Se, joka karsii, karsii, karsii

Minua on pyydetty tänä vuonna arvioimaan Koneen säätiön teatterialan hakemuksia. Ensimmäiseksi avaan ohjeistuksen.

”Hyvä arvioija,

Teatteri ja teatteri lisäalana | Hakemuksia 423 kpl, 6.090.770 euroa

Pyydämme ehdottamaan uusia apurahansaajia seuraavasti:

300 000 €”.

Eli tältä pohjalta. Yli 6 miljoonan euron edestä suomalaista esittävää taidetta: oletettavasti iso osa varteenotettavia, hienoja, kiinnostavia, mahtavia hankkeita. Joita soisi ilman muuta toteutettavan. Olisivatpa nuo rahasummat toisin päin!

Silmäilen hakemuksia läpi, ja ajattelen: Suomessa on meneillään renessanssi.

Tämä on positiivinen puoli asiaan.

Negatiivinen on se, että kilpailu on kova.

Mutta mikä on minun roolini tässä? Onhan se vähän katkeraa, nähdä miten hienoja juttuja olisi tulossa, ja sitten olla se, joka karsii, karsii, karsii.

Minun tehtäväni on – minun korkea haasteeni on – todella pystyä vastaanottamaan jokainen hakemus kuin se olisi se ensimmäinen, jonka luen.

On luotava arvioimisen metodi, joka pitää minut valppaana kohtaamaan erinomainen teos, erinomainen hanke, erinomainen idea, vaikka hakemuksia on näin monta. Minun tehtävänäni on olla yhtä tosissani, kuin nämä apurahahakemuksia kirjoittaneet ihmiset ovat olleet. Mikä on se keino, jolla pystyn tähän?

No tietenkin: Sattuma, leikki. On tehtävä arvioimisesta taiteellinen prosessi.

Otan lasten aakkospelin. Otan ajastimen ja asetan sen hälyttämään tauolle tunnin päästä.

Heitän noppaa.

Ensimmäinen kirjain: K.

Aloitetaan siis siitä.

 

Kirjoittaja

Kirjoittaja arvioi teatterin alan apurahahakemuksia syksyllä 2015

Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus