Yhteisötaiteen triennaali 2019: Taiteellisen työskentelyn lähtökohtana perinneleikit, Wirmo-Seura, nuorten lempimusiikki ja lapsuuden muistelu

Tanssija, koreografi Anni Puuperä avaa #Kurkistuksiakulissientaa-kirjoituksessaan ajatuksiaan työskentelystä Wirmo-Seuran ja mynämäkeläisten nuorten kanssa.
Anni Puuperä muokkasi mynämäkeläisten nuorten kanssa päivitetyn version Twist-pelistä. Kuva: Veera Lehtola

Yhteisötaiteen triennaalia varten tekemästäni teoksesta tuli fragmentaarinen ja se koostui eri osioista. Se muodostuu nuorten kanssa tehdystä tanssivideosta, senioreiden ohjaamasta perinnetanssituokiosta ja sooloteoksesta. Se, että esityksestäni tuli eri osioista koostuva johtui monesta käytännön tekijästä sekä siitä, että yhteisölläni oli erilaisia näkemyksiä ja toiveita esityksen muodosta. Siihen vaikutti myös se, että käsitän käsitteet koreografia ja esitys melko laajasti sekä olen kiinnostunut tutkimaan niiden mahdollisuuksia työssäni. Avaan seuraavaksi hiukan työskentelyprosessiani. 

Saatuani tiedon, että minut on valittu taiteilijaksi Yhteisötaiteen triennaaliin tekemään yhteistyötä WirmoSeuran kanssa, olin samaan aikaan innoissani ja jännittynyt. Olin jo aiemmin selvittänyt, että WirmoSeura on Mynämäen seudun kotiseutuyhdistys, joka kerää ja jakaa tietoa paikallisista perinteistä. Minulle, pääkaupunkiseudulla kasvaneelle taiteilijalle, kotiseutuyhdistys kuulosti eksoottiselta eikä minulla ollut ennen projektin alkua selkeää käsitystä, millaista seuran toiminta on. Kävimme kirjeenvaihtoa ennen projektin alkua ja Wirmo-Seuran jäsenet lähettivät minulle postikortteja, Mynämäen historiasta kertovan kirjan sekä dvd-levyjä, joissa oli materiaalia vanhoista perinneleikeistä ja tansseista.  

WirmoSeuran lisäksi yhteisö, jonka kanssa tein taidetta muodostui mynämäkeläisistä nuorista. Nuoret, joiden kanssa työskentelin, olivat 11–24-vuotiaita. Ajattelen, että yhteisö, jonka kanssa olen saanut työskennellä, on laaja ja monipuolinen. Myös Saaren kartanon residenssissä työskentely ja asuminen on luonut oman yhteisön, joka on vaikuttanut taiteelliseen prosessiin eri tavoin. Mielestäni triennaaliteosten tekijyys voi levittäytyä laajaksi ja itse koen tämän positiivisena asiana. Vuorovaikutuksellinen työtapa tuo uusia näkökulmia omaan ajatteluuni ja praktiikkaani. 

Usein taiteellisessa työssä rajauksien tekeminen on minulle haastavaa. Mihin tarttua, kun on niin monia kiinnostavia lähtökohtia? Mikä on itselleni olennaista ja tärkeää taiteellisessa työssä? Tässä projektissa rajauksen tekemistä helpotti WirmoSeuran näkemys yhteistyöstämme sekä käytännön aikataulut. Ensimmäisessä tapaamisessamme wirmo-seuralaiset ilmoittivat minulle selkeästi, että he eivät halua esiintyä tässä projektissa vaan he haluavata toimia ”tietopankkina” ja jakaa tietoa perinneleikeistä. Heidän toiveenaan oli, että projektissa mukana olevat nuoret esittävät modernin ja esityksellisen version perinneleikeistä. Koska työskentelyaika oli niin lyhyt, halusin kunnioittaa heidän toivettaan, vaikka olisi voinut olla kiinnostavaa päästä työstämään esitystä, jossa eri sukupolvet kohtaavat ja tekevät yhteistyötä. Nyt sukupolvien välistä yhteistyötä tapahtui enemmänkin työskentelyprosessin aikana. 

Projektin alussa pääsin mukaan WirmoSeuran perinneiltaan, jossa kuulin heidän muistojaan lapsuuden leikeistä ja tansseista. Illan aikana kuului useamman kerran ajatus siitä, että voi kun vieläkin leikittäisiin näin… Minulle tuli olo, että ainakin osa seuran jäsenistä kaipaili vanhoja aikoja ja heille olisi tärkeää siirtää perinteitä eteenpäin nuorisolle. Tämä ajatus jäi myös mukaan siihen, millaisen teoksen päädyin tekemään. Perinneillassa kerrottiin myös tarkasti Mynämäen kotiseutupuvusta, jonka suunnittelusta seuran jäsenet olivat vastanneet. Puvun värimaailma vaikutti tekemieni esitysten puvustukseen. Kuunnellessani perinneillassa muistelua pihaleikeistä sain idean, että haluaisin käyttää teoksessani leikkivälineitä liikkumisen lähtökohtana.  

Perinneillan jälkeen aloin työskennellä nuorten kanssa. Aikatauluhaasteiden takia meille saatiin sovittua yhteensä kolmet harjoitukset ja näiden lisäksi yksi tapaamiskerta, jolloin kuvaisimme tanssivideon. Projektin alussa kävi ilmi, että yksi nuorista ei pääsisi mukaan Mynämäen 30.5. esityksiin, joten siksi päädyin siihen, että teoksen yksi osa on video. Videoteoksen ideaksi muodostui tehdä päivitetty versio Twist-pelistä. Toin harjoituksiin Twist-kuminauhan ja yhdessä nuorten kanssa aloimme tutkia, miten eri tavoin sen kanssa voisi liikkua. Päädyimme muokkaamaan twististä uudenlaisen version. Videon koreografia syntyi yhteistyössä nuorten kanssa, he saivat myös valita siihen itselleen mieluisan musiikin.  

Yhdellä nuoristaHannalla, oli enemmän aikaa työskentelylle sekä halua esiintyä yksin, joten aloimme työstää hänen kanssaan sooloteosta videon harjoittelun lomassa. Soolon lähtökohtana toimi harjoituksiin tuomani narukasa. Teoksen koreografia syntyi minun ja Hannan yhteistyön tuloksena. Teimme harjoituksissa erilaisia kokeiluja ja mietimme yhdessä, millaisen teoksen haluamme tehdä. Puhuimme myös paljon prosessin aikana. Lapsuuden leikkien muistelu nosti Hannan mieleen muistoja lapsuudesta, ja soolosta tulikin melko henkilökohtainen. Tämän työskentelyn pohjalta syntyi tanssiteos nimeltä Play. 

Kaiken kaikkiaan työskentely WirmoSeuran ja paikallisten nuorten kanssa oli minulle mielenkiintoinen sekä omaa taiteellista praktiikkaani kehittänyt prosessi. Sain tavata paljon ihmisiä, joita en muuten olisi ehkä kohdannut. Tutustuin esimerkiksi 92-vuotiaaseen Annikkiin ja sain kuulla hänen tarinoitaan lapsuuden leikeistä ja toisaalta nykypäivän harrastuksista. Projektissa mukana olleiden nuorten kautta sain kokea, millaista on olla kesää odottava nuori Mynämäellä. Opin prosessin myötä kuuntelemaan enemmän ja olemaan hetkessä paremmin läsnä. Harjoittelin työskentelyn aikana kiireetöntä työotetta, vaikka oikeasti aikataulu oli tiukka. Kiireettömyys ja kuunteleminen mahdollistivat dialogisen koreografisen prosessin.  

Kirjoittaja

Anni Puuperä