Tieteen ja taiteen hitautta ja vapautta tutkijakollegiumissa

Haastattelimme äänitaiteilija, tutkija Taina Riikosta ja kielentutkija Janne Saarikiveä siitä, millaista on työskennellä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.
Taina Riikonen ja Janne Saarikivi. Kuva: Neea Eloranta/Koneen Säätiö.

Riikonen on – yhteisötaiteilija, tutkija Lea Kantosen ohella – ensimmäinen taiteilija-tutkija kollegiumin taiteen tohtoreille suunnatussa ohjelmassa, jota Koneen Säätiö rahoittaa. Kokemuksistaan ohjelman ensimmäiseltä vuodelta kertoo myös kollegiumin varajohtaja, ohjelman vetäjä Sari Kivistö. Tutkijakollegium tuntuu olevan sekä tutkijan että taiteilijan taivas.

Riikonen ja Saarikivi istuvat Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa vastakkaisissa huoneissa ja keskustelevat. “Omituista sanottavaa riittää. Vaihdamme ja saamme ideoita”, kertoo Saarikivi.

Jannen ja Tainan kanssa keskustellessa selviää, että “perinteisten” ja taiteilija-tutkijoiden yhteiselo on sujunut paremmin kuin hyvin. “Kollegiumin tutkijat ovat ottaneet meidät hyvin vastaan. Ilmapiiri on ollut kiinnostunut. Kollegiumissa olo kyseenalaistaa omaa tekemistä ja ajattelua, outouttaa hyvällä tavalla oman tekemisen. Täällä työskentely on myös muuttanut sitä, miten luen tutkimuskirjallisuutta”, pohtii Riikonen. “Tällaisessa yhteisössä viisastuu, kun näkee muutakin kuin omaa alaansa”, sanoo Saarikivi.

Kollegiumin varajohtaja Sari Kivistö kertoo, kuinka taiteilijat ovat ottaneet kollegiumin, sen tutkijat ja koko työyhteisön osaksi omia taiteellisia projektejaan: “Olemme oppineet Tainan ääniteoksista uusia asioita tutkijan työstä. Hän nauhoitti esimerkiksi ison huippututkijajoukon purukuminjauhantaa ja filosofisen kirjan selailua, mikä oli merkillistä ja kiehtovaa. Lean seminaariesitelmä valaisi osallistuvan taiteen koko kirjoa keväällä, ja odotamme mielenkiinnolla hänen monikielistä performanssiaan shamaaneineen joulukuussa.”

“Taiteilijat ajattelevat eri tavoin, ja Taina on ollut hyvin avoin ajatuksille. Hän tarttuu myös räväköihin ideoihini”, Saarikivi kuvaa kollegiumkollegaansa. Käytäväkeskustelujen räväkkyydet ovat jalostuneet konkreettisiksi ideoiksi. On syntynyt muun muassa Hyödyttömän tiedon ja turhan tutkimuksen seura ja Vapaa yliopisto -luentotilaisuuksia, joista toinen järjestettiin hiljattain Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaispäivänä, ensimmäinen vuosipäivänä 26.3. Samassa hengessä kollegiumissa alkaa ensi viikolla luentosarja Turhan tiedon kurssi:

”Tarkoituksena on tuottaa iloa, ystävyyttä ja viisautta pitämällä perinteisiä akateemisia luentoja ja samalla irtisanoutua tehokkuus-huippu-retoriikasta ja kaikesta siihen liittyvästä rimpuilusta”, kertoo Riikonen.

Tätä samaa iloa, ystävyyttä ja viisautta tuntuu kollegiumissa riittävän. “On hyvä, että paikalla ollaan fyysisesti. Koko ajan kuulee ja näkee uutta. Ulospäin kollegium ei ole niin aktiivinen eli siinä mielessä on kyse aika perinteisestä akateemisesta työtä, mutta sisäinen yhteisöllisyys on suurta”, analysoi Saarikivi ja jatkaa: “Tieteen suhde yhteiskuntaan on aika ankea. Tieto ei kulje päättäjille eikä muutenkaan tiedeyhteisön ulkopuoliseen maailmaan niin paljon kuin pitäisi. Minusta taide on lähtökohtaisesti kommunikointia, se koskettaa ihmisiä. Taiteelle ei silti jätetä tieteen kontekstissa pelkkää kommunikaattorin ja viestijän roolia.”

Kivistö kertoo, että ohjelman myötä kollegiumissa on pohdittu uusia tiedon tuottamisen metodeja ja julkaisemisen tapoja, kuten julkaisemista muussa kuin perinteisessä tekstimuodossa. “Tutkijan identiteetin vertaaminen taiteilijan työhön voi toimia myös niin päin, että oma tieteentekijän identiteetti ja sen vahva julkaisemisen ydin voimistuvat. Silloinkin on jälleen opittu jotain”, kertoo Kivistö. “Taiteilijat eivät ole jäänet instituutissamme kuriositeeteiksi, vaan uteliaisuus on virinnyt moneen suuntaan. Tutkijamme ovat sisällyttäneet taidetapahtumia järjestämiinsä tieteellisiin symposiumeihin ja omaksuneet tieteen ja taiteen välisen keskustelun osaksi omaa työtään. Taide ja sen avulla tutkiminen on tullut luontevaksi osaksi kollegiumin tutkijoiden omaakin tapaa tarkastella maailmaa”, hän kuvailee.

Uteliasta ilmapiiriä kehuu myös Riikonen. Hän kertoo, kuinka common roomin keskusteluissa on voinut reflektoida omaa tekemistään suhteessa toisen tutkimukseen ja kuinka kuukauden aikana on saattanut päästä kuulemaan kahdeksankin kollegan esitelmän lounasseminaareissa. Keskustelu käy vilkkaana myös käytävillä.

Riikonen ja Kantonen eivät ole ensimmäiset taiteilijat kollegiumissa. Siellä on toiminut ulkopuolisella rahoituksella taiteen tohtoriohjelman lisäksi kaksi muuta Kivistön vetämää taideohjelmaa: kirjailijaohjelma ja kääntäjäohjelma. “Olemme rakentaneet näistä ohjelmista painotusta, jossa etsitään erilaisia dialogin tapoja tieteen ja taiteen välillä. Oma ajatukseni on, että näin ei vain ylitetä rajoja, vaan vahvistetaan myös humanististen tieteiden merkitystä niiden omia vahvuuksia kehittämällä. Taiteilijat ovat tulleet toivottavasti kollegiumiin jäädäkseen”, sanoo Kivistö.

Kollegiumista löytyy myös positiivista hitautta. Laitoksilla tapahtuviin kahden ja puolen minuutin kohtaamisiin verrattuna kollegiumin kohtaamiset ovat Jannen sanoin “pitkiä ja valuvia”. “Täällä ei ole pakko tehdä mitään ja saa tehdä kaikkea. On 80% proffan palkasta ja 0% velvollisuuksista”, tiivistää Saarikivi.

“Kollegium tuottaa ajatuksellista väljyyttä. Täällä luotetaan siihen, että kun tutkijalle annetaan vapaus tehdä työtään, hyviä asioita tapahtuu”, komppaa Riikonen.

Samoilla linjoilla on Kivistö: ”Taide on vahvistanut instituuttimme perusideaa: tahdomme tarjota vapautta ja aikaa ajattelulle.”

Taina Riikonen
Äänitaiteilija ja tutkija Taina Riikonen on alun perin huilisti. Muusikoksi opiskelun rinnalla hän opiskeli musiikkitiedettä, josta väitteli myöhemmin tohtoriksi. Äänitaiteilijaksi ryhtymisestä Taina kertoo seuraavasti: “Tein tohtorintutkinnon jälkeen etnografista tutkimusta elektroakustista ja akustista musiikkia tekevästä lontoolaisesta improvisaatioryhmästä, ja he kutsuivat minut viereensä seuraamaan tekemistään. Ryhdyin pian itse kokeilemaan ja äänittämään.”

Riikonen työstää tutkijakollegiumissa radiofoniaa eli radiossa lähetettävää äänitaideteosta, joka esitetään Yle Radio 1:ssä lokakuussa. Riikosen radiofonia on äänellinen tulkinta Michel Foucault’n teoksesta Seksuaalisuuden historia.

Janne Saarikivi
Janne Saarikivi tutkii kollegiumissa sanojen merkitysten muutoksia ja semantiikan typologiaa. Tämä tarkoittaa, että hän vertailee esimerkiksi eri kielien kylmää ja kuumaa tarkoittavia sanoja ja tutkiii sanojen etymologioita suuremmassa joukossa kieliä sekä merkitysten muuttumista. Saarikivelle tavanomainen tutkijuus tuntuu usein liian kapealta. Hän osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun kolumnistina ja muilla tavoin. Janne on työskennellyt aiemmin taiteilijoiden kanssa mm. Koneen Säätiön rahoittamassa Elävät kylät -hankkeessa, jossa elvytetään kieltä.

 

Teksti: Anna Talasniemi, kuva: Neea Eloranta

Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus