Vapaako?

Vapaako? Elämällä on aina varalta siteitä, nuoria, hihnoja ja remmejä. Jos niitä ei aina kiedotakaan ihmisruumiin ympärille, niin ne ovat silti yhtä todellisia, yhtä tuskallisia. Oli välistä kysymyksenalaista mitä ihminen tekisi suurella vapaudellaan. – Pentti Haanpää, Vääpeli Sadon tapaus

Järjestämme Taalintehtaalla Kemiönsaarella tänä vuonna viidettä kertaa vapaan populäärikulttuurin festivaalia, Norpasta. ”Vapaudesta” on muotoutunut meille eräänlainen ohjenuora, iskulause, mantra, vaikka olemme itsekin joka vuosi yhä uudestaan ymmällämme siitä, mitä se vapaus tässä kontekstissa oikein tarkoittaa. Free culture -liike on meillä lähellä sydäntä, tiedon, taidon, taiteen vapaa liikkuvuus ja saatavuus, yhdenvertaisuus, mutta nämä hienot sanat eivät monesti kohtaa todellisuutta: harva artisti Suomessa julkaisee Creative Commons tai Copyleft -lisenssillä; muutama ulkomainen joskus. Eikä vapaus nyt ole pelkkä lisenssikysymys.

Populäärikulttuuri on myös hankala juttu, onko se kansankulttuuria, ja mikä on nykyään kansankulttuuria? Tämän miettiminen on varmaan jo vanhanaikaista.

Onhan meillä silloin tällöin moderniksi tuunattua kansanmusiikkia, tänä vuonna vaikka Suomesta, Espanjasta ja Nigeristä. Olemme kuitenkin hyvin kaukana kansanmusiikkitapahtumasta. Emme myös juurikaan tarjoile valtavirtataidetta, eikä meillä siihen olisi kiinnostuksen ohella resurssejakaan. Emmekä järjestä festivaalia siellä missä ihmismassat valmiiksi ovat. Sen sijaan olemme valinneet periferian, pienen kylän Kemiönsaaressa. Tai ehkä se kylä valitsi meidät. Ikivanhalta teollisuuspaikkakunnalta meren rannalta löytyy erikoisia esityspaikkoja, joissa on jokin suora ja välitön tenho esitysten kokemiseen. Yleisön paikalle saanti oli alkuaikoina vähän hankalaa, nyt jo hieman helpompaa.

Koska määrittelemme festivaalin lähtökohtaisesti näin laveasti, festivaalin luonne täytyy miettiä joka vuosi uudelleen. Helpoiten se ehkä käy negaation kautta. Istuin kesällä viikonlopun parvekkeella erään maakauntakaupungin keskustassa, jossa oli käynnissä eräs perinteinen festivaali. Kattaus ei ollut mielikuvituksella pilattu, ja joka toisen artistin välispiikki oli turvallinen ”Hei (kaupungin nimi), onks teil hyvä meininki?” Mietin, että tällaista läpihuudettua meininkiautomaattia emme ainakaan halua yleisölle tarjota. Yleisö voi joskus itsekin päättää, miltä siitä tuntuu. Ehkä kaikissa konserteissa ei edes tarvi olla hirveä meininki päällä.

Jos emme siis ole valtavirtafestivaali, vaihtoehtofestivaaliksi julistautuminen olisi vielä ongelmallisempaa ja käsitteellisesti epäselvempää. Vaihtoehdoksi itsensä julistaminen kuuluu muutenkin ehkä enemmän politiikan kuin kulttuurin tekemiseen. Voi myös kysyä, tarvitseeko Suomen kesä vielä yhtä festivaalia.

Yritämme olla kriittisiä kaikkea, ennen kaikkea itseämme, tekemisiämme kohtaan. Festivaalin linjaa ei määritä yksi ihminen tai ydinryhmä, vaan laaja joukko taiteen ja kulttuurin tilasta kiinnostuneita ihmisiä. Pyrimme myös tekemään kaiken itse tämän ryhmän kesken, emme juurikaan ulkoista toimintoja ammattifirmoille, mitä nyt päälavan tekniikan. Haluaisimme lopputuloksen olevan silti ammattimainen. Mutta ennen kaikkea yritämme ryhmän kanssa määrittää festivaalille raamit, jotka ovat vapaat ja joustavat, ja toivomme, että taiteilijat ja yleisö eivät jätä tätä tilaisuutta käyttämättä.

Mutta siitä rohkeudesta. Onko tämä toimintamme edes tarpeellista, saati sitten rohkeaa? Pikkupojat osoittavat rohkeutta pissaamalla sähköpaimeneen. Me emme näe sitä tässä tilanteessa tarpeelliseksi.

Taiteessa kai rohkeutta on kyseenalaistaa kaikki, ennen kaikkea oma itsensä. Ehkä sekään ei ole vielä rohkeutta, vaan velvollisuus. Rohkeuden tunnistaa yleensä vasta jälkeenpäin, silloin kun kaikki on jo mennyttä.

Don Quijote oli eittämättä rohkea, ja quijotemaiseksi festivaalin teko silloin tällöin meneekin. ”Eihän tässä ole mitään järkeä!” huudahti eräs nuori festivaalivieras kokeellisen elokuvan näytöksessä ensimmäisen Norpaksen aikaan. Mekin usein kysymme itseltämme onko tässä mitään järkeä. Periferisen, taiteellisesti kunnianhimoisen tapahtuman tuottaminen kun on usein raskasta, eikä aineellisesti mitenkään tuottoisaa. Mutta tuskastumisen jälkeen alkaa yleensä taas jalka vipattaa, ideoita ja yhteistyöprojekteja syntyä, ja oli se rohkeutta tai ei, pakkohan ne on jonkun toteuttaa.

Lopuksi: tapahtumia voi järjestää niin monella tavalla, että mitään hyvää ohjekirjaa ei siihen ole. Itse olin eilen kuvataideohjelmasta vastaavan kuraattorin kanssa poimimassa sieniä, jotta artisteilla olisi backstagella piirakkaa. Jotain hyvääkin on siinä, että tekee festivaalia metsän keskellä. Nyt on sekin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä, loppu riippuu taiteilijoista.

Kirjoittaja

M. Kauppi

Taiteellinen johtaja
Festival Norpas

Festival Norpas sai tukea Koneen Säätiöltä syksyn 2015 apurahahaussa.