Riittääkö esittävän taiteen vastustuskyky?

Suomessa esittävä taide on näyttämöllisen normin vanki. Korona näytti, miten vaikea digiloikka muurin yli on pakkotilanteessa, kun siihen ei ollut valmistauduttu ajoissa, kirjoittaa taiteilija ja tutkija Samee Haapa Rohkeus-blogissa.
Kaiken keskus on yhdistänyt esittävää taidetta ja uutta teknologiaa järjestelmällisesti vuodesta 2006 lähtien. Kehitystyön viimeisin teos on edelleen käynnissä oleva ‘Koneälypuolue’ (‘The AI Party’), joka on neljän eri maan itsenäisten esitystaide- ja teatteriryhmien yhteistuotanto. Teos julkistettiin nykytaiteen museo Kiasmassa vuonna 2017. Kuva: Eleonoora Mikkola.

Elämme esittävän taiteen osalta suurinta mullistusta sodan jälkeen. Muutos saattaa muuttua sotaa suuremmaksi, koska koronavirus iskee esittävän taiteen Suomessa kaikkein tavallisimpaan muotoon: sisätiloissa usein suurelle yleisömäärälle esitettävään lavaesitykseen. Tämä esittävän taiteen muoto perustuu useimmiten sekä ihmisten läheisyyteen katsomossa että elävien ihmisten vuorovaikutukseen näyttämöllä.

Samalla tavoin kuin korona on paljastanut monet itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat aivan muuksi, se on paljastanut myös Suomen yleisimmästä esittävän taiteen muodosta sen äärimmäisen haavoittuvuuden. Haavoittuvuus johtuu liiallisesta nojaamisesta yhteen toimintamalliin, yhteen näyttämölliseen normiin.

Samalla kuin käymme läpi suurinta haastetta esittävälle taiteelle sen suomalaisen historian aikana, valtio tekee VOS-uudistusta. Uudistus kohdistuu valtiollisesti lain nojalla rahoitettavaan esittävään taiteeseen. Laki turvaa suurimpien teatterien rahoituksen. Nämä ovat teattereita, joiden toimintamalli perustuu lähes kokonaan lavaesityksiin ja joiden esitystoiminta on koronaviruksen aikana ajettu voimallisimmin alas.

VOS-uudistuksen tarkoituksena oli päivittää järjestelmä vastaamaan nykyistä esittävän taiteen toimintaympäristöä. Puheteatteriin ja lavaesityksiin painottuva järjestelmä ei ole 2000-luvulle tultaessa vastannut taiteen moninaisuutta sekä monilla muilla aloilla jo käyttöön otettuja uusia toimintamalleja. VOS-uudistus ei kuitenkaan muuta olemassa olevaa järjestelmää vaan toistaa vanhaa mallia kosmeettisin muutoksin.

Yksi rajoittunut toimintamalli tekee nykyisestä esittävän taiteen järjestelmästä kykenemättömän reagoimaan sekä nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa, mutta myös uusien globaalien kriisien saapuessa. Koronavirusta pidetään tällä hetkellä poikkeustilanteena, mutta lukuisten tutkijoiden mukaan kyse on vasta esinäytöksestä yhä rajummille muutoksille. 

‘Koneälypuolueen perustamiskokous’ -esityksen (2018) yleisöä. Tässä Mad House Helsingin ohjelmistoon toteutetussa immersiivisessä ja vuorovaikutteisessa esityksessä tekoäly näyttämöllistettiin Suomessa ensimmäistä kertaa toimijana. Kuva: Marko Mäkinen.

Köyhdytyksen hinta

Kuinka vastustuskykyinen esittävän taiteen järjestelmämme on uusien kriisien kohdalla?

Esittävä taide ei ole erillinen saari muusta maailmasta. Johtavat biodiversiteetin tutkijat ovat esittäneet, että olemme ihmiskuntana aiheuttaneet nykyisen pandemian köyhdyttämällä lajien moninaisuuden. Sama pätee esittävään taiteeseen. Tämä näkyy erityisen selvästi Suomen kohdalla juuri tällä hetkellä. Kun resurssit on keskitetty voimallisesti yhteen toimintamalliin ja yhteen esityskäsitykseen, olemme köyhdyttäneet esitysmuotojen moninaisuuden ja tuhonneet kykymme reagoida uudenlaisten kriisien saapuessa.

Koronavirus ei ole viimeinen globaali kriisi. Tutkijat ovat suhteellisen yksimielisiä siitä, että se ei ole viimeinen pandemia. Ihmiskunnan tulee kokonaisuudessaan löytää kestävämpiä toimintamalleja tai tulevaisuutemme on vakavasti uhattuna. Sama tarve merkittävään järjestelmätason muutokseen koskee myös esittävää taidetta.

Meillä on onneksi vaihtoehtoja. Meillä on lukuisia esitysmuotoja, jotka eivät perustu lavaesitykseen. Meillä on kokemusta esittävän taiteen ja teknologian yhdistämisestä, jotka luovat mahdollisuuksia etäesityksiin. Vaihtoehtoja lavaesityksille ovat kehittäneet erityisesti esitystaiteen tekijät. Niitä ovat kehittäneet immersiivisiä, osallistavia, vuorovaikutteisia ja muulla tavoin yleisösuhdetta taiteellisesti muokanneet taiteilijat ja organisaatiot. VOS-lain turvaamat teatterit eivät ole yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tarttuneet näihin esitysmuotoihin tai teknologian merkittävään hyödyntämiseen lähes lainkaan ennen koronakriisiä.

Hitaan reagointikyvyn väitetään usein johtuvan instituutioiden luonteesta. Väite ei kestä kansainvälistä vertailua. Monissa maissa toimii isoja teattereita, jotka perustuvat moninaisiin toimintamalleihin. Skotlannin ja Walesin kansallisteatterit ovat kehittäneet sekä immersiivisiä esityksiä että digitaalisia strategioita jo pitkään. Tämän seurauksena Skotlannin kansallisteatterilta meni vain muutama viikko sosiaalisen eristyksen alettua, kun heillä oli valmiina taiteellisesti korkealaatuinen digitaalinen ohjelma yleisöilleen.

Suomessa yksikään isoista teattereista ei ole tarjonnut vastaavaa. Se kertoo siitä, että isoilla teattereilla ei ole minkäänlaista digitaalista strategiaa tai kykyä ottaa haltuun vaihtoehtoisia esitysmuotoja. Kriisin kohdatessa ne, joilla on tällä hetkellä suurimmat resurssit suomalaisen esittävän taiteen kentällä, eivät kykene reagoimaan eivätkä palvelemaan yleisöä siinä mittakaavassa mitä niiden resurssit edellyttäisivät.

‘Koneälypuolueen perustamiskokous’ -esityksen (2018) yleisöä. Teoksen työryhmässä olivat Samee Haapa, Kaisa Kemikoski, Aku Meriläinen, Paula Lehtonen ja Marko Mäkinen sekä avustamassa Eero Tiainen ja Sami Tammela. Kuva: Marko Mäkinen.

Kriisi näytti esittävän taiteen epätasa-arvon

 Tällä hetkellä monet teatterit olettavat, että palaamme syksyllä takaisin normaalitilanteeseen. Leikitään hetki ajatuksella, että näin ei käy. Tästä on teatterin historiassa monia esimerkkejä. Shakespearen luomiskauden ollessa huipussaan 1603–1613 Lontoon teatterit olivat suljettuina 78 kuukautta.

Useat tutkijat ovat ennustaneet, että koronaviruksen aiheuttama tilanne jatkuu mahdollisesti ainakin kaksi vuotta. Jos sosiaalinen eristyminen jatkuu mahdollisesti vuosia tai kauemmin, onko meillä edessä tilanne, jossa valtio tekohengittää vanhentuneita ja raskaita rakenteita vuosia ilman, että nämä rakenteet pystyvät palvelemaan yleisöä? Samaan aikaan nopeasti reagoivat organisaatiot – jotka pandemiankin aikana pystyvät tarjoamaan yleisöille monipuolista ohjelmaa –eivät edelleenkään pääse VOS-lain suojaan tai saa resursseja, joilla ne voisivat palvella yleisöä lavaesityksiin keskittyneitä teattereita moninaisemmin?

Ulkoinen paine ei ole ainoa syy moninaistaa esittävän taiteen toimintamalleja. Se ainoastaan tekee näkyväksi jo pitkään jatkuneen epätasa-arvon ja esittävän taiteen sisäisen paineen. Vanha järjestelmä perustuu vanhoille normeille. Se perustuu yhdelle, hyvin kapealle käsitykselle esittävästä taiteesta. Taide ei pääse tällä hetkellä kehittymään eikä VOS-uudistus vie kohti uutta, vaan sementoi vanhan järjestelmän tilanteessa, jossa koko ihmiskunnalta vaaditaan radikaaleja uusia ratkaisuja selviytyäkseen. Vanhentuneisiin toimintamalleihin ripustautuminen on pandemiatilanteessa erityisen räikeää kulttuuristen luonnonvarojen tuhlausta.

‘Oikea Terveyskeskus’ oli Samaa Haapan taiteellisen tohtorinväitöksen ensimmäinen taiteellinen osa vuonna 2016. Teosta rahoitti Koneen Säätiö. Teos yhdisti ihmisen terveyden planeetan terveyteen. Teoksen työryhmässä olivat Samee Haapa, Tassos Stevens, Emilia Kokko, Olli Kontulainen, Ann Ojala, Kaisa Kemikoski, Marko Mäkinen, Arttu Nieminen, Anna Korolainen-Crevier ja Tiia Veneranta sekä avustamassa Louis Crevier. Kuva: Marko Mäkinen

Tarvitaan kulttuurista biodiversiteettia

Digitaalinen murros on halkaissut läpi koko planeetan ja tuo muutos kiihtyy pandemian kohdalla. Digitaaliset strategiat ovat yksi osa moninaisempia toimintamalleja. Samalla digitaalisuuteen liittyy vakavia poliittisia kysymyksiä. Esittävän taiteen näkökulmasta digitaalisuuteen liittyy suuria kysymyksiä saavutettavuudesta ja inklusiivisuudesta. Suurin virhe olisi kiireellä kohdistaa resursseja digitaalisuuteen ilman, että sitä käsitellään kriittisesti. Tätä kriittistä ymmärrystä ei tavoiteta hätiköiden pandemian kohdatessa, vaan se saavutetaan pitkällä kehitystyöllä, jota esittävän taiteen kentältä onneksi jo löytyy – VOS-teattereiden ulkopuolelta.

Globaalisti ainoa ratkaisu tulevien pandemioiden estämiseksi on merkittävä järjestelmätason muutos. Meidän tulee lopettaa luonnon järjestelmällinen hyväksikäyttö. Pandemiat ovat ihmiskunnan ahneuden seuraus. Ne ovat köyhdytetyn planeetan keino tasapainottaa itseään.

Sama pätee esittävän taiteeseen. Yhteen kapeaan esityskäsitykseen ja toimintamalliin perustuva järjestelmä on köyhdyttänyt esittävän taiteen kentän. Se on aiheuttanut tilanteen, jossa kenttä ei kykene enää toimimaan.

Koko esittävän taiteen rahoitusjärjestelmä tulee uudistaa niin, että se kohdistaa resursseja merkittävästi niille, jotka kykenevät reagoimaan myös kriisien kohdatessa. Järjestelmän tulee kyetä tukemaan niitä, joilla on jo osaamista esittävän taiteen ja digitaalisuuden kanssa työskentelystä ja jotka ymmärtävät sekä digitaalisuuden suuret mahdollisuudet että sen vaarat.

Viime kädessä kyse on moninaisuudesta. Moninainen järjestelmä kykenee reagoimaan monenlaisissa olosuhteissa. Vaihtoehtoiset esitysmuodot ja digitaalisuus ovat osa moninaisuutta, joka laajenee normikritiikkiin. Valtaväestön määrittelemä, heteronormatiivinen, binääriseen sukupuolijärjestelmään perustuva, erilaiset kyvykkyydet sivuuttava ja monilla muilla tavoin yksiulotteisia ratkaisuja tarjoava järjestelmä ei pysty reagoimaan moninaisten kriisien maailmassa.

Esittävä taide voi selviytyä koronaviruksesta ja tulevista kriiseistä, jos pystymme luomaan uuden, nykyistä moninaisemman esittävän taiteen ekosysteemin. Kun sekä tekijät että yleisöt, sekä organisaatioiden toimintamallit että esityskäsitykset ovat moninaisia – ja kun järjestelmän pohjana on myös luonnon moninaisuuden kunnioittaminen – esittävä taide on elimellinen osa planeetan parantumista. Silloin se luo maailmaa, joka ei jähmety yhdenkään kriisin kohdalla, vaan tanssii yhä uudelleen kohti seuraavaa tasapainon hetkeä tämän kauniin planeetan kanssa.

Kirjoittaja

Samee Haapa

Kirjoittaja on tuottaja, ohjaaja, esiintyjä, esitystaiteilija ja dj. Hän viimeistelee taiteellista väitöskirjaa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on myös Kaiken keskuksen taiteellinen johtaja. Keväällä 2020 hän työskentelee Koneen Säätiön kotiresidenssissä.