Tutkijan puutarha

Mitä teen apurahatutkijana, kun en tee näkyvästi mitään? Tutkijatohtori Eeva Houtbeckers kaipaa tutkimustyölleen kasvurauhaa. Avuksi itselleen ja muille hän hahmottelee tässä blogitekstissä tutkijan puutarhaa, jossa voisi kasvaa muutakin kuin paniikissa tehtyjä ratkaisuja. Teksti pohjaa Houtbeckersin ja tutkija Miia Halme-Tuomisaaren käymiin keskusteluihin syksyn 2019 aikana.
Kuva: Stella De Smit / Unsplash

Akateeminen epävarmuus myrkyttää

Nykyisin akateemisen työn tekemisen olosuhteet ovat epävarmat. Akateemisessa maailmassa olemassaolo on kamppailua erittäin kilpaillusta tutkimusrahoituksesta. Mitään takeita menestyksestä rahoitushauissa ei ole, vaikka olisi tehnyt samankaltaisia hankkeita tai työskennellyt menestyksekkäästi saman teeman parissa jo vuosia.

Jos onnistuu saamaan vakinaista palkkatöitä yliopistosta tai tutkimuslaitoksesta, vaikuttaa tehtävää olevan ainakin kahdelle tekijälle, usein kolmelle tai neljälle. Siksi yksi ääneen lausumaton oletus on, että varmistaakseen oman työmarkkina-asemansa esimerkiksi professorina, on oltava valmis uhraamaan kaikki muu. Vaikka epävarmuutta on myös muualla kuin opetuksen ja tutkimuksen alalla, on akateemisten työsuhteiden määräaikaisuus yleistä. Lisäksi akateemisella alalla tutkimusta ja opetusta saatetaan tehdä ilman palkkatyösuhdetta itsensätyöllistäjän statuksella. Tällöin ei ole työterveyshuoltoa, tulee huolehtia omasta eläkevakuutuksestaan sekä selvittää verotuksen, sosiaalietuuksien ja työttömyysturvan kiemuroita.

Kyse on myös ristiriidasta omien voimavarojen ja ääneen lausumattomien odotuksien välillä. Ideaalitutkija pystyy kaikkeen. Hän hoitaa opetuksen, huippujulkaisujen kirjoittamisen, tutkimuksen, konferenssit, rahoitushaut, hallintotyöt ja tiedeviestinnän, koska hän omaa erinomaiset taidot ja kykenee tasaiseen suoritukseen viikosta toiseen.

Tämä alaan liittyvän epävarmuuden sietäminen on minulle vaikeaa. Kriisini on ollut välillä niin syvää, että olen harkinnut kilpaillusta apurahatyöskentelystä luopumista ja siirtymistä palkkatöihin. Vaikka tiedän, että palkkatyöt eivät ole sen varmempia. Mutta palkkatyössä sentään olen yhteiskunnallisesti selkeämmässä lokerossa.

Maaperän muokkausta

Kollegani Isto Turpeinen totesi käytäntöteorioiden opintopiirissä, että tutkijoiden hyvinvointi saattaisi lisääntyä kiinalaisen sananlaskun opein: ”Jos haluat olla päivän onnellinen, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito.” Koska hyvinvointi akateemisessa työssä on tavoitteeni, aloitan nöyrästi maaperän muokkauksella.

Puutarhasananlaskussa humalan voisi ymmärtää akateemisessa työssä tekemiseksi tekemisen takia, eräänlaiseksi hybrikseksi. Tekemisen puute ei vaikuttaisi olevan minulle ongelma. Teen etnografista tutkimusta kasvutalouden jälkeisen ajan taloudesta, työstä ja toimeentulosta sekä siirtymästä näihin (englanniksi ”post-growth economy, work and livelihoods”). Sen lisäksi että toimin aktiivina Kohtuusliikkeessä, seuraan prosesseja koskien omavaraisuutta, metsäkysymyksiä ja maiden käyttöä. Perheenlisäyksen jälkeen, ennen virallista paluutani tutkimuksen pariin, tein jo töitä, vaikka ei olisi tarvinnut. Sen innoittamana kirjoitin aiheesta esseen Kohtuusajatteluun keskittyvän tutkija-aktivistin kohtuuton työnteko, joka julkaistiin Keijo Räsäsen toimittamassa akateemista työtä koskevassa esseekokoelmassa Tutkija toimii toisin.

Jäljellä olevan reilun kahden vuoden apurahakauden todellinen ongelma on se, että teen liikaa kiireellisiä ja toissijaisia asioita tärkeiden kustannuksella. Vaativa ajattelu edellyttää aikaa. Esimerkiksi lukemisen rytmi on hitaampaa verrattuna prosessissa olevien käsikirjoitusten, sähköpostin ja kenttätyön rytmeihin. Jos myös kirjoittaminen vaatii oman aloitekykynsä, lukeminen vaatii minulta vielä enemmän tilaa, ja siksi se jää liian helposti muiden tehtävien jalkoihin. Mutta ellen lue, en opi enkä innostu uudesta.

Tarvitsen siis hitaalle tekemiselle enemmän aikaa. Pitkä rahoitusvaihe mahdollistaisi koteloitumisvaiheen, jonka aikana ei ulospäin näyttäisi tapahtuvan mitään. Tämä kuitenkin nostaa erilaisia hankalia tunteita. Kun en tee mitään näkyvää, pidän itseäni saamattomana. Kärsimättömänä en malta odottaa mitä prosessi tuo tullessaan. Minun olisi jatkuvasti saatava varmuus siitä, missä menen. Tämä on paradoksaalista siksi, että tutkimuskysymykseeni ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta eli tietynlainen ennakoimaton ja intuitiivinen ajattelu on välttämätöntä, jotta saan luotua uusia yhteyksiä asioiden välille ja aikoinaan jotakin mielekästä jaettua muiden kanssa. Minun tulisi sietää tätä epävarmuutta, tätä ”en tee näkyvästi mitään” -vaihetta.

Kuitenkin akateemisella uralla pärjääminen vaikuttaisi vaativan jatkuvia näkyviä ja näyttäviä asioita, joita kulloinkin on päätetty mitata. Hidas ja kotelossa pysyvä näkymätön työ on välttämätöntä ajattelulle, mutta sille ei vaikuttaisi olevan aikaa. Tällaisia epämääräistä ”en tee näkyvästi mitään” on vaikea mitata. Mitä jää käteen ajasta, jolloin en tee mitään näkyvää?

Kurottaminen kohti valoa

Möyhittyäni ristiriitoja itsekseni, otin yhteyttä Miia Halme-Tuomisaareen. Hänen tekemänsä antropologinen tutkimus on innostavaa, kuten myös hänen tapansa kuvata sitä sosiaalisessa mediassa. Vaikuttavan tutkimustyön lisäksi hän on ollut perustamassa Allegra Lab Helsinki ry:tä, joka muun muassa hallinnoi AntroBlogia.

Kiinalaisen sananlaskun avioliiton voisi ymmärtää akateemisessa työssä kurottumisena muita kohti. Miia on vaikuttanut siihen, että olen osannut sanoittaa edellä kuvaamani kaipuun keskittyä tekemään ”ei mitään näkyvää”. Hän on kannustanut minua käyttämään vapaamman apurahakauden juuri tällaiseen tärkeään tekemiseen, sillä vastuu tekemisestä on itsellä, vaikka kokonaiskuva olisi hämärä. Huolimatta ääneen lausumattomista akateemisen työn ideaaleista, akateemisessa maailmassa kukaan ei tule kertomaan mitä konkreettisesti tulee tehdä, joten sen odottelu on turhaa. Mitä nopeammin kykenee itse toimimaan epävarmuudesta huolimatta, sitä parempi olo itsellä on. Monella kokeneellakin akateemisen työn tekijällä tuntuu olevan ajatus, että päätepisteen saavuttaminen oikeuttaa rauhan tunteeseen. Käytännön kysymys kuuluu, miten löytää rauha kaiken hässäkän keskellä, kun ei ole mitään varmaa ja ei ole mitään tiettyä päätepistettä. Toisin sanoen, kaikella on väistämättä päätepiste, mutta vaikuttaa voi siihen mitä sitä ennen tapahtuu.

Tehtyäni liikaa töitä taas yhden vuoden, tein kesällä 2019 periaatepäätöksen siitä, että jaan enemmän akateemisen työn epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja häpeää. Päätökseni on rauhoittanut minua ja johti myös tämän tekstin laatimiseen. En voi muuttaa yksin sitä, miten akateeminen työ on päätetty organisoida. Jäljelle jää sietää alan epävarmuutta sekä yrittää vaikuttaa sen muuttumiseen ajan kuluessa.

Lopulta epävarmuutta vaikeampaa on yrittää sietää sitä, että Koneen Säätiön rahoituksen myötä minulla on aikaa tehdä juuri sitä, mitä halusin eli näyttää siltä, että en tee mitään. Voin lukea, kirjoittaa ja tavata ihmisiä ilman, että tiedän vielä miksi toimin näin.

Tutkijan puutarhan perustaminen ja hoitaminen

Nyt kun olen muokannut puutarhani maata ja kurottanut kohti valoa, mitä tarkoittaa puutarhanhoito akateemisessa työssä? Mitä haluan kasvattaa puutarhassani eli miten haluan käyttää jäljellä olevan apurahakauden mielekkäällä tavalla?

Puutarhanhoito on akateemisessa työssä vastuuta omasta tekemisestä. Tämän verso vaatii erityistä hellyyttä, sillä liiallinen vastuuntunto on minulle ominaista. Vastuu omasta tekemisestä on myös sitä, että voi jättää asioita tekemättä, kun niille ei ole aikaa tai ne eivät edistä omaa projektia.

Istutan puutarhaani myös taimia. Ensimmäinen on nimeltään Keskittyminen, joka on enemmän mielentila kuin käytettävissä oleva yhtenäinen aika. Keskittyminen tuo rauhaa tärkeälle tekemiselle. Parhaimmillaan tärkeä tekeminen on vie mukanaan niin, että oivaltaa uusia asioita. Kuitenkin hyvä taimiväli kannattaa säilyttää, sillä tärkeitä tekemisiä alkaa kasaantua helposti.

Toinen taimi on nimeltään Kohtuus, joka voidaan ymmärtää hybriksen vastakohtana. Akateemisessa työssä kohtuutta voi vaalia reflektoinnilla. Keskusteluissa Miian kanssa on tullut esille se, miten keskittyminen tutkimusteemoihin edellyttää kaikkien prosessoitujen asioiden ulkoistamista itsestä jonnekin. Prosessin reflektointi on edellytys kaikelle tutkimukselle, mutta sille on institutionaalisesti vähän kannustimia. Koska tutkijoita väkivaltaisesti redusoidaan pelkiksi tiedejulkaisukoneiksi, on hyvä olla jokin kanava, jossa voi käsitellä itselle tärkeitä asioita. Tällainen voi olla esimerkiksi oma kuukausipäivitys, jossa listaa tapahtunutta ja sen herättämiä ajatuksia, tai julkinen blogiteksti.

Kasvaessaan puutarhani tuottaa satoa. Lopputulos voi olla myös paradoksaalisesti jotain nopeaa ja näyttävää. Jos joka tapauksessa luen, miksi en kirjoittaisi lukemastani? Olenkin aloittanut blogiini kirjoitussarjan Browsing through books.

Muiden seuraan hakeutuminen on ollut yksi tärkeimmistä työkaluistani luodessani tutkijan puutarhaa. Mentorointiprosessi Miian kanssa on ollut hyvä peruste ottaa aikaa reflektoinnille. Olen saanut myös paljon tukea sosiaalisessa mediassa toimivasta Akateemisesta ompeluseurasta. Lisäksi olen hakeutunut yhä enemmän tekemään yhteistyötä innostavien kollegoiden kanssa. Osa kollegoistani haaveilee akateemisen työn tekemiseen keskittyvät kollektiivin perustamisesta. Ehkä jonakin päivänä puutarhamme laajenevat ja yhdistyvät. Juuri tutkijan puutarhaa vaalimalla tutkijat voisivat kerätä voimaa kohdatakseen epävarmuutta ja rohkeutta nostaa esille akateemisen työn hankalia puolia.

Kirjoittaja

Eeva Houtbeckers

Eeva Houtbeckers (KTT) toimii tukijatohtorina Aalto-yliopiston Muotoilun laitoksella Koneen Säätiön ja Nesslingin Säätiön rahoituksella. Hän tekee etnografiaa siirtymistä talouskasvuparadigman jälkeiseen työhön ja toimeentuloon Suomessa, globaalissa pohjoisessa.