Vuoden Tiedekynä 2019 -voittaja Anna-Maria Tapaninen tarttuu ikäepäilyn kulttuuriin maahanmuuton hallinnassa – lue myös palkintopuheet!

Koneen Säätiön 25 000 euron suuruisen Vuoden Tiedekynä -palkinnon saa tänä vuonna dosentti Anna-Maria Tapaninen artikkelillaan Rajalla laboratoriossa: iän arviointia, iän määrittämistä ja ikämääräyksiä, joka on ilmestynyt Tiede & Edistys -lehden numerossa 3/2018. Artikkeli käsittelee iän määrittämistä tilanteissa, joissa turvapaikkaa hakevilta nuorilta puuttuvat luotettavina pidetyt asiakirjat. Tapaninen osoittaa, kuinka viranomaiset kohtelevat epävarmaa tietoa iästä täysin varmana tietona, vaikka ikäanalyysit ovat kiistanalaisia ja niihin liittyy suurta tulkinnanvaraisuutta. Iän määrittelystä onkin tullut yksi työkalu Suomen tiukan turvapaikkapolitiikan noudattamisessa. Tiedekynä-palkinnon saajan valitsi 14 ehdokkaan joukosta emeritaprofessori Riitta Jallinoja. Julkaisemme Tapanisen ja Jallinojan palkintotilaisuudessa 20. toukokuuta Lauttasaaren kartanossa pitämät puheet uutisen lopussa.
Anna-Maria Tapaninen. Kuva: Annukka Pakarinen

Iän arvioinnista ei ole aiemmin julkaistu yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia Suomessa eikä muuallakaan vaan ainoastaan kapea-alaisia selvityksiä. Artikkeli perustuu monipuoliseen haastatteluaineistoon ja kirjallisiin lähteisiin. Tapaninen on haastatellut maahanmuuttoviranomaisia, oikeushammaslääkäreitä ja geneetikkoja, kansalaisjärjestöjen asiantuntijoita ja asianajajia sekä asianosaisia. Lisäksi hän on tutkinut hallinnollisia dokumentteja ja oikeuden päätöksiä.

Aluksi Tapaninen tarkastelee DNA-analyysin ja lääketieteellisen iänmäärityksen roolia nykyisessä Suomen maahanmuuttopolitiikassa. Sen jälkeen hän pohtii iän arvioinnissa tavoiteltavan tiedon luonnetta ja todistusvoimaa sekä käsittelee DNA-analyysiä, röntgenkuvausta ja silmämääräistä iän arviointia. Lopuksi kirjoittaja pohtii iän määrittämisen muuttumista ikämääräykseksi käyttämällä nuorten itsensä kehittämää käsitettä sekä sen seurauksia nuorille turvapaikanhakijoille.

Tapaninen tuo esiin, miten ikäanalyysien tulosten epävarmuus jää viranomaisten päätöksenteossa sivuun ja näyttöä pidetään objektiivisena tietona. Iän epäily aiheuttaa yksin tulleille nuorille suuria paineita.

 

Turvapaikkaprosessin tulkinnanvaraisuus näyttäytyy nuorille mielivaltaisena

Palkinnon valitsija Riitta Jallinoja kirjoittaa perusteluissaan: ”Sosiologisesti parasta analyysissa oli se, että Tapaninen osoittaa, miten vaikeaa kategorioiden rakentaminen on, vaikka rajankäynnissä odotetaan nimenomaan täsmällisyyttä. Lisäksi artikkeli osoittaa hienosti, kuinka päätöksiä joudutaan tekemään monien toimijatahojen ristiriitaisten arvioiden pohjalta.”

Tapaninen itse toteaa: ”Suurin ongelma on se, mihin ja miten laboratoriotulosta käytetään. Se perustuu alati muuttuviin säännöksiin, hallinnollisiin linjauksiin, maahanmuuttopoliittisiin keskusteluihin ja jatkuvaan tulkinnanvaraisuuteen. Turvapaikkaprosessin jokaisessa vaiheessa – ikäarviointiin ohjaamista koskevasta päätöksestä mahdolliseen laboratoriotutkimukseen, tuloksen oikeuslääketieteelliseen tulkintaan, Maahanmuuttoviraston tekemään iän määrittämiseen, mahdolliseen valitukseen turvapaikkapäätöksestä ja viimein päätöksen seurauksiin – on tulkinnanvaraisuutta ja nuorten itsensä kannalta usein ahdistavaa käsittämättömyyttä ja mielivaltaisuutta. Päämääränä on pikemminkin alaikäisinä esiintyvien aikuisten paljastaminen kuin lapsen edun takaaminen.”

”Noin 18-vuotiaan nuoren määrittäminen alaikäiseksi on vaarattomampaa kuin nuoren määrittäminen aikuiseksi. Aikuiseksi määrätty nuori voidaan esimerkiksi ottaa helpommin säilöön tai palauttaa lähtömaahan, jonne ei enää ole välttämättä siteitä. Vaikka kansalaisjärjestöt ovat arvostelleet ikätestausta, Suomessa asiasta ei ole keskusteltu vakavasti. Samaan aika Isossa-Britanniassa lastenlääkärit, ihmisoikeusjärjestöt ja hallintokin ovat kritisoineet käytäntöjä ankarasti ja saaneet aikaan testauksesta luopumisen. Myös Ruotsissa vastarinta on ollut viime aikoina voimakasta”, Tapaninen sanoo.

 

Miten päättäjät saavat tutkimustietoa?

Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhosen Tiedekynä-kilpailu sai pohtimaan, miten suomenkielinen laadukas yhteiskuntatiede vaikuttaa päätöksentekoon.

”Kilpailuun osallistuneet laadukkaat artikkelit ajankohtaisista aiheista ovat päättäjille helpommin lähestyttäviä kuin kansainväliset journaaliartikkelit. Miten tämänkin tärkeän tutkimustiedon saisi paremmin päättäjien tietoon? Sitä on lehtien ja niiden tukijoiden mietittävä.”

Anna-Maria Tapaninen on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin yliopistossa. Väiteltyään sosiaaliantropologian ajalta hän on tutkinut lasten anonyymiä hylkäämistä laitoksiin 1800-luvun Euroopassa. Viime vuosina hänen tutkimuksensa ovat käsitelleet bioteknologioiden käyttöä siirtolaisuuden hallinnassa. Tällä hetkellä hän tutkii yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottamista.

Koneen Säätiö myöntää Vuoden Tiedekynä -palkinnon vuosittain tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty erityisen ansiokkaasti. Tänä vuonna palkinto myönnettiin yhteiskuntatieteellisen alan kirjoituksesta. Palkinto on suurin suomalainen tieteellisestä kirjoittamisesta myönnettävä palkinto ja se jaettiin nyt yhdeksättä kertaa.

Lue palkittu artikkeli

Tutustu muihin palkintoehdokkaisiin

 

 

Professori emerita Riitta Jallinojan puhe Vuoden Tiedekynä -palkintotilaisuudessa 20.5.2019

”Arviointiini vaikutti kaksi pääasiaa, hyvä suomen kieli ja se, että kyseessä on tieteellinen artikkeli. Kaikki artikkelit on julkaistu tieteellisissä lehdissä tai tieteellisissä kirjoissa – siinä mielessä artikkelit ovat tieteellisiä. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että ne ovat tieteellisesti kiinnostavia tai painavia. Tarkoitan tällä sitä, että teksti pitää tutkijalukijan otteessaan, koska sen löydökset ja tulkinnat panevat ajattelemaan. Loppukierrokselle pääsi neljä artikkelia, joista lopulta päädyin valitsemaan Tiedekynän voittajaksi Anna-Maria Tapanisen artikkelin, joka käsittelee Suomeen tulleiden pakolaisten iän määrittämistä. Artikkeli on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä viime vuonna. Vaikka kyseessä on artikkeli, se on monipuolisen aineiston ja tarkan analyysin takia painavaa tieteellistä tekstiä – siinä on melkein kirjan verran asiaa. Sosiologisesti parhaimmillaan artikkeli on osoittaessaan jännitteen, joka syntyy, kun yhtäältä vaaditaan tarkkaa iän määritystä ja kun toisaalta se on käytössä olevilla menetelmillä mahdotonta määrittää, jolloin ikä joudutaan määräämään. Päätöksiä joudutaan siis tekemään monien toimijatahojen ristiriitaisten arvioiden pohjalta. Tällaisissa tilanteissa päätöksistä ja itse asiassa niihin johtavista prosesseista tulee poliittisia. Artikkelia oli ilo lukea; siinä oli draaman tuntua.

Artikkelin kieli on hyvää suomea, vaikkei siinä ylletä kirjallisuuden nobelistin tasolle. Mutta ei kukaan ehdokkaista yllä siihen. Tapanisen etuna on se, että hän osaa esittää monimutkaisetkin asiat niin, että lukija ymmärtää vaivatta, miten tutkijan päättely etenee ja miten hän sen perusteella päätyy tuloksiinsa. Näissä Tapaninen onnistuu erinomaisesti eikä yksin tutkijakykynsä vuoksi vaan myös siksi, että hän osaa käyttää suomen kieltä tutkimuksen instrumenttina. Arvostan tätä paljon. Olisi tietysti hienoa, jos tutkija osaisi selkeyden lisäksi viljellä hieman kaunokielisyyttä tai ylätyylisyyttä, mutta se näyttää olevan tutkijoille vaikeaa. Jos tähän ei päästä, riittää, että löytyy osuvia sanoja ilmaisemaan, mikä tutkittavassa ilmiössä on oleellista. Kyllä Tapaninen on tähän yltänyt hyvin.

Sitten esitän muutamia mietteitä tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta hyvällä suomen kielellä. Näihin ajatuksiin ovat vaikuttaneet minulle lähetetyt 14 artikkelia, mutta myös sadat muut suomenkieliset tieteelliset julkaisut, joita olen urani aikana lukenut. Aloitan aloituksesta, tai johdannosta, kuten sitä yleisesti nimitetään. Mutta puhun mieluummin aloituksesta, jotta päästäisiin eroon tieteellisten johdantojen perusongelmasta, siitä, että ne ovat pitkiä ja kuivia. Aloituksen on tarkoitus heittää lukija artikkelin aiheeseen ja saada lukija oitis kiinnostumaan siitä. Tähän houkuttamiseen on mentävä, sillä tieteellisten julkaisujen tulva on nykyään niin valtava, että lukijat väistämättä valikoivat luettavaansa rankalla kädellä, eikä pelkästään aiheen perusteella vaan myös kirjallisen esityksen vuoksi.

Lukija voi kuitenkin jättää artikkelin sikseen, jos vetävän aloituksen jälkeen veto lopahtaa. On nimittäin pidettävä huolta siitä, että tieteellisellä analyysilla, tässä tapauksessa artikkelilla, on rakenne tai mieluummin vielä juonirakenne, joka Proppia mukaillen etenee vain ja ainoastaan sen mukaan, mikä on tutkittavan ilmiön oma rakenne. Proppilla sadun juonirakenne määrää, miten saduista rakennetaan tieteellinen esitys. Tapanisen artikkelissa iän määrittelijöiden keskinäisissä suhteissa oleva joukko määräsi artikkelin juonirakenteen, ja se näkyi hienosti Tapanisen artikkelin rakenteessa. Ei siis ole yhtä yleistä juonirakennetta, joka sopii kaikkiin tutkimuskohteisiin ja jota sen vuoksi pitäisi noudattaa orjallisesti kaikissa artikkeleissa. Valinnan ratkaisee tutkittava ilmiö ja sille ominainen juonirakenne. Narratiivi ei siis riitä tieteellisen esityksen rakenteeksi, vaan pitää löytää ilmiön oma rakenne.

Minua viehättää tieteellisissäkin teksteissä se, että kirjoittaja ei kiertele eikä kaartele, vaan käy suoraan päin tutkimuskohdettaan. Suoraan puhuminen on yllättävän vaikeaa tutkijoille – siitä kärsii niin tieteellisyys kuin suomen kieli. Arvelen, että tämän tilanteen on luonut oma akateeminen maailmamme enemmän kuin mikään muu taho. Kun kirjoitamme vain toisillemme, ajattelemme, mitä muut tutkijat meistä ajattelevat – tai ainakin ne tutkijat, joiden piiriin me kuulumme. Tieteellinen jargonismi on yksi tilanteen seurauksista. Mutta silloin kun turvaudumme siihen, emme enää ajattele itse.

Haluan vielä korostaa sitä, että jos tieteellisiä tutkimuksia kirjoitettaisiin selvällä ja kauniilla suomen kielellä, tutkimusten annista voisivat hyötyä ja iloita muutkin kuin tutkijat. Tällä hetkellä tietokirjallisuuden ja tieteellisten teosten välistä eroa korostetaan paljon, ikään kuin niiden välillä käytäisiin taistelua arvojärjestyksestä. Ja niinhän sitä käydään. Mutta heittäisin haasteen tutkijoille: kirjoittakaa demokraattisemmin niin, että tutkimuksen ymmärtäjien ja siitä kiinnostuvien piiri laajenisi. Tämä koskee ennen kaikkea yhteiskuntatieteilijöitä. Toimittajat toki välittävät tutkimustietoa suurelle yleisölle, mutta kannattaa kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa niin selvästi ja niin kiehtovasti, että raja-aita tutkijoiden ja suuren yleisön välillä hieman madaltuisi. 1960-luvun vaihteessa, kun Väinö Linna julkaisi trilogiansa Täällä Pohjantähden alla, Suomessa alkoi vilkas keskustelu siitä, ketkä oikeastaan kuvaavat suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja sen ristiriitoja paremmin, kirjailijat vai tutkijat. Sanottiin, että Linnan teossarja osoitti hänen olevan aito sosiologi tai historioitsija, mutta parempi kielen taitajana. Hän osasi kirjoittaa Suomen keskeisen historian osuvasti ja kauniisti. Voisimmeko ajatella, että sosiologit, historioitsijat ja muut yhteiskuntatieteilijät kirjoittaisivat keskeisistä yhteiskunnallisista kehityskaarista yhtä osuvasti ja kauniisti, kuin Linna osasi sen tehdä, mutta siinä mielessä kuitenkin paremmin kuin Linna, sillä meillä on omat tutkimusinstrumenttimme, joita hyväksi käyttämällä pääsemme itse asiassa vielä osuvampaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen analyysiin, mihin Linna ylsi.”

 

 

Anna-Maria Tapanisen puhe Vuoden Tiedekynä -palkinnon julkistamistilaisuudessa 20.5. 2019

”Aluksi haluan esittää kiitoksia niille, joita ilman tätä artikkelia tai tätä palkintoa ei olisi. Ensinnäkin kiitän Riitta Jallinojaa nöyrästi paitsi minulle suosiollisesta päätöksestä, myös äskeisestä oivaltavasta puheesta. Koneen Säätiötä kiitän arvokkaasta tiedepoliittisesta ja yhteiskunnallisesta panostamisesta suomenkieliseen tieteelliseen kirjoittamisen näinä ankarina aikoina. Olen etuoikeutettu, koska olen voinut tehdä tätä tutkimusta kahdessa lähes peräkkäisessä Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa. Ilpo Helén ansaitse erityiset kiitokset Suomen Akatemian ja Koneen Säätiön tutkimusprojekteista, viisaasta tieteen ja teknologian yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen vihkimisestä, yhteisistä julkaisuista ja tämän artikkelin kohdalla hänen keskeisestä roolistaan teemanumeron käynnistämisestä ja käsikirjoituksen oivaltavasta kommentoinnista. Lena Närettä haluan kiittää käynnissä olevan Naapurisolidaarisuus -hankkeen taitavasta ja inspiroivasta johtamisesta. Tiede & Edistystä kiitän teemanumeron julkaisemisesta, jouhevasta yhteistyöstä sekä erikseen siitä, että lehteen valitut Hanneriina Moisseisen valokuvat toivat tekstilleni uutta, tervetullutta potkua.

Ehdokaslistan julkistamista koskevassa lehdistötiedotteessa kerrotaan, että ’ehdokaslistalle päästäkseen artikkelin tyylin täytyi olla jollakin tavalla omaleimainen’. Luettuani tekstiäni uudelleen olen hahmottanut asian niin, että artikkelini ei ole varsinaista kaunokirjoittamista, joka on ominaista esimerkiksi etnografiselle ja historialliselle tyylille. Se ei ole myöskään selvästi kantaa ottavaa tai provosoivaa esimerkiksi pamflettimaiseen tyyliin. Sen sijaan artikkelin omaleimaisuus kumpuaa pitkälti haastatteluista. Olen tavattoman kiitollinen monille asianajajille, kansalaisjärjestöjen toimijoille ja yksin tulleille alaikäisille nimetyille edustajille siitä, että he suorastaan intohimoisesti ja monesti dramatisoiden kertoivat kohtaamistaan ongelmista ja yrityksistään voittaa ne. Näissä haastatteluissa tunsin monesti olevani ikään kuin draaman katsomossa. Tämän draaman roolituksessa hallinnon ja laboratorioiden asiantuntijat taas puhuivat monesti defensiivisesti ja joskus uhmakkaasti korostamalla omaa asiantuntemustaan. Tämäkin tuo varmaan ilmeikkyyttä tekstiin tavoilla, joissa minun ei tarvinnut edes alleviivata sitä, miten päätöksentekijät sujuvasti sivuuttivat ilmeisiä ongelmia hakijoiden kannalta tai väistivät sitä, että he käyttävät ratkaisuissa seurauksineen valtaa. Jäsennänkin seuraavaksi tutkimustani draaman metaforan kautta.

Ensinnäkin draama juontuu siitä, että Suomessa tutkimani kenttä on niin keskitetty ja kooltaan pieni. Joskus vaikutti siltä, että ’kaikki’ tuntevat tai ainakin tietävät toisensa ja ovat olleet tekemisissä keskenään. Yhtenä esimerkkinä tästä on se, miten oikeushammaslääkärien, sisäasiainministeriön ja Maahanmuuttoviraston yhteystyön seurauksena saatiin aikaiseksi ikäarvioinnin sisällyttäminen ulkomaalaislakiin. Monesti haastattelusitaateistakin välittyvät tosialliset tai mahdolliset kohtaamiset sekä yksimielisyyttä tai kiistoja kuvittavat dialogit. Maahanmuuttohallinnossa tai oikeuslääketieteessä ei tosin, periaatteessa, viitata yksittäisiin tapauksiin, vaan pikemminkin vedotaan lainsäädännön ja tieteen tosiasioihin. Tämäkin on performatiivista puhetta, väitän. Yhtenä seurauksena pienistä piireistä sekä valppaudesta on se, että lapsia auttavat toimijat pyrkivät antonyymisyyteen mutta tämä voi olla vaikeaa, jopa mahdotonta säilyttää.

Toinen dramatiikkaa luova seikka punoutuu yhteen ajallisten käänteiden kanssa. Tein ensimmäiset haastattelut ennen vuoden 2015 syksyä, ja tällöin monet pitivät tilannetta myös yksin tulleiden alaikäisten osalta hallittuna jo lukumäärien pienuuden takia. Pian koitti poikkeustila, jota poliisi kutsui ’katastrofivuodeksi’, monet ’pakolaiskriisiksi’ tai turvapaikanhakijoiden ’vyöryksi’. Osuvampi termi olisi turvapaikkakriisi, jonka osana kaikki objektiivisina pidetyt bioteknologiset keinot saattoivat näyttää peräti ainoilta mahdollisilta ratkaisuilta. Tässä iän arviointi oli yksi keskeisistä ongelmista ja ratkaisuista. Yhtenä esimerkkinä keinojen etsimisestä oli se, että Migri antoi kolmet eri ohjeet iän arvioinnista vuosina 2015–2017.

Lukijoiden kannalta artikkelini hieman harhaileva tyyli väistää varmaan selkeitä argumentteja. Olisi varmaan ollut helpompaa, vakuuttavampaa ja vaikuttavampaakin keskittyä vain lääketieteelliseen iän arviointiin, mutta silloin monet yhtä lailla vakavat asiat olisivat jääneet sivuun. Tällaisia ovat esimerkiksi pitkälti summittainen tai mielivaltainen silmämääräinen arviointi ja se, että salakuljettajien hankkimissa väärennetyissä asiakirjoissa olevien väärien syntymäaikojen kiistäminen on vaikeaa, koska hakijoilla tai heidän asianajajillaan ei ole oikeutta vaatia laboratoriotutkimusta. Kolmantena draaman paikkana pidänkin sitä, miten jo ikäepäilyn alusta saakka erilaisia mahdollisia todisteita voidaan epäillä tai uskoa. Nuorten on vaikea käsittää tätä ennakoimattomuutta.

Tästä kertoi esimerkiksi yksi nuorukainen, joka oli Suomeen saapuessaan täyttänyt juuri seitsemäntoista vuotta. Hänellä oli mukanaan henkilötodistus, jonka hän oli luovuttanut poliisille. Hän sanoi kertoneensa Maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhuttelussa, että hänen todistuksessaan oli oikea ikä, jota hän ei halunnut muutettavan päivälläkään. Migrin virkailija oli todennut, että edessä saattaa kuitenkin olla ikätesti, koska todistusta ei välttämättä pidetä luotettavana. Nuori kertoi antaneensa etukäteen luvan testaukseen: ’Joo, mä allekirjoitin koska mä en valehtele. Mä en silloin tiennyt, että se otetaan yksi päivä eteenpäin tai yksi vuosi eteenpäin. Mä luulin, hän on lääkäri. Hän tietää, milloin mä oon syntynyt.’ Jälkikäteen nuorukainen pelästyi kuultuaan kohtalotovereiltaan, että testin tulos ei olekaan tarkka vaan pikemminkin arvaus. Hän totesi haastattelussa painokkaasti: ’Ei ole tarkka mutta sitten lähetetään takaisin kuolemaan. ’Minä arvoin sen toisen elämän kuolemisesta’’ viittaamalla siis lääkärin kuvitteelliseen puheenvuoroon. Tässä lainauksessa tulevat esille ne vaaralliset, jopa hengenvaaralliset draamat, joita pakolla täysi-ikäistetyillä ja siksi mahdollisesti käännytetyillä nuorilla voi olla edessään. Jos pitää paikkansa, niin kuin yksi edustaja minulle kertoi, että Migrin päätöksestä kertovassa puhutteluissa todetaan rutiininomaisesti, että ikäanalyysi on vain arvio, edellä siteeraamani toteamus siitä, että kyse on arvan heittämisestä nuoren ’elämän kuolemisesta’, on monin tavoin pysäyttävä.

Neljäntenä dramaattisena elementtinä on se, miten biometriikan kautta viritetään eräänlainen science fictionia muistuttava kertomus. DNA-analyysin näyttö geneettisestä sukulaisuudesta näytteiden – ei siis ihmisten – välillä käännettään todisteeksi perheen olemassaolosta. Vastaavasti röntgenkuvista pääteltävä ’hampaistoikä’ ja ’luustoikä’ voivat osoittaa, onko nuori lapsi vai aikuinen. Laboratorioiden maailmassa todennäköisyydet voivat olla suhteellisen selviä, mutta laboratorioiden ulkopuolella tulokset muunnetaan hallinnon järjestelyjen edellyttämäksi yksiselitteiseksi asiantilaksi monesti vakavine seurauksineen.

Tämän prosessin heikkoudet ovat olleet viime aikoina esillä Ruotsissa. Tuhansia päätöksiä koskeneessa tutkimuksessa huomattiin, että hieman alle 18-vuotiaan kohdalla täysi-ikäiseksi määrittämisessä virhemarginaali ei ole 10 % niin kuin oikeuslääketieteen laitos on väittänyt, vaan pikemminkin 40 %. Kun Ruotsissa ikätestejä on tehty peräti 10 000 vuodesta 2017 lähtien, virheellisesti aikuisiksi määriteltyjä ja mahdollisesti siis käännytettyjä on valtavasti. Tutkimuksen mukaan on lisäksi epätodennäköisempää, että aikuinen määritellään virheellisesti lapseksi kuin päinvastoin. Eksaktina pidetty tiede perustuu siis kyseenalaistettavissa oleviin tulkintoihin eikä kiistattomiin faktoihin. Jos näitä lääkäreiden ja oikeusoppineiden kritiikkejä ei oteta huomion, lääketieteellinen iänarviointi jää myös teatraalisia elementtejä sisältäväksi muodollisuudeksi. Näitä ongelmia korosti brittiläinen lastenlääkäri Sir Aynsley-Green jo vuonna 1999: ”Ikäarviointi on metodeiltaan epätarkkaa, käyttötarkoitukseensa sopimatonta, epäeettistä ja mahdollisesti laitonta”.

Tulkinnanvaraisuus ulottuu Helsingin hallinto-oikeuden päätöksiin saakka. En ollut tutkinut niitä ennen artikkelin valmistumista, mutta nyt väitän, että ne tukevat tulkintojani. Ensinnäkin ne valitukset, joissa iän määrittäminen on yksi tekijöistä, koskevat niin asiakirjojen epäilyä, silmämääräistä arviointia kuin ikätestauksen tuloksen kiistämistäkin. Lisäksi päätösten retoriikka tuntuu kommentoivan artikkeliani ja päinvastoin. On hätkähdyttävää lukea päätöksistä kerta toisensa jälkeen sama väite: ’Hallinto-oikeus toteaa, että oikeuslääketieteellisessä iänmäärityksessä ei ole kyse hakijan iästä päättämisestä. Tutkimus on vain selvitystä ja näyttöä sen seikan arvioimiseksi, onko hakija todennäköisesti yli vai alle 18-vuotias.’ Arviointi on kuitenkin iän määrittämistä keksityn – tai arvatun – syntymäpäivän tarkkuudella. Samalla seuraukset tarkoittavat nuorten käyttämän termin mukaisesti ikämääräystä, jonka seuraukset eivät taas ole mitattavissa todennäköisyyksinä. Kaiken lisäksi päätös käännyttämisestä Afganistanin tai Irakin kaltaisiin paikkoihin perustellaan monesti sillä, että ’hakija on työikäinen ja -kykyinen mies’.

Lopuksi haluan pohtia Kalle Korhosen palkintoa koskevassa tiedotteessa esittämää kysymystä: ’Miten tämä tutkimustieto ja sen tuottaneet tutkijat pääsisivät vuorovaikuttamaan päättäjien kanssa?’ Tällä tutkimuksella voi olla arvoa yksinomaan aiheensakin takia. Vaikka iänarviointia on käsitelty tai ainakin sivuutettu Suomessa julkaistuissa selvityksissä, tämä on ensimmäinen varsinainen tutkimus aiheesta. Sama koskee tutkimusta kansainvälisestikin: iän arviointia on tarkasteltu ja enimmäkseen kritisoitu lähinnä oikeustieteellisissä ja, mikä on mielenkiintoista ja vakavaa sinänsä, lääketieteellisissä julkaisuissa, mutta yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja teemasta en ole löytänyt.

Suomessa päätöksentekijöiden kanssa pääsee toki keskustelemaan, koska haastattelujen antaminen on heidän velvollisuutensa. Maahanmuuttovirastossa seurarataan myös kriittisiä tutkimuksia. Lopuksi haluan lisätä yhden mielenkiintoisen, kenties toiveikkaan anekdootin. Minut ja Ilpo Helén kutsuttiin Migrin sisäiseen tilaisuuteen esittelemään tutkimustamme DNA-analyysin käytöstä perheenyhdistämisessä. Kysyin siellä, miten päätöksenteossa on sovellettu ulkomaalaislain säädöstä siitä, että ’jos asianosainen on tahallaan antanut perhesiteistään vääriä tietoja’, hänet ’on velvoitettava [sic]’ korvaamaan DNA-tutkimuksen kulut. ’Miten siis tietoinen harhaanjohtaminen voidaan todistaa?’, kysyin. Kuulin silloin, että tätä sanktiota ei ole koskaan käytetty. Pian tämän jälkeen tämä seikka lisättiin yllättäen Maahanmuuttoviraston DNA-tutkimusta koskevalle Tietosivulle.

Voi olla, että artikkelini ei herätä Maahanmuuttovirastossa ja varsinkaan oikeushammaslääkäreiden parissa kiinnostusta, vaan pikemminkin torjuntaa. Tiedän kuitenkin monien nuoria työkseen ja/tai vapaaehtoisesti auttavien kiittelevän sitä, että tätä aihetta on ylipäätään vihdoin tutkittu. Ja uskon, että niin sanotusti ’maahanmuuttokriittisessä’ sosiaalisessa mediassakin ollaan valppaina, mikä tuo mukanaan uusia dramaattisia ulottuvuuksia.”