Ajankohtaista | 23.10.2017

Kuraattoriduo nynnyt: Hanna Ohtonen ja Selina Väliheikki. Kuva: Heljä Franssila

Tasa-arvoinen ja yhdenvertainen taidemaailma on päämäärä, joka ohjaa feministisen kuraattoriduo nynnyjen eli Hanna Ohtosen ja Selina Väliheikin työskentelyä. Välineinään he käyttävät keskustelua, kuuntelua, kyseenalaistamista ja ystävällisyyttä.

Kallion virastotalon edustalla Helsingissä seisoo Heikki Häiväojan veistos Sodan ajan naisen muistomerkki. Veistoksessa on kahdeksan metriä korkea terästorni, jonka alapuolella olevaan graniittipaateen on veistetty naisten reliefejä.

Naishahmoja ei juuri huomaa, sillä kaiken huomion vie noin 70 asteen kulmassa taivasta osoittava massiivinen torni.

Veistos askarrutti nynnyt-kuraattoriduoa (pieni n-kirjain on tarkoituksellinen) eli Hanna Ohtosta ja Selina Väliheikkiä pari vuotta sitten niin paljon, että he suunnittelivat sarjan harjoitteita ymmärtääkseen veistosta ja syitä, miksi ja millä tavalla se arvostaisi sodan ajan naisen työtä. Harjoitteissa teokseen liittyvien dokumenttien tutkimus ja henkilökohtainen pohdinta yhdistyivät jos ei humoristisiin, niin ei ainakaan liian ryppyotsaisesti valittuihin metodeihin, kuten soittolistan kuunteluun, sanastojen kokoamiseen ja veistokselle tehtyyn ennustukseen.

Tänä kesänä Ohtonen ja Väliheikki palasivat veistoksen pariin ottaessaan osaa Helsingin Kallio Kunsthallessa pidettyyn ryhmänäyttelyyn Totuus Suomesta – Truth About Finland, jossa joukko taiteilijoita ja kuraattoreja tarkasteli suomalaisuuden rakennelmaa. Nynnyjen vetämässä työpajassa Sodanajan naisen muistomerkki kuviteltiin arkeologiseksi jäänteeksi, jonka kautta pyrittiin tavoittamaan kadonnut sivilisaatio.

Häiväojan veistoksen kanssa tehdyt harjoitteet olivat kuuluneet myös kuvataiteilija James Prevettin korviin. Hän kutsui nynnyt mukaan Patsastellaan – Parties For Public Sculptures -tapahtumasarjaansa, jonka yhdessä osassa nynnyt järjestivät Helsingin julkisia veistoksia tarkastelevan kävelykierroksen. Työpari suunnitteli Hakaniemestä Vallilaan kulkeneen kävelyreitin, jonka varrella etsittiin naisten jälkeensä jättämiä historioita.

Kävelyretkeä varten he tekivät taustatutkimusta, jonka keskeinen kysymys oli: millaiset historiat jäävät näkymättömiin?

”Halusimme tarkastella, keille muistomerkkejä on pystytetty ja mitä ne tarkoittavat. Totuus Suomesta -näyttelyssä mukana ollut taiteilija Erno-Erik Raitanen on tutkinut ja kategorisoinut Helsingin julkisen taiteen veistoksia ja todennut, että valtaosa niistä on miestaiteilijoiden tekemiä. Kierroksellamme vain yksi veistos oli naiskuvanveistäjän kädenjälkeä. Naiselle on jäänyt usein muusan rooli”, Hanna Ohtonen kertoo.

Työväen arkistosta Ohtonen ja Väliheikki löysivät kansanedustaja Miina Sillanpään arkiston, joka avasi uusia näkökulmia Suomen sotiin. Arkistoon on koottu työläisnaisten kokemuksia ja dokumentointia punaisten arjesta.

”Tajusimme esimerkiksi, että ensimmäiset suomalaiset naiskansanedustajat ajoivat läpi lait nykypäivän hyvinvointivaltion tukipilareista, kuten ensikotitoiminnasta, kunnallisista päiväkodeista ja vanhustenhuollosta”, sanoo Väliheikki.

 

Kuka puhuu, kuka ei?

Idea työskentelystä työparina syntyi kuraattoriopintojen sivussa, kun yliopistolla ystävystyneet Ohtonen ja Väliheikki huomasivat olevansa kiinnostuneita samoista asioista, jotka saattoi tiivistää yhteen käsitteeseen: feministiseen kuratointiin.

Ensimmäisiä nynnyjen yhteisiä projekteja oli tutkimushuone ja vastaanotto, jota Ohtonen ja Väliheikki pitivät Viiskulmassa sijaitsevassa Third Space -taidetilassa kahden viikon ajan syksyllä 2015. He kutsuivat luokseen ystäviään, kollegojaan ja tasa-arvoasiantuntijoita kertomaan ajatuksiaan feminismistä.

Yllättäen juttelemaan tuli paljon muitakin, ja Ohtonen ja Väliheikki ymmärsivät, että aihe kiinnostaa monia. Syntyi kuraattoriduo, jolle löytyi nimi opiskeluaikaisista, jaetuista kokemuksista.

“Nynnyys on meille sitä, että otamme pehmeät arvot vakavasti. Ajattelemme kuratointia välitystyönä, jossa ihmisillä ja asioilla on väliä. Nynnyyteen kuuluu, että ystävyys ja ystävällisyys ovat tärkeitä voimavaroja. Mottomme on, että kuljemme vastakarvaan yhdessä. On helpompaa haastaa ja kyseenalaistaa, tai vaikka myöntää omat heikkoutensa, kun voi luottaa toiseen vieressään”, Ohtonen sanoo.

Kun nynnyt alkoi työskennellä Koneen Säätiön apurahalla viime keväänä, Ohtonen ja Väliheikki päättivät aivan ensimmäiseksi kirjoittaa feministisen kuratoinnin manifestin, jossa he määrittelevät johtotähdekseen tarpeen siirtyä kohti tasa-arvoista, yhdenvertaista ja moninaista taidemaailmaa. Tästä lähtökohdasta nynnyt etsii feminististä kuratoinnin metodia.

“Käytännössä se tarkoittaa vaikkapa seuraavien kysymysten esittämistä: kuka täällä puhuu? Kuka ei puhu? Miten käytämme valtaa kuraattoreina?” Ohtonen sanoo.

Kuluneen vuoden aikana Ohtonen ja Väliheikki ovat käyneet keskusteluita muiden taidealan toimijoiden kanssa oppiakseen, mitä tasa-arvo voi ja mitä sen pitäisi nykytaiteen alalla tarkoittaa. Millaisia työoloja heidän pitäisi feministeinä ajaa?

Keskustelut ovat auttaneet tekemään muun muassa seuraavia linjauksia. Kaikille työntekijöille pitää maksaa näyttelyä kootessa yhtä paljon palkkaa tehtävästä riippumatta. Vaikka kiintiöiden käyttäminen voi johtaa ihmisen lokerointiin, on niitä kuitenkin perusteltua käyttää, koska ne auttavat näkemään esimerkiksi näyttelytoiminnan sokeat kohdat, puutteet ja epätasa-arvoisuudet. Suomessa naistaiteilijoita on enemmän kuin miestaiteilijoita, joten näyttelyiden taiteilijat ja teokset voidaan valita tämän suhdeluvun mukaan.

Kiintiöiden tarve ei nynnyjen mielestä rajoitu sukupuolijakaumaan.

“Esimerkiksi Britanniassa käytetään monien museoiden rekrytoinneissa vähemmistökiintiöitä, ja vähemmistöjen edustajia kannustetaan hakemaan instituutioihin töihin. Tämä mahdollistaa muutoksen kohti yhdenvertaisempaa ja monimuotoisempaa taiteen kenttää”, Ohtonen selittää.

“Jokaisen pitäisi tiedostaa omat sokeat pisteensä. On hylättävä ajatus neutraalista kuratoinnista ja nähtävä, mitä omat etuoikeudet, titteli ja ulkonäkö tarjoavat”, Väliheikki sanoo.

 

Ystävyyden voima

Koneen Säätiön rahoittamassa What Can Feminism Do? -projektissa nynnyt tekevät sekä tutkimustyötä että erilaisia ulostuloja. Ulostuloja ovat olleet muun muassa Totuus Suomesta – Truth about Finland -ryhmänäyttelyyn osallistuminen, kuraattoriresidenssi Turussa, samoin kuin erilaiset keskustelut ja luennot korkeakouluissa ja gallerioissa.

Tänä syksynä nynnyt ovat jatkaneet tutkimusprojektiaan, haastatelleet museoita kokoelmatoiminnasta ja järjestäneet feministisen kuratoinnin lukupiiriä. He myös ottavat osaa Constellations -ryhmänäyttelyyn Helsingissä ja valmistelevat tähänastisia tutkimustuloksia avaavaa julkaisua sekä näyttelyä Turun Titanik-galleriaan tammikuuksi 2018.

Vaikka nynnyt ovat ehtineet olla monessa projektissa mukana, Ohtonen ja Väliheikki sanovat, että he ovat silti halunneet käyttää aikaansa ennen kaikkea ajattelemiseen ja keskusteluun.

Ajattelemisen välineinä nynnyt hyödyntävät kävelemistä ja kirjeenvaihtoa. Ohtonen ja Väliheikki tekevät kävelyretkiä yhdessä ja erikseen. Lisäksi he kirjoittavat toisilleen kirjeitä, vaikka olisivat samassa työhuoneessa. Ajatus pohdinnan alla olevasta aiheesta terävöityy, kun sen kirjoittaa kirjeiksi, toisen kommentoitavaksi.

Kävelemisessä ja kirjeenvaihdossa on vanhan ja paljon nykyistä hitaamman maailman klangi, mikä on todennäköisesti juuri syy siihen, miksi ne tuntuvat yllättäviltä ja tuoreilta. Kun työkaverit, mutta myös hyvät ystävykset Ohtonen ja Väliheikki mainitsevat, että heidän tärkeimpiä arvojaan ovat ystävällisyys ja ystävyys, alkaa kuraattoriduon agenda tuntua suorastaan radikaalilta. Ystävällisyys ei ole kilpailtuna ja eripuraisena tunnetussa nykytaidemaailmassa mikään trendisana.

Selina Väliheikki kertoo taitelija Céline Condorellin kirjasta The Company She Keeps (2014), jonka kirjoitukset käsittelevät ystävyyden poliittista voimaa. Condorelli, joka on tutkinut tukea ja tuen rakenteita, tarkastelee ystävyyttä ja solidaarisuutta erityisesti työssään taiteilijana ja kirjoittajana.

Väliheikin ja Ohtosen mukaan ystävyydet ohjaavat usein myös heidän kuratoriaalista työskentelyään.

“Koemme, että on tärkeää tutustua kollegoihin mahdollisimman hyvin. Sehän on ideaalitilanne, jos esimerkiksi tuntee taiteilijan ja hänen työskentelynsä vuosien ajan. Tällöin voi ymmärtää ja haastaa toista helpommin”, nynnyt kertovat.

“Kun oikeasti kiinnittää huomiota siihen, että on aina ystävällinen kaikille, ja pitää huolta, että kohtelee samassa projektissa mukana olevia yhtä samanarvoisina ja tärkeinä, huomaa, ettei se ole lainkaan niin helppoa kuin voisi ajatella. Pyrimme silti sitä kohti”, Ohtonen sanoo.

 

Heljä Franssila