Tutkimuksen valossa pimeyttä tarvitaan

Synkän talven selkä on jälleen kerran taittumassa. Lisääntyvä luonnonvalo symboloi kasvua ja elämää.
Vuoden 2015 Vuoden Tiedekynä -palkinnot voittivat Janne Rinne ja Jari Lyytimäki kirjastaan Valon varjopuolet. Kuva: Matti Lindholm/SYKE.

Keinovalo puolestaan välittää vahvan viestin teknisestä osaamisesta ja kehityksestä kohti parempaa tulevaisuutta. Erityisesti sähkövalo on toiminut edistyksen symbolina aina Thomas Alva Edisonin kaupallistamasta hehkulampusta lähtien.

Valon tarinaan on kuitenkin viime aikoina ilmaantunut säröjä. On ryhdytty puhumaan häiriövalosta ja valosaasteesta. Joissakin tutkimuksissa on jopa huolestuttu paljon ”hehkutetun” LED-tekniikan mahdollisista haitoista. LED-valaisimista pääsee ympäristöön aallonpituudeltaan lyhyttä sinisävyistä valoa, jolle monet eliöt ovat herkkiä. Myös ulkotilojen valaisun holtitonta lisääntymistä pelätään, kun energiatehokkaat ja helppokäyttöiset LED-valaisimet yleistyvät. Onko pimeydestä tulossa uhanalaista?

Lähdimme murtamaan myyttiä keinovalon siunauksellisuudesta kirjassamme Valon varjopuolet (Gaudeamus). Teos sai helmikuussa Koneen säätiön Vuoden Tiedekynä 2015 -palkinnon. Tiedetoimittaja Katja Bargum valitsi voittajan seitsemän finalistin joukosta. Palkintoperusteluissaan hän painotti erityisesti teoksen monialaisuutta. Valon varjopuolet liittyvät niin fysiikkaan, biologiaan ja lääketieteeseen, tekniikkaan, yhteiskuntasuunnitteluun kuin estetiikkaankin.

Monialaisesti eri tieteenaloja yhdistävän työn tekeminen vaati meiltä tekijöiltä pitkäaikaista kypsyttelyä ja onnellisia sattumia. Vasta viime vuosina valon käyttöä kriittisesti tarkastelevia tutkimuksia on ilmestynyt siinä määrin, että luotettavan kokonaiskuvan rakentaminen oli mahdollista. Rikas mosaiikki rakentuu vain, jos erilaisia paloja on tarjolla riittävästi.

Keinovalon lisääntyminen ympäristössämme on ollut ilmiselvästi nähtävissä jo vuosikymmeniä, mutta vasta nyt tutkijat eri puolilla maailmaa ovat havahtuneet muutokseen. Odotettavissa on, että rohkeiden avausten jälkeen alan tutkimus myös laajenee edelleen. Ensimmäisten askeleiden ottaminen ei ole helppoa. Uudet ympäristöongelmat leimautuvat helposti vähäpätöisiksi. Totutusta poikkeavat esiintulot vaativatkin ennakkoluulottomuutta paitsi tutkijoilta itseltään, myös koko tiedeyhteisöltä ja rahoittajilta.

Uudenlaisen aiheeseen tarttuva tutkija joutuu pähkäilemään monia kiperiä kysymyksiä: Miten työ suhtautuu olemassa oleviin tieteellisiin keskusteluihin? Kuka haluaa rahoittaa tällaista tutkimusta? Olisiko parempi keskittyä ratkomaan jo tunnistettuja ongelmia? Harva muistaa, että aikanaan myös ilmastonmuutos oli uusi ja outo ympäristöongelma. Vasta mittava tutkimus on osoittautunut ilmaston lämpenemisen ihmiskunnan kohtalonkysymykseksi.

Omalla kohdallamme onnellisena sattumana voidaan pitää sitä, että saimme Tieteen tiedotus ry:ltä riittävän rahoituksen kokonaisen kirjan koostamiseen. Kilpailu rahoituksesta on kovaa ja pienet, elleivät satunnaiset, marginaalit erottavat häviäjät voittajista. Onneksemme rahoittaja tässä tapauksessa uskalsi luottaa siihen, että lupaamamme uudenlainen näkökulma tuttuun asiaan voisi tuottaa hedelmällisiä tuloksia. Yhtä lailla olimme onnekkaista siinä, että työmme katsottiin Vuoden tiedekynä 2015 -palkinnon arvoiseksi.

Vastaavanlaista uskallusta tarvittaisiin myös laajemmin. Tutkimusta ja siihen perustuvaa kehitystyötä pidetään yleisesti avaimena Suomen talouden ja koko yhteiskunnan elinkelpoisuudelle. Tutkimuksen halutaan tuottavan uusia käyttökelpoisia oivalluksia, eli niin sanottuja innovaatioita.

Vaikka uudenlaisia ja radikaalejakin avauksia halutaan, usein tuloksena näyttää kuitenkin syntyvän samanlaista uudenlaista. Tämä johtuu ainakin osin siitä, että niin tutkijat kuin rahoittajat haluavat ennen muuta syventää jo olemassa olevaa tietämystä. Varmimmin tuloksia saadaan aikaan, kun poraudutaan syvemmälle jo ennestään tunnetuille, yhä tarkemmin rajatuille osa-alueille.

Kapean syvällisyyden rinnalle tarvitaan kuitenkin myös laveaa syvällisyyttä, jossa eri alojen tietämystä yhdistetään. Monialaisen tiedon avulla voidaan pureutua laajoihin ongelmakokonaisuuksiin jo suunnittelun ja päätöksenteon alkuvaiheessa, eikä vasta toimeenpanossa, jolloin suuret linjat on jo lyöty lukkoon. Tällainen monitieteinen – tai paremminkin poikkitieteellinen – lähestymistapa auttaa esimerkiksi näkemään pelkän energiatehokkuuden yli uusia valaisimia kehitettäessä, asennettaessa ja käytettäessä. Hyvän tulevaisuuden ei ole pakko olla entistä valoisampi.

Kirjoittaja

Jari Lyytimäki & Janne Rinne

FT Jari Lyytimäki (s. 1972) toimii vanhempana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa ja on myös ympäristönsuojelutieteen dosentti Helsingin yliopistossa. FM Janne Rinne (s. 1979) työskentelee tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa.