ilmoittamaan tarvitsemasi summan ensi tilassa, niin lähetämme sen haluamallasi tavalla paluu postissa. Muodollisen päätöksen apurahan myöntämisestä voimme tehdä vasta säätiön kevätkokouksessa maaliskuussa, mihin mennessä tahtonet lähettää anomuksen muodossa parin lauseen perustelun apurahan tarpeestasi sekä jonkinlaisen otteen ansioluettelostasi.

Pekka Herlin vastasi näin Åbo Akademin professorille tämän pyyntöön saada matka-apurahaa. Vaikka apurahasta sovittiin ja se käytettiin ennen säätiön varsinaista kokousta, päätös dokumentoitiin silti hyvän käytännön mukaisesti. Tällainen apurahan myöntäminen on hyvä esimerkki siitä, miten suoraviivaisesti ja vailla sen suurempia pohdintoja tuohon aikaan apurahoja jaettiin.

Ensimmäisinä vuosina saattoi monelle hakijalle kuitenkin olla epäselvää, haetaanko apurahaa Kone-yritykseltä, Koneen Säätiöltä vai suoraan toimitusjohtaja Herliniltä. Myös hyväntekeväisyyden ja apurahan merkitykset saattoivat mennä sekaisin niin säätiön jäseniltä kuin hakijoilta.

Eräs Heikki Herlinin tuttava, nimetään hänet tässä vaikka Matiksi, oli saanut vuonna 1958 aivan odottamatta Heikki Herlinin allekirjoittaman lyhyen kirjeen, jossa tätä kehotettiin hakemaan apurahaa. Matti moitti kirjeen tyyliä ylimieliseksi ja kirjoitti Herlinille, ettei kukaan halua olla hyväntekeväisyyden uhri. Lopulta ilmeni, että Heikki Herlin oli ajatellut tekevänsä hyvän teon kertomalla mahdollisuudesta apurahaan ja antanut kyseisen kirjeen kirjoittamisen tehtäväksi Pekalle, joka hoiti tehtävän tyylinsä mukaan asiallisen lyhytsanaisesti eikä isä-Herlin ollut halunnut puuttua poikansa työhön ”(…) koska olen sen muutaman kerran tehnyt ja hän on näistä asioista hiukan pahastunut.” Vilkkaan kirjeenvaihdon jälkeen asia selvisi ja Matti myöntyi ottamaan vastaan tarjotun apurahan, vaikka pitikin sitä peiteltynä hyväntekeväisyytenä.

Matin tapaus osoitti, että Heikki Herlin oli tuoreen säätiön hallituksen puheenjohtajana innokas jakamaan omatoimisesti apurahoja ja koki tekevänsä hyvää työtä auttaessaan ihmisiä. Avunpyynnöt ja ehdotukset osallistua erilaisiin hankkeisiin olivat tuttuja hänelle jo ajalta ennen Koneen säätiötä, olihan hän tunnettu varakas teollisuusmies ja laajalti mukana erilaisissa järjestöissä sekä verkostoissa.  Toisaalta hän oli sokea varallisuuserojen tuomille riippuvuussuhteille ja omalle valta-asemalleen. Tässä suhteessa Heikki Herlinissä oli paljon vanhan maailman yksinvaltaisen, mutta hyvää tarkoittavan ruukin patruunan asennetta.

Hyvaksymiskirje1960

Mikäli sopivia kohteita ilmaantuu

Koneen Säätiön toimintaa ei haluttu mainostaa julkisuudessa. Hakuilmoituksia ei julkaistu lehdissä tai julistettu yleisesti haettaviksi. Esimerkiksi vuoden 1962 hallituksen kevätkokouksessa kirjattiin julkisuudesta yksinkertaisesti ”Päätettiin, että säätiön pääoman koko tuotto siirretään käyttörahastoon apurahoina jaettavaksi, mikäli sopivia kohteita ilmaantuu”. Käyttörahastoon siirrettävä osuus tuotosta vaihteli, mutta linjaus julkisuudesta säilyi vuosikymmeniä. Apurahoja annettiin, jos kohteita ”ilmaantui”.

Tieto säätiöstä kulki ”viidakkorummun” välityksellä ja säätiön jäsenten verkostojen kautta. Herlinit sekä Kustaa Vilkuna esittivät useita omien kiinnostustensa kohteita tuettaviksi. Toisaalta Kone Oy:n vaikutus näkyi varsinkin teknisen alan opiskelijoiden tukemisena. Vielä 1960-luvulla säätiöstä tuettiin ammattiopintoja muun muassa Helsingin Teknilliselle Oppilaitokselle annettuina lahjakkaiden ja vähävaraisten opiskelijoiden Kone-stipendeinä.

Matalaa profiilia pidettiin yleisemminkin. Säätiön iso hanke 1960-luvulla oli Sursillin sukua käsittelevän sukututkimuksen uusi versio. Tätä työtä varten hankkeeseen palkattu tutkija Eero Kojonen etsi tietoa perustutkimuksen ohella lehti-ilmoituksilla. Kun hän vei ilmoituksen Uuteen Suomeen, säätiön nimi otettiin pois tekstistä. Heikki Herlin piti hyvänä ideana julkaista sama tietopyyntö myös vasemmistolehdissä, mutta ”Koneen Säätiön nimeä ei tarvitse mainita, se voitaisiin tulkita mainokseksi ja siten olla itse asialle haitaksi.” Keskustelusta jäi epäselväksi, olisiko ollut kyse Kone Oy:n vai Koneen Säätiön mainostamisesta. Ehkä Herlin ajatteli, että mahdolliset tutkimustiedot jäisivät antamatta jos paljastuisi, että kulttuurihankkeen takana olikin maineikas hissi- ja nosturiyhtiö.

Jos hakijat olivat epätietoisia, haetaanko avustusta suoraan Heikki Herliniltä, Kone Oy:ltä vai Koneen Säätiöltä, myös säätiössä mietittiin rahan myöntämisen kanavia. Kun esimerkiksi Työterveyslaitos haki apurahaa, oli hakemuskirjeen yläkulmaan kirjoitettu lyijykynällä huomioita siitä, missä menisi säätiön lahjoituksen raja. Jos avustus on pieni, se voidaan antaa säätiön nimissä ja jos isompi ”niin yhtiö voinee paremmin lahjoittaa.”

vaarinkirjoitettu

Hakijoille ei aina ollut selvää haetaanko apurahaa Kone Oy:lta vai Koneen Säätiöltä.

Tukea tutuille ja tuntemattomille

1950-luvulla myönnettiin varsin vaihteleviin kohteisiin apurahoja. Tällaisia olivat muun muassa musiikin stipendiaattien vaihto-opiskelu Yhdysvalloissa, Psykoanalyysin edistämisyhdistyksen toiminta-avustus, aiemmin mainitut Teknillisen Oppilaitoksen vuotuiset opiskelijastipendit ja esimerkiksi helsinkiläisen Ässä-rykmentin 20-vuotisjuhlien avustaminen. Myös Ilmari Turjan perustamaa ja toimittamaa Uutta Kuvalehteä tuettiin. Lehti oli Turjan ”koko kansan lehti” ja vastine Suomen Kuvalehdelle. Lehti sai mainetta kriittisestä journalismistaan muun muassa korruption paljastajana ja kuuluisan kissanrasvamargariini-tapauksen paljastajana.

En osaa tarpeeksi pätevää kiitosta esittää siitä kulmakivestä, jonka vieritit Uuden Kuvalehden perustusten vahvistamiseksi. Kun tällainen toimittaja lähtee kirjoittamaan pystyyn lehtiä ja painoja, niin saattaa tulla tilanteita, että omin avuin ei enää pärjää eteenpäin. Olen havainnut näinä vuosina, että maailma on kova. Mitkään humanistiset arvot eivät paljon merkitse. Sitä suurempi on tekosi arvo. Vaikka mitäs minä sinua kiittelen, Pekka Herlinhän se näkyy altavastaavan.”

Turja ja Heikki Herlin tunsivat toisensa vuosien takaa ja olivat muun muassa perustaneet yhdessä Kustaa Vilkunan ja muutaman muun kanssa Kulosaaren Yhteiskoulun 1940 sekä toimivat sen hallituksessa. Kustaa Vilkunan ja Turjan ystävyys puolestaan juontui pitkälle menneeseen, olivathan molemmat olleet samassa ystäväpiirissä jo Akateemisessa Karjala-Seurassa 1930-luvun alussa. Turjan lehdelle annettu tuki oli siten tyypillinen esimerkki verkostojen merkityksestä apurahojen jakamisessa ja toisaalta myös siitä, että säätiö mahdollisti tuen uudistusmielisille hankkeille.

Erilaisten yhdistysten, järjestöjen ja opiskelijoiden tukemisen lisäksi apurahoja annettiin toki myös tutkijoille, 1960-luvulla useimmin matka-apurahoina sekä käännöstöiden tukemisena ja 1970-luvulla varsinaisina tutkimusapurahoina. Helsingin Yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitos sai 1966 summan hankintoja varten, josta professori Sven-Erik Åström kirjoitti sen ratkaisevalla tavalla myötävaikuttaneen Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen nopeaan perustamiseen.

Luovaan työhön apurahoja myönnettiin vähemmän, mutta niistäkin oli muutama kiinnostava esimerkki 1960-luvulta. Kirjailija Erkki Vala sai apurahaa Tulenkantajat-aiheisen kirjan kirjoittamiseen ja Eino S. Repo kirjalliseen työskentelyyn. Repo lienee työstänyt tällä apurahalla yhdessä runoilija Harri Kaasalaisen kanssa evakkokaskujen kokoelmaa.

Vala ja Repo olivat molemmat säätiön jäsenten verkostoa. Erkki Vala oli Heikki Herlinin kälyn avopuoliso ja Repo puolestaan Pekka Herlinin hyvä ystävä. Revon tuen takana oli varmasti myös Kustaa Vilkuna, sillä Revon apurahasta kun päätettiin samoihin aikoihin, jolloin Vilkuna lobbasi maalaisliittolaisille Repoa Yleisradion uudeksi pääjohtajaksi. Urho Kekkonen tuki Repoa, mutta presidenttinä hän ei virallisesti osallistunut pääjohtajan valintaan. Sen sijaan hänen ”harmaa eminenssinsä” Vilkuna kirjoitti Revon puolesta lausunnon ja vaikutti muutenkin kulissien takana merkittävästi tämän valintaan.

Saa-teksti1

Saa apurahan.

EiSaa-teksti

Ei saa apurahaa.

Vuosikymmen Sursilleja

Pohjanmaalaisen Sursillin suvun tietoja oli kirjattu 1600-luvulta asti paremmin kuin minkään toisen suomalaisen suvun historiaa. Vuonna 1850 rovasti Alcenius, joka itsekin oli tutkinut Sursillin sukuja parikymmentä vuotta, julkaisi työn tuloksena kirjan Genalogia Sursilliana. Kirjaan oli koottuna satoja Sursilleista lähtöisin olevia sukuja ja siitä tuli suomalaisten sukututkijoiden tärkeä tietolähde sadaksi vuodeksi.

Koneen Säätiö päätti 1959 toteuttaa päivitetyn version tästä sukututkimuksen mammuttiteoksesta. Syytä sille,  miksi näin päätettiin tehdä, ei tarvitse miettiä pitkään. Sekä Heikki Herlin että Kaarle Kalliala olivat intohimoisia sukututkimuksen harrastajia, eikä pohjalaislähtöisen suvun tutkiminen lienee ollut vierasta Kustaa Vilkunallekaan. Sukututkimuksen metodit ja mahdollisuudet olivat tietysti Alceniuksen ajoista parantuneet merkittävästi ja teoksen uudistetulle versiolle oli tilausta.

Koneen Säätiö teki 1959 maisteri Eero Kojosen kanssa sopimuksen Genealogia Sursillianan sukujen täydentämisestä ja virheiden korjaamisesta vuoteen 1800 saakka. Sopimuksen mukaan Kojonen saisi 2 500 markkaa painetulta sivulta, ja uusi versio julkaistaisiin 1963. Hankkeen edetessä kasvoi ruokahalu sekä tutkijalla että Koneen Säätiön sukututkimusintoilijoilla, ja hanke venyi ajassa sekä tutkittavien määrässä. Lopulta teos Sursillin suku – Genealogia Sursilliana julkaistiin 1971. Tietoja Kojonen oli koonnut vuoteen 1850 asti ja osin ylikin.

Rahoituskin oli muutettu hankkeen edetessä kuukausittaiseksi tutkimusapurahaksi, olihan Kojonen uurastanut hankkeen parissa lähes vuosikymmenen. Tutkijana hän ei kuitenkaan tehnyt työtään täysin yksin, sillä Heikki Herlin, Kalliala sekä Vilkuna toimivat hankkeen neuvottelukuntana. Mukana olivat ainakin osan aikaa myös professorit Yrjö Blomstedt ja Sven-Erik Åström.

Sursillien suku -hankkeen alkaessa Heikki Herlin oli siirtymässä pois Koneen toimitusjohtajan tehtävistä. Vuodesta 1958 alkaen Pekka Herlinistä oli tullut yrityksen hallinnollinen johtaja ja vuodesta 1964 virallisestikin toimitusjohtaja. Ei siis ihme, että Heikki Herlinillä oli aikaa vaihtaa pitkiä pohdintoja Kojosen kanssa laajaksi paisuvan sukututkimuksen yksityiskohdista. Mistään toisesta Koneen Säätiön 1950- tai 1960-luvulla rahoittamasta hankkeesta ei löydy vastaavaa aktiivista kirjeenvaihtoa ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuvaa neuvonpitoa. Heikki Herlinille oli epäilemättä sydämen asia saada aikaan yhtä merkittävä tuotos kuin Alcenius oli tehnyt yli sata vuotta aiemmin.

Kun teos lopulta arvioitiin sukututkijoiden Genos-lehdessä 1971, se luokiteltiin helppotajuiseksi ja suurelle yleisölle suunnatuksi, mutta toisaalta myös erittäin hyödylliseksi sukututkijoiden käyttöön. Koska Sursillin suku oli iso haaste ja päätoimisia tutkijoita vain yksi, se osoittautui osin liian suureksi palaksi haukata yksiin kansiin. 1970-luvulla Koneen Säätiön pöytäkirjoissa on maininta Sursill-hankkeen jatkamisesta, mutta käytännössä siihen ei enää lähdetty samalla panostuksella kuin 1960-luvulla.

Sursill-hankkeen jälkeen Heikki Herlin jatkoi omia tutkimuksiaan ja julkaisi muun muassa sukukirjan isänsä Harald Herlinin 100-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi.

Suursilliana

Tutkija Kojosen Vilkunalle lähettämä muistilappu Sursill-sukututkimuksen tiimoilta on kuvaava esimerkki siitä, miten yksityiskohtaiseksi kirjeenvaihto meni.

Teollisuuden ja yritystalouden tutkimus tuen kohteena

Siinä missä sukututkimus Sursillin suvusta oli tärkeää Heikki Herlinille ja Kallialalle, Pekka Herlin puolestaan halusi tukea teollisuuden ja talouden aihepiirien tutkimusta. Eräs tällainen Pekka Herlinin esittämä hanke oli Suomen metalliteollisuutta käsittelevä tutkimus, joka julkaistiin vuonna 1963 nimellä Metalliteollisuus Suomen kansantaloudessa. Pekka Herlin oli yksi sen kolmesta toimittajasta Olavi Larnan ja Olavi Niitamon ohella. Useista osatutkimuksista koostuvan julkaisun teemana oli metalliteollisuuden rakenteen analyysi ja kasvutavoitteisiin vievien toimenpiteiden linjaaminen. Tutkimus oli ensimmäinen lajissaan Suomessa ja sen vastaanotto oli innostunutta.

Pekka Herlinin kädenjälki näkyi myös 1970-luvun alussa rahoitetuissa yritystoiminnan tutkimuksissa, muun muassa professori Pentti Malaskan, suomalaisen tulevaisuuden tutkimuksen pioneerin, yritystoiminnan päättämistä koskevan tutkimuksen rahoittamisessa sekä monissa vastaavissa yritystoimintaa uusista näkökulmista luotaavissa tutkimushankkeissa. Monet aiheista kuulostavat nykykorvin hyvinkin ajankohtaisilta, esimerkiksi infosysteemiryhmä, projektien miehittämisongelman systeemiryhmä tai ATK-menetelmien systematisointitutkimus.

Koneen historiaa tutkinut Karl-Erik Michelsen mainitsee, että Pekka Herlin haki Koneen toimintaa uudistaessaan teoreettista tietämystä uuden liiketoimintakonseptinsa tueksi ja kävi tästä aiheesta keskusteluja edellä mainittujen Tilastokeskuksen pääjohtaja Olavi Niitamon ja Turun kauppakorkeakoulun talous- ja tilastomatematiikan professori Pentti Malaskan kanssa. Hän myös pyysi Niitamoa perustamaan Koneen operatiivisen johdon avuksi systeemiryhmän kehittämään tieto- ja tuloskontrollijärjestelmää. Siksi ei ole ihme, että hän halusi käyttää myös Koneen Säätiön tarjoamaa mahdollisuutta tukea yritykselle elintärkeää ja uutta luotaavaa tutkimusta.

Joskus myös Pekka Herlinin esittämät tuettavat kohteet olivat lähellä omaa perhettä, kuten 1971 Helsingin Suomalaiselle Yhteiskoululle myönnetty 52 000 markan avustus Hewlett-Packard -tietojenkäsittelylaitteiston hankkimiseen. Syynä lahjoitukseen lienee se, että Pekka ja Kirsti Herlinin lapsista kolme opiskelivat tuolloin SYK:issä ja nuorimmat kaksi pian pyrkimässä. Lahjoitus oli toisaalta pieni verrattuna Pekan ja Kirstin omaan nuoruuteen. Molempien isät kun olivat sekä perustamassa että rahoittamassa Kulosaaren Yhteiskoulua, jossa nuoret naapurukset opiskelivat ylioppilaiksi.

Turun käsikirjoitus

Koneen Säätiön 1970-luvun merkittävä kulttuuripanostus oli Kustaa Vilkunan alun perin 1971 esittelemä idea valokuvata Helsingin yliopiston kirjaston käyttöön keskiaikainen lakikäsikirjoitus Codex f.d. Kalmar, jota säilytettiin ja edelleen säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Upeasti kuvitettu käsikirjoitus oli ollut käytössä Suomessa, sisälsi mahdollisesti Agricolankin merkintöjä ja oli kulkeutunut Ruotsiin 1500-luvulla.

Tutkijat eivät olleet kuitenkaan päässeet sopuun käsikirjoituksen alkuperästä. Vilkuna oli tutkinut Kalmarin koodeksin alkuperää jo 1930-luvulla ja esittänyt väitteen, että käsikirjoitus olisi tehty Suomessa, vaikka useat tutkijat pitivät sen syntypaikkana Uplantia. Kysymys Kalmarin koodeksin syntypaikasta ei jättänyt Vilkunaa rauhaan vuosikymmeniin. Kun Vilkuna julkaisi Suomen kuvalehdessä 1972 jutun tuolloin vielä otsikolla Codex Kalmar, tiivisti toimittaja ingressissä, mistä alkuperän selvittämisessä lopulta oli kyse: ”Taidokkain kansatieteellisin juoksutuksin akateemikko Kustaa Vilkuna tässä osoittaa, että ruotsalaiset saavat kiittää keskiaikaisesta aarteestaan suomalaisia.”

Säätiön hallituksen muut jäsenet hyväksyivät idean kuvata koodeksi ja jo seuraavassa kokouksessa Heikki Herlin ehdotti, että Koneen Säätiö julkaisisi koodeksista täydellisen näköispainoksen sekä sen syntyvaiheet selvittävän tutkimuksen ja kokonaisuus omistettaisiin Vilkunalle tämän 70-vuotispäivänä. Kuten aiemmin mainittu Sursillien sukututkimus, myös tämä hanke osoittautui laajemmaksi kuin Herlin oli ajatellut. Lopulta Codex Aboensis -teoksen juhlallinen julkistus pidettiin Munkkiniemen kartanossa toukokuussa 1978. Paikalla oli erittäin arvovaltainen kutsuvierasjoukko tasavallan presidenttiä myöten. Julkaisu omistettiin jo 75 vuotta täyttäneelle Vilkunalle.

Vilkuna kirjoitti Codex Aboensis -teoksen kommentaariosuudesta ison osan. Mukana oli myös professori Yrjö Blomstedtin ja Olavi Ahlbäckin analyysit, joskaan kumpikaan heistä ei voinut osoittaa varmasti, että käsikirjoituksen syntypaikka olisi ollut Suomessa. Vilkuna käytti omassa analyysissään koodeksin runsasta kuvitusta, josta hän tunnisti Varsinais-Suomessa keskiajalla käytössä ollutta esineistöä. Vilkuna perusteli esineistöllä näkemyksensä koodeksin alkuperäisestä syntypaikasta ja kuin julistaakseen käsikirjoituskokoelman Suomen omaisuudeksi, hän nimesi sen Turun käsikirjoitukseksi, Codex Aboensis.

Myöhemmin ruotsalaiset tutkijat ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että käsikirjoituksen upean kuvituksen oli tehnyt eri henkilö kuin tekstit. Tutkijoiden mukaan käsikirjoitus oli joka tapauksessa syntynyt valtakunnan keskiosissa eli nykyisen Ruotsin alueella. Tätä teoriaa on kritisoinut muun muassa suomalainen Helena Edgren. Kritiikkiin vastatakseen käsikirjoituksen kuvitusta tutkinut maataloushistorioitsija Janken Myrdal kuitenkin antaa hiukan siimaa kriitikoille myöntämällä, että piirtäjällä saattoi olla suomalaisia kytköksiä. Vilkuna uskoi oman tulkintansa oikeellisuuteen niin vakaasti, että voi vain kuvitella miten kiivaita ja lennokkaita keskusteluja hänen ja nykypäivän tutkijoiden välille syntyisi, jos 1900-luvun kansatieteen vaikuttaja ja 2000-luvun tekstintutkijat voisivat kohdata.

codex4_20codex7_134

CodexAboensis1

 

Suuret kiitokset saamastani tuesta

Kun apurahan hakuprosessi oli säätiön ensimmäisinä vuosikymmeninä mutkatonta, niin oli raportointikin. Apurahojen saajilta kun ei edellytetty sen ihmeempiä raportteja. Usein riitti kiitoskirje. Kirjeet olivat henkilökohtaisia kiitoskirjeitä, mutta joskus niissä myös haluttiin tuoda esille Koneen merkitys säätiön ja apurahan taustalla, kuin kunnianosoituksena Herlineille.

Tämän kirjoituksen alussa mainittu matka-apurahan saanut professori kirjoitti kiitoskirjeen Uppsalasta ja kertoi samalla torin laitaan rakennettavan talon Kone-hisseistä: ”Täten sain hauskan muistutuksen yhtiösi merkityksestä toisella puolella Ahvenanmaan meren.Käännösapurahaa saanut ja tuolloin Lundin yliopistossa työskennellyt kansatieteilijä Asko Vilkuna puolestaan kertoi kiitoskirjeessään, että hänen uudessa kodissaankin oli Kone-hissi. ”En ole vielä tavannut rakennusyhtiön kamreeria kysyäkseni hänen mieltään suomalaisesta työstä. Sen kuitenkin tiedän, että hissejä käytetään ahkerasti ja suureksi osaksi huviajeluun, sillä tämä puoli kaupunkia ei ole hisseillä hemmoteltua.”

Koneen Säätiö oli historiansa ensimmäiset vuosikymmenet ehdottomasti Koneen säätiö. Apurahan saajat tunsivat yrityksen ja saattoivat ehkä mainita saaneensa tuen Koneelta. Säätiötä ei pidetty esillä julkisuudessa ja sen toiminta oli muutenkin suhteellisen pienimuotoista. Apurahoja annettiin toki joka vuosi ja säätiö teki useita merkittäviä kulttuuritekoja, kuten Sursillien suvun kartoitus tai näköispainos keskiaikaisesta käsikirjoituksesta, siitäkin huolimatta missä se oli alkujaan kirjoitettu. Suoraa hyötyä säätiöstä oli myös Pekka Herlinille, joka edisti yrityksensä menestystä tukemalla tiedettä ja tekniikan alan tutkimuksia. Toiminta oli silti hyvin sekalaista ja hyvä veli -verkoston leimaamaa vielä 1970-luvulle asti.

 

Kirjoittaja

Tarja Vikström, FM

Tarja on sivutoiminen jatko-opiskelija Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja päivätöissä kehittämispäällikkönä Markkinointi-instituutissa aikuiskoulutuksen parissa. Väitöiskirjan aiheena on Anni Polva -brändi 1960- ja 1970-luvuilla. Hän on perehtynyt myös yritysten tarinankerrontaan ja kirjoittanut aiheesta kollegansa Mervi Rauhalan kanssa kirjan Storytelling työkaluna – vaikuta tarinoilla bisneksessä (Talentum 2014).