Tieteellisen kirjoittamisen saatanallisuudesta

Tieteellisen tutkimustyön konkreettisin tuotos ja tuloksellisuuden mittari on useimmiten teksti. Kirjoittamisesta tekemisenä ja prosessina ei kuitenkaan juuri puhuta, vaikka jokainen tutkija kamppailee toisinaan kirjoittamisen kanssa. Peräänkuulutan akateemisten vuorovaikutuskäytäntöjen hivuttamista suuntaan, joka mahdollistaa kirjoittamisesta puhumisen ilman häpeää, kirjoittaa Minna Santaoja Rohkeus-blogissa.
Kuva: Freddie Marriage / Unsplash

Tieteellisen tutkimustyön konkreettisin tuotos on useimmiten teksti. Julkaisuista on tullut tutkimustyön tuloksellisuuden merkittävin mittari. Tähän nähden kirjoittamisesta puhutaan tutkijoiden kesken vähän. Tekstit vain jotenkin syntyvät, suljettujen ovien takana. Tarjolla oleva kirjoittamisen opetus on luonteeltaan teknistä, painottuen viittaamiseen ja tekstin rakenteeseen. Kirjoittamisesta tekemisenä ja prosessina ei puhuta, vaikka jokainen tutkija kamppailee toisinaan kirjoittamisen kanssa.

Aku Visala kirjoitti tärkeässä kolumnissaan, kuinka kilpailuhenkinen, älyllinen työ vaatii veronsa monen tutkijan mielenterveydeltä. Kilpailuhenkisyys tiivistyy julkaisutuotteliaisuuden vertailuun, kuten Tampereen yliopistokollegiumin Risto Heiskala satiirisesti esittää. Prokrastinaatiosta, vetkuttelusta, pilaillaan tutkijoiden some-meemeissä näennäisen kevyesti, vaikka taustalla saattaa olla saatanallinen ahdistus. Miksi olen näin tyhmä ja hidas; pitäisikö lyödä hanskat tiskiin? Kirjoittamisen takkuaminen vie yöunet, saa välttelemään kollegoja ja työllistää työterveyspsykologeja.

Tieteelliseen kirjoittamiseen latautuu paljon. Oman tekstin kritiikille altistaminen voi tuntua intiimimmältä kuin julkisesti riisuutuminen, arvioidaanhan siinä kirjoittajan henkisiä kykyjä. Siinä, paljonko kirjoittaminen käy ihon alle, on varmasti alakohtaisia eroja. Luonnontieteiden julkaisuformaatti on tiukemmin raamitettu, mikä luon rungon työskentelylle. Ihmistieteellinen teksti jättää enemmän tilaa ja luo samalla vaatimuksia tulkinnalle ja ilmaisulle. Ongelmat kasautuvat yksin työskennellessä, toimiva yhteiskirjoittajuus tuo rotia ja tekemisen meininkiä.

Lisähaasteensa kirjoittamiseen tuo poikkitieteellisyys. Kun ei ole valmiiksi rajattuja tieteenalan käsitteitä ja näkökulmia, vaan tutkimus ja teksti rakentuvat ongelmanasettelun ja aineiston pohjalta, ovat mahdollisuudet rajattomat. Kompleksisen maailman ilmiöt eivät taivu helposti yksinkertaistuksiin, ja kirjoittaessa omien valintojen mielekkyyden joutuu jatkuvasti kyseenalaistamaan. Poikkitieteellisyys amplifioi huijarisyndroomaa. Kokemusta riittävyydestä ei pääse syntymään. Lukematonta on aina enemmän kuin luettua, tietämätöntä enemmän kuin tiedettyä.

Tieteellisen kirjoittamisen latautuneisuus on omiaan kangistamaan taitavan ja tuotteliaankin kirjoittajan. Marja-Liisa Trux on kirjoittanut akateemisen kirjoittamisen yllä edelleen leijuvasta nerouden haamusta. Helsingin yliopistossa kirjoittamista opettava, Gradutakuu ja Tohtoritakuu -kirjat julkaissut Kimmo Svinhufvud on jäsennellyt hedelmällisellä tavalla, mistä kaikesta kokonaisvaltaisessa kirjoittamisessa on kyse. Kirjoittaminen on paitsi taitoa ja luovuutta, myös prosessi, tietyn tekstilajin konventioiden mukaista tuottamista, sosiaalista toimintaa ja myös sosiopoliittista toimintaa. Jäsennyksen kautta huomio kiinnittyy laajemmin akateemisen maailman vuorovaikutuskäytäntöihin ja valtasuhteisiin. Akateemisen kirjoittamisen saatanallisuus on rakenteellinen ongelma, joka ilmenee tutkijoiden pahoinvointina.

Kirjoitusahdistukseen voi auttaa paitsi kirjoittamisen yhteisöllisen luonteen ymmärtäminen, myös omaan kirjoittajanlaatuun tutustuminen. Kirjoittajatyypit voidaan karrikoidusti jakaa oksentajiin ja hinkkaajiin. Oksentaja työstää tekstiä päässään aikansa ja ryöpsäyttää sen sitten paperille. Hinkkaaja noudattaa prosessikirjoittamisen ajatusta, työstäminen painottuu tekstiluonnoksen editointiin ja viimeistelyyn. Useimmat tutkijat sijoittunevat jonnekin välimaastoon. Vaikka tarina kertoo joidenkin tuottavan kerrasta valmista tekstiä, on oksentajankin teksti yleensä viimeistelyn tarpeessa, mutta viimeistely voi olla vaikeaa. Tunnistan olevani tätä laatua, tarpeen kehittää pitkäjänteisyyttä viimeistelyyn. Hinkkaaja taas saattaa jäädä jumiin hinkkaamiseen, eikä malta päästää tekstiä käsistään. Sopiva yhdistelmä molempia lienee paras. Oman kirjoittajan laadun tutkailuun kuuluu myös tilallis-ajallisten työskentelykäytäntöjen tunnistaminen: missä ja milloin kirjoittaminen sujuu, milloin ei, ja voisiko tämän ottaa huomioon kirjoittamistyön tekemisessä?

Peräänkuulutan akateemisten vuorovaikutuskäytäntöjen hivuttamista suuntaan, joka mahdollistaa kirjoittamisesta puhumisen ilman häpeää. Keskustelu on pyörinyt riittävän kauan suomeksi vai englanniksi –kysymyksessä. Molemmissa on hankaluutensa, valinnan määrittävät aihe ja yleisö ja monet sanoittamattomat käytännöt. Kuten Marja-Liisa Trux kirjoittaa, meillä on vain yksi planeetta Maa, ja sen asiat ovat himpun verran pielessä. Jos tässä tilanteessa aikoo tutkijana tehdä voitavansa, on saatava äänensä kuuluviin. Kirjoittaminen kulkee käsi kädessä lukemisen kanssa, pelon ja halun ristipaineessa. Ajattelu vie aikaa. Parhaimmillaan kirjoittaminen on oivaltavaa iloa ja leikkiä, orgastista yhteyden kokemusta muiden ajatuksiin. Meillä on muutakin sanottavaa kuin se, että kirjoittaminen on helvetin vaikeaa. Korvaan kuiskuttava saatana on kukistettava.

 

Lähteet:

Laurinolli, Heikki. 2018. Kova kiire ja riskien välttely tuovat tutkijalle menestystä. 23.5.2018.

Svinhufvud, K. (2007). Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Tammi: Helsinki.

Trux, M.-L. (2009). Yksin mutta yhdessä: akateeminen kirjoittaminen ja nerouden haamu. Teoksessa: K. Räsänen (toim.). Tutkija kirjoittaa – esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B-104. Saatavana: http://epub.lib.aalto.fi/pdf/hseother/b104.pdf.

Visala, Aku. 2018. Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)? Kolumni, Areiopagi, 15.5.2018.

Kirjoittaja

HT Minna Santaoja

Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (Turku Institute of Advanced Studies, TIAS), Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Hän oli yksi yhdeksästä ehdokkaasta Koneen Säätiön Vuoden tiedekynä 2018 -palkinnon saajaksi hyönteisharrastuksen affektiivisuutta tarkastelleella artikkelilla "Kiehtova toinen. Hyönteisharrastuksen järki ja tunteet".