Saaren Kaivo – ideoiden alkulähde

Kanadalainen näytelmäkirjailija, kääntäjä Alexis Diamond kertoo millaista oli elää ja työskennellä Saaren kartanossa kahden kuukauden ajan muiden taiteilijoiden kanssa vuoden pimeimpänä ajanjaksona marras–joulukuussa 2016.
KUVASSA VASEMMALTA OIKEALLE: MIRKO NIKOLIĆ, MARIKA TROILI, ANA MEJIA MACMASTER, SERENA CHALKER, MARJUKKA ERÄLINNA, HILJA ROIVAINEN, ALEXIS DIAMOND, MATTHEW COWAN, MIKEL R. NIETO JA SAMI HILVO. KUVA: PIRRE NAUKKARINEN

Saanko luvan?

Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme Saaren kartanossa tilanhoitaja Heidi Lapila ja Jani esittelivät meille kaikille kartanon sisätilat ja tilukset. Kun Sami Hilvo ja minä näimme navettaan perustetun valtavan tanssistudion, haukoimme henkeämme. Tila tuntui jättiläismäiseltä verrattuna kodin ahtaisiin tanssitiloihin, jossa jouduimme tietokoneidemme vieressä ravistelemaan pois valkoisen paperin kammoamme tai omia henkilökohtaisia demonejamme.

Tässä oli tanssilattia, jota todellakin saattoi kutsua tanssilattiaksi. Se viittilöi meille kutsuvasti ja houkuttelevasti. Se ojensi meille kätensä ja pyysi tanssiin…

Tanssistudio oli kuitenkin Marjukka Erälinnan valtakuntaa residenssivierailun ajan, joten emme halunneet tunkeilla.

Mutta enkeli kun on – voiko sädekehä muuta tarkoittaakaan – Marjukka sanoi vain: ”Totta kai voitte käyttää studiota. Kun en ole täällä, ripustan oveen kyltin.”

Kyltissä luki ”VAPAA”.

Ja juuri sitä olimme mekin. Vapaita! Vapaita tanssimaan, unelmoimaan, itkemään, ja kumartumaan tangolle. Vapaita juhlimaan ja luomaan.

Niinpä me tanssimme. Tanssimme syntymäpäivien vuoksi ja pettymysten takia. Tanssimme puhtaasta riemusta ja silkasta kivusta. Tanssimme Jone San Martinin kanssa, kun hän tuli työskentelemään Mikel R. Nieton kanssa. Me tanssimme yksin, pareittain ja ryhmässä. Tanssimme salsan, laulujen ja äänen tahdissa. Tanssimme melun tahdissa ja joskus jopa hiljaisuudessa. Me tanssimme todella paljon. Ja miksi emme olisi tanssineet? Olimmehan vapaita.

 

Pöydän ääressä

Kokoonnuimme aina tiistaisin brunssille, jonka residenssiemäntämme Iiris Lahti oli meille rakkaudella valmistanut. Brunssi nautittiin kauniisti kunnostetussa kartanorakennuksen illallissalissa, jonka ikkunat antoivat syvälle metsän siimekseen ja läheiselle lahdelle. Toisinaan jokainen pöydässä istuja vedettiin mukaan väittelyyn tai keskusteluun, toisinaan taas ruokailimme keskustellen oman vieruskumppanimme kanssa. Joskus jäimme vielä pöytään juttelemaan, vaikka Saaren arvostettu hallituksen puheenjohtaja Hanna Nurminen oli jo vetäytynyt työhuoneeseensa. Istuimme ja neuvottelimme, suunnittelimme ja vaahtosimme, laskimme leikkiä ja pommitimme residenssikoordinaattori Pirre Naukkarista logistisilla kysymyksillämme.

Ana, Sami ja minä tapasimme usein toisiamme aamiaisen tai kahvin merkeissä renkituvassa. Koska Sami ja minä työskentelimme mökissämme, palasimme kahvitauolle vielä uudestaan kahden tai kolmen aikaan iltapäivällä. Oli mukavaa pitää taukoa sisäisten maisemien maalailusta ja kuunnella pään sisältä kuuluvien äänien sijasta oikeiden ihmisten ääniä…

Illastimme myös yhdessä suuressa navettarakennuksessa. Toisinaan söimme vain kahden, toisinaan seuraamme saattoi liittyä yksi tai useampikin henkilö. Joskus saimme nauttia melkein kaikkien kartanossa majoittuvien henkilöiden seurasta, joskus jopa kaikkien.

Tervehdittyämme yhteisötaiteilija Pia Bartschia ja työssäoppija Hanna Väätäistä, jotka uurastivat oven takana sijaitsevassa työtilassaan, meillä oli tapana vallata suuri keittiö ja jutella kuluneesta päivästä, omasta edistymisestämme ja ulkomaailman sekä kotipuolen uutisista. Jatkoimme jo aloitettuja tarinoita ja aloitimme itse uusia. Yleensä pidimme nyyttikestit, mutta jos emme, moni auttoi mielellään valmisteluissa tai kattoi pöydän, tarjoutui tiskaamaan tai siivoamaan jäljet.

Ja sitten me söimme. Yhtenä perheenä.

Yhteinen illallinen. Kuva: Alexis Diamond

Maisema kuin maalaus

Valo muuttui hetki hetkeltä, joten se oli joka päivä erilaista. Katsoipa minne tahansa, näky oli kuin suoraan maalauksesta. Kävelyretki yksin oli täysin erilainen kuin jonkun muun seurassa, samoin kaikki huomiota kiinnittävät asiat.

Kävelyretki Ana Meijan kanssa oli kuin tutkimusretki valon ja varjon leikkiin. Joskus hän pysäytti ja käski ottaa askeleen taaksepäin. Hän pyysi liikuttamaan kättä tai kääntymään hieman, jotta hän saisi vangittua maahan piirtyvän pitkän varjon.

Kävely Hilja Roivaisen kanssa sai näkemään maiseman eräänlaisena asetelmana ja kiinnittämään huomiota värien muuttumiseen, perspektiiviin sekä etualan ja taustan väliseen kontrastiin.

Käveleminen tarkoitti yleensä melkein aina myös juttelemista. Serena Chalkerin kanssa juttelin usein oman työn tuottamisesta. Puhuimme myös rakenteista ja taiteen toteutuksesta omissa maissamme, kirjoittamisesta, tanssimisesta ja Gilmore Girlseistä.

Suomen itsenäisyyspäivänä juhlistimme väliaikaista kotiamme menemällä pitkälle kävelylle kutsutaiteilija Matthew Cowanin ja kuvataiteilijatyöpari Marika Troilin ja Mirko Nikolićin seurassa. Kauniissa keskipäivän auringossa juttelimme koko matkan taiteesta, tutkimuksesta, kirjoittamisesta ja lomaperinteistämme.

Joulupäivänä Hilja, Serena, Ana ja minä ylitimme valtatien (!) ja menimme nelisin toiselle pitkälle kävelyretkelle seuraten Hiljaa Saaren toiselle puolelle. Tutustuessamme Saaren meille ennennäkemättömiin maisemiin juttelimme luontevasti kaikesta.

Toisinaan kävelimme hiljaisuuden vallitessa. Yhtenä iltana Ana, Mikel ja minä menimme ulos kolmistamme. Mikel piilotti lumeen muovilla peittämiään mikrofoneja, jonka jälkeen vain kuljimme pimeässä metsässä puhumatta mitään. Kävelimme, katselimme ja kuuntelimme ja annoimme äänien tallentua nauhalle.

Entäpä ne maisemat? Auringonnousut, joita sain ihailla ikkunastani. Auringonlaskut lahden yllä. Jäätynyt lahti ja sula lahti. Linnunlaulu. Kuura ja lumi. Vihreä ruoho. Sumu ja sade. Luonnon koko kirjo.

Auringonnousu renkituvalta katsottuna. Kuva: Alexis Diamond

Työnä taide

Taiteen luominen on työtä siinä missä kaikki muukin. Me kaikki paiskimme kovasti töitä.

Yhdessäolo ruokailuineen, kävelyineen, keskusteluineen, tansseineen ja työskentelyineen oli meille tärkeää. Se loi vastapainoa päiviimme, jolloin uurastimme tuntikausia yksin omissa maailmoissamme.

Puhuimme työstä myös ollessamme yhdessä. Saatoimme vain sivuta sitä tai keskustella siitä syvällisesti. Työmme toimi itseilmaisumme välineenä. Se oli samanaikaisesti haaste, ongelma ja itse asian ydin. Jotain, mihin saatoimme uppoutua täysin. Toisinaan taas pyysimme toisiltamme apua ja autoimme toisiamme.

Taiteilijoiden välinen vuorovaikutus, oli se sitten kuinka suurta tai pientä tahansa, jätti jälkensä kaikkiin Saarella aikaansaamiini töihin. Niin suunniteltuihin töihini kuin hetken mielijohteesta syntyneisiin. Jokainen Saarella tapaamani taiteilija, kohtaaminen ja ajatuksenvaihto näkyy jokaisella kirjoittamallani sivulla, sivun jokaisessa sanassa.

Ihmiset ovat sosiaalisia olioita ja taide itsessään on sosiaalinen teko.

Serena Chalker, Hilja Roivainen ja Ana Mejia Macmaster. Kuva: Alexis Diamond

Ideoiden alkulähteellä

Ammensimme inspiraatiota Saaren Kaivosta, kunnes emme olleet enää janoisia. Sen jälkeen aloitimme kukin tahoillamme vaelluksen takaisin kotiin.

Emme kuitenkaan tehneet sitä yksin, sillä nyt meillä oli toisemme: kollegoina, yhteistyökumppaneina, puolustajina, kaikupohjana ja ystävinä.

Kysymys kuuluukin, syntyikö Saaren Kaivolla ideoita tuleviin projekteihin?

Vastaus on kyllä. Niitäkin syntyi. Niitä suorastaan pulppusi. Odottakaa vain, niin näette!