Runouden tunnehistoriaa: Irina Javne

Saaren kartanon residenssissä työskenteli marras–joulukuussa 2014 espoolainen runoilija Irina Javne. Kartanolla Javne viimeisteli runokäsikirjoitustaan Surun synnyttäjä, joka kertoo hänen karjalaisen sukunsa tarinan yhdistettynä varsovalaiseen sotamaisemaan.
Irina Javne kartanon puistossa. Kuva: Pirre Naukkarinen

Teoksen tarina kuvastaa myös laajemmin karjalaisten sukujen tarinoita. Hän oli työstänyt käsikirjoitusta lähes kolme vuotta; hän aloitti Surun synnyttäjän Varsovassa kesällä 2012, ja se on hänen kolmas teoksensa.

Irina Javnen isoisä kuoli rintamalla, ja hänen isotätinsä joutui evakkoon Marttilaan, Varsinais-Suomeen. Pohtiessaan käsikirjoitusten taustoja Javnen mieleen tulee lapsuudesta tuttu iso mustavalkovalokuva suvusta isoisän avoimen arkun äärellä. Vasta nyt myöhemmin aikuisena hän on ymmärtänyt miten suuri alitajuinen vaikutus tuolla kuvalla on.

Saaren kartanon residenssijakson aikana Javne kirjoitti käsikirjoituksensa avausrunon ja hän myös aloitti teoksen viimeistelytyön, joka tarkoittaa runojen uudelleenjärjestelyä ja -kirjoittamista. Runot ovat tarinan tasolla yhteydessä toisiinsa ja vasta avausrunon jälkeen on mahdollista kirjoittaa muut runot lopulliseen muotoonsa. Avausruno on avain koko teokseen, ja sen avulla lukijalle piirtyy 100 vuotta kertomus- ja tunnekaarta.

Jokiuomien monet merkitykset

Surun synnyttäjä jakautuu sarjoihin, jotka kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa, ja ne muodostavat tilkkutäkkimäisen kokonaisuuden. Käsikirjoituksessa olevat joet toimivat vertauskuvina ja ne myös synnyttävät isomman kokonaisuuden.

Käsikirjoituksen sarjoissa ovat muun muassa Varsovan kehtolauluja, Vuoksi, Aurajoki, Helsinki ja punainen sekä musta joki, joiden avulla Javne käsittelee suomalaista perinnettä, menetettyä Karjalaa, uudelleenasettumista uuteen paikkaan, ulkopuolisuutta, oman kulttuurin ylpeyttä ja rohkeutta sekä kuinka kipu kirjoitetaan pois. Teoksessa on taustalla myös kaksi tuhoutunutta maisemaa: Muolaa ja Varsova.

Toinen runojen ulottuvuus on Varsova ja sen juutalaiset, joista hän löytää paljon samankaltaisuutta karjalaisen kulttuurin kanssa. – Puolalaisesta juutalaiskulttuurista on tullut eräällä tavalla karjalaisen kulttuurin suojelija, Javne sanoo.

Runous, terapia ja tunnehistoria

Usein runouden yhteydessä terapeuttisuus nähdään kielteisenä ilmiönä, mutta Javnen mielestä runolla pitää olla oikeus myös terapeuttiseen vaikutukseen, niin henkilökohtaisesti kuin kansallisella tasolla. Karjalaisuuteen liittyy edelleen paljon arkoja kohtia ja runous on yksi tapa purkaa sitä. Samalla hän kertoo, että karjalaisuuteen liittyy avoimuus ja puhe, kaikesta voi ja pitää puhua – tabuja ei ole.

Runot kertovat Javnen suvun historiaa, mutta hän painottaa, että vaikka historialliset faktat ovat toki tarkastettuja ja huomioituja runoissa, on niiden historia ennen kaikkea tunnehistoriaa myös yleisemmällä tasolla. Kaikkia yksityiskohtia ei voi runoon kirjoittaa, vain viittauksia ja mielikuvia, jotka ovat sanoja tunnemaailmalle. Runon tehtävä ei ole kertoa konkreettista historiaa vaan välittää meille tunnelmia ja tunteita.

Kulttuurisesta pimeydestä nouseva herkkyys

Karjalaisia pidetään yleisesti iloisina, pärjäävinä ja tarmokkaina, mutta selviytyminen on tuonut kovuutta, joka on tukahduttanut herkkyyttä. – Suomalainen tunnehistoria on jäänyt liian vähälle huomiolle ainaisen selviytymisen ja kovien olojen vuoksi. Nyt asiat ovat yhteiskunnassamme aikaisempaan verraten hyvin ja voisi olla hyvä aika miettiä millaisia tunneihmisiä me suomalaiset olemme ja samalla palauttaa sitä kadonnutta herkkyyttä, Javne pohtii.

Yhtenä käsikirjoituksen teemana oli suomalainen kulttuurinen pimeys; luonnollisen pimeyden lisäksi on olemassa eräänlainen kulttuurinen pimeys, jossa kerrotaan paljon surullisia ja negatiivisia tarinoita. – Miksi niitä tarvitaan niin paljon? Mikä merkitys niillä on meille suomalaisille? Onko niiden avulla tarkoitus saada jonkinlainen katarsis, puhdistus? Ehkäpä surulliset tarinat ovat olleet tapa säilyttää positiivisuus, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta? kysyy Javne.

Javne on pitänyt käsikirjoituksen työnimenä Surun synnyttäjä, ja hän uskoo sen olevan myös teoksen lopullinen nimi. Surun synnyttäjä kuvaa parhaiten sitä ristiriitaa mikä surussa on, sillä surua myös synnytetään ajan saatossa. Surun synnyttämisessä pitää käsitellä mitä on menetetty, ja miten sen kanssa eletään. Samalla se auttaa ymmärtämään menetystä omana prosessinaan ja myös sen ymmärtämisessä, että vaikka taustalla on suuria menetyksiä, on myös saatu jotain uutta tilalle.

Kirjoittamisen haasteet

Irina Javne on pitkään halunnut tehdä runoteoksen sukunsa vaiheista, mutta hänen mielestään sen kirjoittamiselle sopiva hetki oli vasta nyt. Esikoisteokseksi aihe olisi ollut liian vaikea ja haasteellinen, ja vielä toisessakaan teoksessa se ei olisi saanut sen tarvitsemaa tukea muulta tuotannolta. Joitakin asioita voi käsitellä vasta, kun on näyttänyt omat kykynsä toisten asioiden parissa.

Hän käyttää omaa kulttuuriperintöään runoudessaan, mutta käsikirjoituksen runojen työstäminen ei ole ollut helppoa. Vaikka aihe ja henkilöt ovat hänelle tuttuja lapsuudesta saakka, läheinen aihe on joskus vaikea työstää ja se vaatii aikaa ja tilaa, jotta siitä voi kirjoittaa. Välillä hän on myös kokenut, ettei karjalainen kulttuuri kiinnosta kaikkia ja että karjalaisia on pidetty Suomessa selkeästi ulkopuolisina. Kaikki tämä on uuvuttanut, mutta hänestä on tärkeää tehdä näkyväksi entistä enemmän se, että karjalainen perinne on luonnollinen osa suomalaista kulttuuria – siinä missä hämäläinen tai varsinaissuomalainen perinne. Karjalainen kulttuuri on aikojen saatossa eräällä tavalla muuttunut: se on nykyään kulttuurin elävänä pitämistä, joka antaa karjalaisuudella mahdollisuuden kiinnittyä tähän päivään.

Yhteisöllisyyttä kartanon suojissa

Residenssissä työskentely on ollut antoisaa Javnelle, joka tuntee tulleensa lapsuudenmaisemaansa. Kartanolla on hyvä olla ja kirjoittaminen on helppoa rauhallisessa ja mieluisassa ympäristössä. Myös muut residenssivieraat ovat olleet tärkeitä residenssikokemuksessa.

– On ollut mielenkiintoista huomata, miten meidän kaikkien töistä löytyy samanlaisia työskentelyprosesseja, vaikka edustammekin taiteen eri aloja, hän sanoo. Ryhmän sisällä on kasvanut myös yhteisöllisyys, joka on ilmennyt yllättävissäkin kohdissa lukuisten keskustelujen kautta. – Keskustelut muiden residenssiläisten kanssa ovat olleet kuin lahjoja, hän tiivistää.

Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus