Rohkeudesta

Vuoden 2018 apurahahakemusten anonyymi arvioija pohtii kirjoituksessaan rohkeutta ja sen suhdetta tieteeseen ja taiteeseen.
Kuva/image: Emmi-Riikka Vartiainen

Onko Koneen Säätiön ”rohkea avaus” jo vitsi? Onhan se, ainakin jos lukee sosiaalista mediaa säätiön rahoitushaun aikaan. Nokkelia sutkautuksia ja parodiaa riittää. Ja mikä ettei. Rohkeus kiinnostaa ja imee puoleensa makean hunajan lailla.

Pohdin rohkeutta ja sen suhdetta tieteeseen ja taiteeseen nyt hetken kohtalaisen vakavissani. Kysyn: Mitä rohkeus tieteessä ja taiteessa voisi olla? Ja mitä rohkeus tekee tieteelle ja taiteelle?

Aloitan negaatiosta eli mietin mikä ei mielestäni ole rohkeutta tieteessä ja taiteessa.

Ajattelen, että tieteen ja taiteen rohkeus ei lähtökohtaisesti ole sitä näyttävää ja kovaäänistä esilläoloa, josta mielellään uutisoidaan mediassa. Rohkeus ei ole suuria eleitä tai trenditeemoihin nojaamista. Se ei ole sitä, että yhdistellään toisiinsa mahdollisimman erilaisia asioita, joita kukaan ei ole ennen keksinyt nivoa yhteen. Myöskään se, että käytetään uusimpia teknologioita tai kumarrutaan ennen tutkimattoman aineiston ylle ei vielä ole rohkeaa per se. Ei liioin ole rohkeaa hokea koko ajan kaiken olevan ”tulemisen tilassa” tai ”käsitteitä pakenevaa” tai ”ruumiillisuudesta ammentavaa” tai ”rajapinnoilla häilyvää.”  Muoti-ilmausten runsas käyttö ei tee tutkimuksesta tai taiteesta rohkeaa, mutta se kyllä tekee hankekuvauksista uuvuttavaa luettavaa.

Kaikenlaisia rajapintoja tietenkin on ja niillä pitää liikkua. Tieteen ja taiteen rajapintoja piirtyy esiin esimerkiksi metodisella, materiaalisella ja institutionaalisella tasolla. Tiedettä ja taidetta tehdään erilaisissa instituutioissa, erilaisin metodein, erilaisissa materiaalisissa käytännöissä ja erilaisissa toimintakulttuureissa.  Mutta on myös niin, että jo yksistään tieteen ja yksistään taiteen sisällä on loputtomasti erilaisia rajapintoja. On erilaisia historiallisia jakolinjoja, metodisia kuiluja, käsitteellisiä kynnyksiä. Erilaisten suuntausten, estetiikkojen ja koulukuntien väleillä kulkee lukuisia saumoja ja juonteita. Sirkus on taiteena erilaista kuin teatteri tai kirjallisuus ja biokemia on toisenlaista tiedettä kuin filosofia.  Ja niin edelleen, erojen ja rajapintojen kirjo on loputon.

Ajattelen, että tieteen ja taiteen rajapinnoilla oleminen ei tarkoita jonkinlaista hassunhauskaa häilähtelyä kahden (tai useamman) erilaisen tietämisen tavan välillä, vaan sinnikästä kaivautumista ihmisyyden kysymysten moninaisuuden äärelle eri rytmeissä hengittävien ajattelu- ja toiminta-avaruuksien liikuttamana.  Se on tutusta ja turvallisesta – ja samanmielisyyteen taipuvaisesta –  ajattelusta etääntymistä ja samalla kokonaan uudenlaisen käsitteellistämisen hapuilua. Erilaisten tutkimisen ja tietämisen tapojen rinnakkainkuljettaminen noin vain, toisistaan irrallisina ja erillisinä todellisuuksina ei siis vielä tee jutusta rohkeaa. Tarvitaan uskallusta ja uteliaisuutta möyriä syvemmälle.  Tarvitaan malttia odottaa kunnes tapahtuu toinen toisistaan uudelleenitämistä ja outoihin suuntiin versomista. Joskus pitää odottaa kauan ja rohkea jaksaa odottaa silloinkin kun kellolla mitattava aika pysähtyy. Rohkeus ei hötkyile.

Pitää voida kuvitella sellaisia todellisuuksia, joita ei vielä ole.

Pitää voida kuvitella sellaisia yhteiskuntia, joita ei vielä ole.

Mahdottomia maailmoja.

Todellisuuksia, joiden reunat rispaantuvat läpikuultaviksi ja kurottavat kohti äärettömyyttä.

Rohkeus on jotain, mikä sykkii jonkun ihmisen tai yhteisön pitkäjänteisessä ajattelussa syvällä ja monin tavoin kerrostuneena. Se ei ole hakemustekstiin viime hetkellä kirjoitettua sumuisten lauseiden hetteikköä, vaan jotain niin painavaa ja totta, että se kulkee ihon alla kaiken aikaa. Rohkeus on uudenlaisia yhteiskunnallisia rakenteita hahmottelevaa ja samaan aikaan myös tarkkaan reflektioon ja kontekstualisointiin kykenevää. Rohkeus horjuttaa perustavalla tavalla totuttua ajattelua, sillä se leikkii uudenlaisilla rakenteilla, käsitteillä ja ruumiinliikahduksilla, ja niiden loputtomasti muokkautuvilla suhteilla. Ja tämä on juuri sitä, mitä rohkeus tekee tieteelle ja taiteelle: se pitää ne moninaisina, keskeneräisinä, alati muuttuvina. Elävinä.

Rohkeaa on pysähtyä ja kuunnella vain vaivoin kuuluvia etäisiä kumuja. Niin etäisiä, että ei voi olla varma kuuluvatko ne todella vaiko vain kuvitelmissa, haaveissa ennen ennakkosensuuria. Rohkeaa on tehdä vuodesta toiseen jotain sellaista, mihin jaksaa uskoa itse myös silloin kun kukaan muu ei vielä usko tai enää usko. Epävarmuuden hetkellä rohkeaa on antaa pelon ja kivun hyökyä läpi. Sitten voi taas jatkaa työtä. Rohkeutta ei ole ilman epävarmuutta: rohkeuden ytimessä on lähinnä rujoutta ja haurautta.

Olkoon siis tieteessä ja taiteessa  aina mieluummin rohkeutta kuin esimerkiksi ”vaikuttavuutta” tai ”tuottavuutta”. Rohkeus on rosoista ja säröistä, eikä se suostu latistumaan tyhjäksi merkiksi OKM:n raportin sivulle.

Tätä kirjoittaessa sataa räntää. Se on harmaata ja tylsännäköistä, mutta kun se sulaa katuun liiskaantuneeseen sanomalehteen, painomuste alkaa virrata omituisiin suuntiin ja tutut kirjaimet ja sanat katoavat. Tilalle syntyy jotain, jolla ei vielä ole nimeä.

Kirjoittaja: Anonyymi arvioija vuoden 2018 haussa