Pois katulampun alta

Huhtikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan (17.4.2014) Saska Saarikoski maalasi kuvan yhteiskuntatieteistä. Se on ala, joka haluaisi kertoa miten yhteiskunnan asiat ovat mutta ei oikein onnistu.

Sillä ei ole sellaista arvovaltaa, jota luonnontieteillä on, ja omissa tieteellisyyspyrkimyksissään yhteiskuntatieteet ovat pahasti kompuroineet. Nyt tosin pyrkimystä tieteellisen pohjan rakentamiseen on havaittavissa, mikä on hyvä asia, mutta tieteellistämisellä on rajansa, sillä ”ihmisiä on vaikeampi tutkia kuin atomeja”.

Ja lopuksi hän sanoo, että tutkijat puuhailevat siellä, missä pääsee helpoimmalla:

”Empiirinen yhteiskuntatutkimus muistuttaakin hiukan miestä, joka etsii avaintaan katulampun alta.

’Siihenkö avaimesi kadotit?’, ohikulkija kysyy.

’En, mutta tässä sitä näkee paremmin etsiä’, tutkija vastaa.”

Ymmärrän Saarikosken jutun perusjuonen niin, että yhteiskuntatutkimusta pitäisi tieteellistää luonnontieteiden suuntaan vaikeuksista huolimatta, ja samalla sen pitäisi käsitellä keskeisempiä ja vaikeampia ongelmia ”ihmisen maailman selittämisessä” kuin se nykyisin käsittelee.

Jälkimmäisestä väitteestä olen samaa mieltä mutta eri mieltä siitä, että siihen voitaisiin päästä edelliseen suuntaan menemällä (vaikka esimerkiksi evoluutionäkökulman tuominen tutkimukseen on hedelmällinen avaus). Ne lyhdyt, joita tarvitaan valaisemaan pimeää empiirisen katulampun piirin ulkopuolella, ovat tulkinta ja kritiikki, ja näitä kahta toimintoa ei luonnontieteisiin suuntautuminen paljon edistä.

Faktoja kokoavan ”empiirisen yhteiskuntatutkimuksen”, tulkinnan ja kritiikin täytyy kytkeytyä toisiinsa, jotta iskuvoimaista erittelyä yhteiskunnasta voi syntyä. Tutkimuksessa voidaan kerätä faktoja, vaikkapa monia tilastotietoja, kiistattomalla tavalla. Mutta faktat eivät puhu itse puolestaan. Jokainen, joka on tehnyt tutkimustyötä, tietää, että tosiasiat ovat äärettömän taipuisia.

Toisin sanoen kokemusperäistä tietoa ei voi koota ilman tulkintaa. Sitä tarvitaan, jos halutaan päästä pelkkien faktojen maailmasta ”selittämään ihmisen maailmaa”. Tarvitaan käsitteitä tai teorioita; tarvitaan käsityksiä asioiden vaikutussuhteista ja yhteyksistä, niitä ilmentävistä mekanismeista jne.

Kolmanneksi, sikäli mikäli yhteiskuntatieteellinen tieto ulottuu katulampun alta kauemmaksi eli valaisee faktoillaan ja tulkinnoillaan sitä, mikä ei ole arkipäiväistä ja itsestään selvää, sillä on yhteiskuntakriittistä potentiaalia. Se voi osallistua piilossa olevien mekanismien ja vaikutusten, etenkin (valta)suhteiden paljastamiseen.

Tällä kolmijaolla (joka perustuu Jürgen Habermasin ajatukseen kolmesta tiedonintressistä) on käyttöä, kun miettii Saarikosken esiin nostamaa pulmaa yhteiskuntatieteiden arvovallasta tai arvostuksesta. Kolmijako tarjoaa näkökulman siihen, mitkä ovat avainkohtia tai -haasteita, kun yhteiskuntatieteiden sanomaa viedään laajemmalle yleisölle. Tarvitaan ytimiin menevää tutkimusta, mutta tarvitaan myös tapoja välittää muille kuin tutkijoille se, mikä vain voi tällaisen tutkimuksen oikeuttaa eli arkijärjen tai tavanomaisen mediajulkisuuden ylittävä erittely.

Toisinaan tähän haasteeseen vastaaminen onnistuu hyvin. Näin voi olla, jos tutkija itse liikkuu tutkimuksen ja journalismin välimaastossa ja hänen aiheensa antautuu helposti käsiteltäväksi kertomuksen muodossa. Silloin teoria tai teoreettinen näkökulma on ikään kuin rivien välissä, olkoon tekijä sitten ammattitutkija tai ei. Esimerkiksi teoreettisesti sivistyneen tutkijan John Womackin klassinen Zapata and the Mexican Revolution (1968) kertoo Meksikon vallankumouksen tarinan ilman ensimmäistäkään viittausta vallankumousteorioihin mutta todentaa niistä osuvimmat sen kautta, miten kuvaus on rakennettu. David Remnickin King of the World: Muhammad Ali and the Rise of an American Hero (1998) taas on Pulitzer-palkitun lehtimiehen erittely kansalaisoikeustaistelun aikaisesta amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Tästä syntyy iskevä analyysi Muhammad Alin tarinan kautta vastavoiminaan valkoisen miehen musta nyrkkeilijä Floyd Patterson ja mafian oma mustaSonny Liston.

Hankalampi ja haasteellisempi mutta vähintään yhtä kiinnostava on se teema, joka on valittu Koneen Säätiön 16.-17.5.2014 pidettävään seminaariin ja verkostoitumistilaisuuteen ”Jakautuuko Suomi? Tutkijat, toimittajat ja eriarvoistuminen”. Tavoitteena on nimenomaan käynnistää hankkeita, joissa tutkijat ja journalistit tekevät yhteistyötä tärkeän alueen tutkimuksessa ja tuomisessa julkisuuteen. Eriarvoistuminen on keskeinen aihe maailman mitassa ja kehittyneiden maiden sisällä, ja sillä on sekä dramaattisia että vähemmän dramaattisia ilmenemismuotoja. Edellisiin kuuluvat Lontoossa ja muissa Englannin kaupungeissa vuonna 2011 raivonneet lähiömellakat. Niiden jälkeenLondon School of Economicsin tutkijat ja Guardianin toimittajat toteuttivat yhteisen hankkeen, jossa sekä tutkimuksen että raportoinnin osalta mentiin syvemmälle kuin mellakoiden jälkeisessä uutisoinnissa ja kommentoinnissa. Tämä Reading the Riots -hanke on yksi Koneen Säätiön seminaarin inspiraation lähde, mutta haasteena on, millä tavoin tutkijoiden ja toimittajien tavanomaista pitemmälle menevää yhteistyötä voi toteuttaa, kun tutkitaan sellaisia eriarvoisuuden ilmentymiä, jotka eivät ole yhtä dramaattisia kuin Englannin mellakat.

Tärkeimpiä tällaisista näennäisesti jokapäiväisistä eriarvoisuuden ilmentymistä ovat terveyden ja sairauden erot ihmisryhmien välillä. Mutta omalla erityisellä tavallaan nekin voivat olla äärimmäisen dramaattisia. Vai mitä on sanottava seuraavista tutkimustuloksista (HS 22.4.2014): ”Alimpaan tuloviidennekseen kuuluva keski-ikäinen mies voi odottaa elävänsä keskimäärin 69-vuotiaaksi, kun ylimmän tuloviidenneksen suomalaismies elää jo keskimäärin yli 80-vuotiaaksi. (…) Työllisten ja työttömien miesten elämänodotteessa on lähes kuuden vuoden ero. (…) Korkeasti koulutetut pysyvät keskimäärin 13 vuotta pidempään terveinä ja toimintakykyisinä kuin vähiten koulutetut.”

Nämä ovat rankkoja faktoja. Niiden taustaan syventyminen voisi olla juuri sitä arkijärjen ylittävää erittelyä, joka paljastaisi mekanismeja ja vaikutusyhteyksiä tulojen, työelämään osallistumisen ja koulutuksen välillä ja loppujen lopuksi suomalaisen hyvinvointivaltion onnistumisen tai epäonnistumisen syitä. Tulkintojen ja kritiikin esittäminen yleisjulkisuudessa vaatisi tutkijoiden ja toimittajien yhteistyötä.

Erinomainen esimerkki analyysista, joka voisi olla pohjana eriarvoisuuden tulkinnan ja kritiikin julkisuuteen tuomiselle, on Göran Therbornin teos The Killing Fields of Inequality (2013). Sen lähtökohtana ovat juuri terveyden ja sairauden erot – toisin sanoen eriarvoisuuden ytimekkäin mahdollinen ilmenemismuoto: se miten eriarvoisuus tappaa. Kirja vyöryttää massiivisen määrän tietoa terveenä pysymisen, sairastamisen ja kuolemisen eroista kaikkialla maailmassa, ja erot ovat usein spektakuläärisiä. Vaikka Suomen osalta ne eivät ole valtavimpia (tosin esimerkiksi koulutuseroihin liittyen jyrkimpiä Länsi-Euroopassa), monet niistä ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet eivätkä supistuneet. Kuoleman edessä emme todellakaan ole tasa-arvoisia. Mutta tärkeintä on, että Therborn ei eriarvoisuuden tappotantereilla pysähdy tähän. Hän erittelee myös ihmisarvon ja voimavarojen epätasaista jakautumista ja eriarvoisuuden mekanismeja etäisyyden luomisesta voittajien ja häviäjien välille aina nöyryyttämiseen ja puhtaaseen riistoon saakka. Hän puuttuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion epäonnistumiseen kuolleisuuserojen tasoittamisessa.

Arkitietoa syvemmälle vievät tässä sekä tulkinta että kritiikki. Ne ovat hyviä kohtaamispisteitä tutkijoiden ja toimittajien yhteistyölle ja vievät pois katulampun alta.

Kirjoittaja

Risto Alapuro