Saako tutkija tuntea?

Mitä ihmiskunta tekee, kun pian koittaa päivä jolloin viimeinen sumatransarvikuono kuolee? Ehkä #extinction trendaa Instagramissa pari päivää? Luonnonsuojelubiologi Panu Halme Jyväskylän yliopistosta kirjoittaa monimuotoisuuskadon herättämistä tunteistaan.
Kuva: Francisco Moreno/Unsplash

Luonnontieteilijä on kone, joka tuottaa puolueettomia analyysejä omasta tutkimusalastaan, eikä ole oikeastaan mitään mieltä yhtään mistään.

Tähän tyyliin minua on opetettu, ja olen itse jollain tavalla rakentanut samanlaista kuvaa itsestäni. Tutkijan, erityisesti luonnontieteilijän, tehtävä on analysoida maailman tilaa ja muuttujien välisiä vuorovaikutuksia, minun tapauksessani luonnon monimuotoisuutta koskien. Siinä roolissa jokainen vuodattamani kyynel on heikkouden merkki ja ase jonkun tiedevastaisesta maailmankuvasta hyötyvän käteen.

Itse olen vasta viime vuosien aikana alkanut ymmärtämään tutkijan kliinisyyttä korostavan roolini mahdottomuuden ja jopa vahingollisuuden. Tutkin luonnon monimuotoisuutta ja erityisesti keinoja sen vähenemisen pysäyttämiseksi. Ihmisen käynnistämä kuudes sukupuuttoaalto on peruuttamattominta ja traagisinta mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Esimerkiksi ihmisen rakentamien kulttuurimonumenttien aikajanat ovat mitättömiä siihen verrattuna, että lajien sukupuuttojen mukana maailmasta häviää jopa satojen miljoonien vuosien pituisia ainutlaatuisia kehityskulkuja. Voinko lopulta edes olla uskottava tällaisen aiheen tutkija, jos en ole jatkuvasti jollain tasolla surullinen tai ahdistunut siitä, mitä näen? Tai voinko ainakaan ikinä saada muille perille viestiä siitä, että nyt tapahtuu jotain erityistä? Miten pitäisi toimia, kun oikeastaan tekisi mieli mennä torille huutamaan perkelettä ja haukkumaan kaikki idiooteiksi?

Mitä ihmiskunta tekee, kun pian koittaa päivä jolloin viimeinen sumatransarvikuono kuolee? Ehkä #extinction trendaa Instagramissa pari päivää?

Tämän tunnemyrskyn keskellä sain mahdollisuuden työstää ajatuksiani hankkeessa, jossa me luonnonsuojelukysymysten tutkijat teemme läheistä yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Yhteistyö on jo aiemmin saanut identiteettini huojumaan, mutta nyt sen perusta rikotaan kokonaan: Olen luvannut koreografi Satu Tuittilalle, että esiinnyn hankkeemme päättävässä näyttämöteoksessa jollain tavalla tutkijuuttani ja taiteellista tulkintaa sekoittavassa roolissa. Olenkin viime aikoina miettinyt mikä identiteettiäni parhaiten kuvaa. Olen tutkija tieteenalalla, jonka tarkoitus on pelastaa luonnon monimuotoisuus. Alan ratkaisuhakuisuuden takia olen siis väistämättä myös vaikuttaja. Nyt olen myös surullisesta ja koskettavasta aiheesta taidetta työstävä näyttämötaiteilija. On varmaa, että joku kyseenalaistaa tämän jälkeen uskottavuuteni tutkijana. Aikaisemman kokemukseni perusteella siihen ei tarvita kuin yksi surua osoittava twiitti tai muu kliinisestä tutkijaroolista lipeäminen. Samalla olen varma, että en ole ainoa luonnontieteilijä jolla on tunteet. Myös tutkijalla on henkilökohtainen side hänelle läheisiin asioihin, ja hän tekee kaiken työnsä se side mukanaan.

Tämän pohdinnan jälkeen jää kuitenkin kysymys siitä, mihin tutkijaa enää tarvitaan, jos hänkään ei pysty tuottamaan kylmiä totuuksia? Mielestäni tutkijalle jää silti tehtävä. Vaikka tutkija onkin tunteva olento, hän voi silti olla vapaa eturyhmien tavoitteista. On selvää, että monimuotoisuuskato uhkaa maailmaamme tällaisena kun sen tunnemme. Tutkijana voin rehellisesti sanoa, että minulle on aivan sama kuka maailman pelastaa, kunhan joku pelastaisi. Ja minä jos joku olen hyvä arvioimaan sitä, milloin olemme oikealla tiellä. Sen arvion voin antaa, koska juuri sen arvion tekemiseen minua on koulinut viidentoista vuoden työhistoriani luonnonsuojelukysymysten tutkijana. Eikä se kokemus katoa mihinkään siitä, että monimuotoisuuskato koskettaa minua myös henkilökohtaisesti, tai siitä jos käsittelen asiaa myös taiteen keinoin.

Uskon siis, että minulla luonnonsuojelubiologian tutkijana on planeettamme pelastustyöhön jotain annettavaa, vaikka tekisinkin työtäni sukupuuttojen surusta itkettynein silmin.

Kirjoittaja

Panu Halme

Panu Halme on Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian lehtori, joka tutkimusryhmänsä kanssa selvittää, millaisilla luonnonsuojelukeinoilla voimme vähentää ihmistoiminnan haitallisia vaikutuksia metsissä, vesistöissä ja perinneympäristöissä. Kuva: Vilja Pursiainen

Seuraa

https://www.jyu.fi/science/en/bioenv/staff-and-administration/staff/halme-panu
Aiheeseen liittyvää