Välttämätön, mutta vahingollinen fosfaatti yhdistää Itämerta ja Länsi-Saharaa

Lauttasaaren kartanon residenssissä Taidekoulu MAAn kutsumana heinäkuusta lokakuuhun työskentelevä Mohamed Sleiman Labat on Hamadan autiomaassa sijaitsevassa pakolaisleirissä syntynyt runoilija ja taiteilija. Residenssissä Sleiman Labat työstää Pekka Niskasen kanssa PhosFATE-projektia, joka nostaa esiin jokapäiväisen elämän mahdottomuutta Länsi-Saharassa. Sleiman Labat ja Niskanen avaavat tekstissään työskentelynsä taustoja ja kertovat, mitä residenssi on tähän asti tarjonnut.
Sahrawi-teltalla on merkittävä rooli Mohamed Suleiman Labatin ja Pekka Niskasen projektissa. Kuva: Mohamed Suleiman Labat

Eräänä päivänä kaksi taiteilijaa eri taustoista ja konteksteista kohtaavat satunnaisen keskustelun merkeissä ja saavat idean taiteellisesta tutkimushankkeesta, joka yhdistäisi kaksi eri näkökulmaa heidän molempien elämään vaikuttavasta tarinasta: fosfaatti.

Pekka Niskanen on taiteen tohtori, mediataiteilija sekä videoiden ja elokuvien tekijä. Mohamed Sleiman Labat taas on runoilija ja kuvataiteilija, joka elää ja työskentelee Sahrawin pakolaisleirillä Hamadan autiomaassa. Helsingissä asuva Niskanen ja autiomaassa asuva Sleiman Labat keskustelivat keskenään vuoden ajan ja alkoivat kehittää projektiaan. Molemmat ovat innokkaita keskustelijoita ja kumpikin kokee ympäristönsä ja kontekstinsa vaikutukset vahvasti. Sleiman Labat esimerkiksi on kasvanut paimentolaisyhteisössä, jossa suullinen perinne ja puhuttu runous ovat voimakkaasti läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Taiteilijat saivat Koneen Säätiöltä apurahan projektin kehittämiseksi taiteilijaresidenssin muodossa, minkä ansiosta Sleiman Labat pääsi Suomeen neljäksi kuukaudeksi työskentelemään tiiviissä yhteistyössä Niskasen kanssa. Hanke käsittelee fosfaattia ja sen vaikutuksia kahdessa täysin erilaisessa ympäristössä: Itämeressä ja Länsi-Saharassa. Siinä tutkitaan aiheen eri kerrostumia useiden taiteellisten käytäntöjen kautta, jotka ammentavat virikkeitä sosiaalisesti sitoutuneesta taiteesta, taiteen tutkimuksesta ja kenttäkokemuksesta tiedon kartuttamiseksi.

Sleiman Labat toi Hamadan autiomaasta Suomeen paimentolaisteltan, jonka Samaran leirin naiset ovat suunnitelleet ja käsin ommelleet. Kuva: Mohamed Sleiman Labat

Sahrawien paimentolaisyhteisöt elävät Länsi-Saharassa, joka on merkittävä fosfaatin lähde. Vuonna 1975 Marokko valtasi alueen, mukaan lukien sen elintärkeät kaivokset ja rannikon, ja käynnisti näin 16-vuotisen sodan Marokon ja Sahrawi-kansan välillä. Marokko rakensi 2 700 kilometrin pituisen muurin fosfaattikaivosten ja muiden taloudellisesti tärkeiden alueiden ympärille ja varusti sen seitsemällä miljoonalla henkilömiinalla. Tuhannet sahrawi-perheet joutuivat pakenemaan ja etsimään turvaa naapurimaasta Algeriasta. Muuri ja sitä ympäröivät miinat estävät Sahrawien paimentolaiskansaa liikkumasta vapaasti autiomaassa, kuten he ovat tehneet vuosituhansien ajan, ja ovat jakaneet maan ja sen kansan niin, että monet sen jäsenet ovat juuttuneet eri puolille muuria pystymättä tapaamaan toisiaan.

Sodan aikana sahrawit asettuivat leireihin lähelle Tindoufin kaupunkia Algeriassa. Sleiman Labatin vanhemmat tapasivat toisensa tällaisella leirillä, ja siellä hän on syntynyt; hän asuu ja työskentelee siellä edelleen. Leireillä syntyy yhä uusia sukupolvia, joilla ei ole juurikaan yhteyttä kotimaahansa tai juuriinsa. Sleiman Labat ja monet muut nuoret ovat kuitenkin käyneet koulua, opiskelleet yliopistoissa ja palanneet leireille tukemaan yhteisöä. Aloitteet leireillä taiteista ja kulttuurista tekniikkaan ja perhepuutarhoihin muuttavat elämää parempaan suuntaan.

Länsi-Saharasta peräisin oleva fosfaatti on päätynyt Itämereen: vuosien kuluessa useat kuljetukset ovat löytäneet tiensä Liettuaan, Norjaan ja Venäjälle, mutta suurin osa Länsi-Saharan fosfaatista kuljetetaan nykyään Pohjois-Amerikkaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Intiaan. Nämä fosfaatin massalouhinnat ja vienti tapahtuvat ilman Länsi-Saharan alkuperäiskansan eli sahrawien suostumusta. Lisäksi ne pitkittävät sahrawien maanpakoa ja pakottavat heidät elämään pakolaisleireillä kaukana kotimaastaan.

Fosfaatin jalostus lannoitteeksi Itämeren alueen maatiloilla on johtanut meriveden rehevöitymiseen, mikä saa alkunsa, kun fosforia pääsee suurina määrinä mereen. Sekä saastumisen että ilmaston muutoksen seurauksena sinilevää on muodostunut meriveden pinnalle viime vuosina.

Sleiman Labat ja Niskanen hyödyntävät residenssiä kehittääkseen praktiikkaansa useiden erilaisten toimintojen kautta. He kokoontuvat melkein joka päivä keskustellakseen ja kehittääkseen tutkimusta, jonka he pyrkivät jättämään tarkistettavaksi lokakuun alussa. Tutkimuksen on tarkoitus olla ensimmäinen kolmesta, ja meneillään oleva työ käsittelee Sahrawi-kansojen tämänhetkistä elämää ja tilannetta Hamadan autiomaassa sekä uuden narratiivin tarvetta: Mitä käytäntöjä – sosiaalisia, taiteellisia ja ekologisia – leireillä tapahtuu? Kuinka paljon sukupolvien välinen vuoropuhelu vaikuttaa Sahrawi-yhteisön identiteettiin ja sen menneisyyden ja nykypäivän kulttuurikäytäntöihin – ja jopa sen tulevaisuuteen?

Suleiman Labatin ja Niskasen artikkelit käsittelevät fosfaattia ja sen vaikutuksia Itämerellä ja autiomaassa. Aiheisiin, joihin niissä tartutaan, kuuluvat muun muassa ”kuinka suuri osa fosfaatista on peräisin autiomaasta ja miten eettistä on nykyajan elintarviketuotanto?”

Suleiman Labat toi Hamadan autiomaasta Suomeen paimentolaisteltan, jonka Samaran leirin naiset ovat suunnitelleet ja käsin ommelleet. Nyt teltta toimii ajoittain paikkana, jossa taiteilijat voivat olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Sahrawi-teltan mukauttaminen Helsingin sääoloihin on kuitenkin jokseenkin haastavaa: autiomaassa ei juurikaan sada, joten se ei ole huolenaihe kotona, toisin kuin Helsingissä. Sleiman Labat ja Niskanen kokeilivat käyttää telttaa erilaisissa tapahtumissa tekemällä siitä liikkuvan veistoksen ja paikan, jossa ihmiset voivat keskustella ja jakaa tarinoita ja runoja sekä yksinkertaisesti kokea minkälaista Sleiman Labatin ja hänen kansansa on asua tällaisessa heille tyypillisessä kodissa. Eri aikoina teltassa järjestetty sahrawilainen teeseremonia on antanut ihmisille tilaisuuden kokea aavikon elämän tahtia ja rytmiä. Sen luoma keskustelu on rikastuttanut tutkimusta ja tehnyt teltasta ja teeseremoniasta tehokkaat työkalut, jotka auttavat ihmisiä osallistumaan keskusteluun ja rohkaisevat vuorovaikutusta fosfaattia, ruokaa, Itämerta ja aavikkoa koskevista aiheista.

Taiteilijat osallistuivat Suomen biotaiteen seuran mikroresidenssiin, jonka aikana he purjehtivat Godzilla-katamaraanilla kelluvana tutkimusalustana ja tutustuivat Itämereen. Kuva: Andrew Gryf Paterson

Tutkijat pyysivät suomalaisten taide- ja tiedeyhteisöjen eri laitoksia ja järjestöjä yhteistyöhön kanssaan, minkä seurauksena 19.–20.8. järjestettiin useita kokouksia, esityksiä ja toimintoja yhdessä kahdeksan muun taiteilijan ja tutkijan kanssa. Sleiman Labat ja Niskanen osallistuivat Suomen biotaiteen seuran mikroresidenssiin, jonka aikana he purjehtivat Godzilla-katamaraanilla kelluvana tutkimusalustana. Sleiman Labat ei ollut koskaan ennen purjehtinut. Mikroresidenssi tarjosi myös oivan tilaisuuden kuvata ja tallentaa kuvaa veden alla, mikä oli ainutlaatuinen tilaisuus kerätä materiaalia tulevaan videotaiteen installaatioon.

Tapaaminen ympäristölaitosten ja järjestöjen kanssa oli erinomainen tilaisuus yhdistää erilaisia taiteen ja tutkimuksen aloja. Tutkijat Suomen ympäristökeskus SYKEstä puhuivat kuolleista alueista Itämeren pohjalla – vedenalaisesta aavikosta. Sleiman Labatin mieleen tuli auttamatta tämän vastakkainasettelun runollisuus: meri, jonka pohja on muuttumassa autiomaaksi, ja fosfaatista riistetty autiomaa, jossa kukoistaa tuhansia perhepuutarhoja yhteisön istuttamana, joka ei ole koskaan ennen asettunut aloilleen viljelemään maata.

PhosFATE pyrkii kertomaan tarinaa tästä kallisarvoisesta mineraalista yhteen kytkeytyvien kerrosten kautta ja herättämään ymmärrystä ekologisista käytännöistä ja sosiaalisista muutoksista yhteisön ponnistelujen, maailman politiikan ja taloustieteen seurauksena sekä pöydillämme olevasta ruoasta ja kertomistamme jokapäiväisistä tarinoista.

Kirjoittaja

Mohamed Suleiman Labat & Pekka Niskanen