Taide voi ilmaista koettua ilman, että se tuntuu epämukavalta

"Niinku mun asioista" on esitys, joka on tietoa nykynuoruudesta. Satu Olkkonen Taideyliopiston Taiteellisen tutkimuksen keskuksesta kertoo blogikirjoituksessaan koululaisten kanssa toteutetusta musikaalista taiteellisena tutkimuksena. Esityksen teema, lastensuojelu, ei ollut helppo. Tarinansa antaneille Satu esitti vain yhden kysymyksen: mitä siitä, mitä sinä tiedät, muiden pitäisi tietää? Tekstin lomasta löytyy lyhyitä videoklippejä esityksen livetaltioinnista, joita SPR:n Nuorten turvatalot julkaisevat tulevan syksyn aikana.
Harjoitukset keväällä 2019 Multian koulukeskuksessa. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Oli kaksi tahoa: he jotka kertoivat ja he, jotka esittivät. Niin syntyi koululaismusikaali Niinku mun asioista (2019) teemasta lastensuojelu. Se, josta sanottiin, että et ikinä pääse käsiksi. Sanomalehti Keskisuomalaisen haastattelussa Andreas Charalambides, yksi tarinansa kertoneista, toteaa:

On tärkeää tehdä tällaisia esityksiä, ihmisten täytyy tietää ja keskustella näistä asioista. Olen positiivisesti yllättynyt, miten oppilaat pystyvät tähän ja tuovat mukaan omia tuntemuksiaankin. […] Taide voi ilmaista koettua niin, ettei se tunnu epämukavalta (Ksml 27.4.2019).

Elää ja kokea omaehtoisesti tempaisi 10–16 -vuotiaat esittäjät mukaan leikkiin ja tutkimuksen tekijöiksi: toden ja koetun jakajiksi, näkymättömän näkyväksi tekijöiksi. Leikin ydintä ovat elämän ja kuoleman kysymykset, ne samat kuin saduissa: hyvä ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, elämä ja kuolema. Näitä leikimme.

Esittäjien mahdollisuus elää ja kokea omaehtoisesti Punaisen Ristin Nuorten turvataloilta lähetetyt terveiset tarkoitti tutkimuseettisissä valinnoissani kahta päälinjaa. Ensinnäkin esittäjät eivät Andreaksen rap-sävellystä lukuun ottamatta tienneet, kenelle todellisen maailman henkilölle he lainaavat äänensä ja olemuksensa, mutta jokainen ymmärsi, että sanottu on totta jonkun elämäntodellisuudessa. Toiseksi repliikit sai valita auki kirjoitetuista keskusteluista toiveiden mukaisesti, ehdoitta.

Videoklipit välittänevät jotain esityksen vahvasta toden tunnusta, vaikka parhainkaan taltiointi ei voi tavoittaa esityksestä sensorisena välittyvää tietoa. Kun katson näitä klippejä, tuntuu edelleenkin uskomattomalta, että juuri kenelläkään heistä ei ollut aikaisempaa esiintymiskokemusta.

Tekstivalintojen kohdalla ei siis ollut toivottavaa kertoa, miksi joku tekstin kohta puhutteli ja miksi sen valitsi. Pyysin sen jäämään esittäjän salaisuudeksi. Tämä saattoi helpottaa omien tunteiden siirtoa ja korkeita panoksia, mutta toisaalta myös toteavaa sävyä. Erityisesti negatiivisten tunteiden ilmaisussa ovat kokeneetkin teatteriammattilaiset kovilla, eivätkä nämä esittäjät heidän edessään kalpene.

Aluksi, puolen vuoden ajan, esittäjien kanssa leikittiin kerran viikossa, samalla kun harjoittelimme tosissamme. Viimeisen kahden viikon ajan tapasimme lähes päivittäin ja löysimme palapelin viimeiset palat. Jos ajatellaan, että yhteisiä harjoitustunteja kertyi sata, niin toinen mokoma niitä kertyi vielä omalla ajalla. Niin monin tavoin monet esittäjistä siirsivät omia rajojaan, muutoinkin kuin opettelemalla tekstiä. Tuon puolen vuoden aikana monen esittäjän omassa elämässä tapahtui suuria asioita, jotka eivät saaneet heitä luovuttamaan. Sitoutuminen oli hätkähdyttävää.

Esittäjien viestiketju räjähti neljännen esityksen jälkeen kiitoksista ja haikeudesta, mitä tehdä tulevina keskiviikkoina, kun harjoituksia ei enää ole. Kuukautta myöhemmin esittäjä kertoo:

On omituista huomata, kuinka esiintyessä koetut tunteet nousee pintaan samalla kun katsoo esitystä videolta. Ei sitä esiintyessä täydellisesti tajunnut aihetta, mutta kun katsoin videokoostetta, ymmärsin kuinka tärkeä aihe oli, kun hahmotti kokonaisuuden.

Työryhmä oli 27 yhtenäiskoulun oppilasta kolmannesta luokasta yhdeksänteen. Loppuvaiheessa minun ja musiikin ohjaaja Reima Viitalan rinnalle astui vielä videolavastuksen tehnyt lavastustaiteen opiskelija Aino Kontinen Aalto-yliopistosta ja valosuunnittelija Eero Seppälä. Eero kertoo kokemuksestaan nuorille:

Kiitos. Kiitos kokemuksesta, yhteistyöstä ja maailmanluokan musikaalista. Musiikki ja roolisuoritukset herkistivät 34-vuotiaan hevimörköroudarin jopa siinä määrin, että tiettyjä kohtauksia ei pystynyt katsomaan kuin paperilta.

Katsojakokemuksissa korostui, että tämä esitys ei kertonut vain kiusaamisesta, hälystä, erilaisuudesta, epävarmuudesta tai vanhempien eron jättämistä jäljistä, vaan se psykologisoimatta näytti, eli ja oli tuota todellisuutta. Esityksen Multialla näki noin 600 katsojaa. Kirjoitettuja viestejä esittäjät saivat 75 katsojalta. Esityksen nähnyt luokanopettaja kuvailee:

Isoja asioita on esityksessä kunnossa, kun paatuneet silmäkulmat kostuivat jo esityksen alkupuolen kohtauksissa. […] kiusaamisesta ja syrjäytymisestä puhutaan paljon yhteiskunnassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta urani aikana, kun koin aidosti ymmärtäväni mistä kiusaamisilmiössä on kyse.

Esitys viittaa hetkeen, jossa elämän pulmakohdat näkyvät, mutta joita kukaan ei osannut silloin nähdä, kun se tapahtui. Kaikki viisi Punaisen Ristin Nuorten turvataloilla tarinansa kanssani jakanutta korostivat, miten jälkikäteen ajateltuna ongelmat alkoivat näkyä yksitoistavuotiaana. Esitys, osan esittäjistä ollessa juuri tuon ikäisiä, palasi ikään kuin autenttisena noihin hetkiin toteamaan tapahtuneen. Niin se meni. Niin se oli.

Esitys tiedon välittämisen tapana tarjosi väylän vastaanottajan ajatuksiin ja tunteisiin. Akateemisessa diskurssissa ne vastaavasti usein pyritään etäännyttämään. Esitys tapahtui tässä ja nyt samalla kun se oli representaatio jostain. Esitys viittasi olemassa oleviin todellisuuksiin, vaikkakin toisten esittämänä.

Niinku mun asioista on esitys, joka on tietoa nykynuoruudesta. Kasvatustieteilijä Gert Biestan ajatuskulkua mukaillen esitys on pikemminkin sukellus siihen, miten olen maailmassa kuin siihen kuka olen.

Esitys oppimisprosessina vastaa perusopetuslain sivistyseetosta matkalla kansalaistaitoihin ja yhteiskunnassa selviytymiseen. Tästä esityksestä teemoina nousivat muuan muassa kyky ja rohkeus hakea apua, kyky ja ymmärrys selvitä vääryydestä, virheistä ja vaikeuksista.

Niinku mun asioista oli esitys, joka oli tutkimus. Se ei ollut vain esitys, vaikka sitä saattoi myös aivan hyvin vain sellaisena katsoa.

Suuri joukko esittäjinä on viesti itsessään. Se viestii voimaa, toivoa, tarvittaessa vastarintaakin.

Nuorten turvataloilla on kaksi mottoa, jotka siirtyivät todeksi myös tähän esitykseen. Kaikelle voi jotain. Tarinaa voi aina muuttaa.

Kirjoittaja

Satu Olkkonen