Normieheyttä haastamassa

Heta Rundgren kirjoittaa Rohkeus-blogissa feministisen teorian ja kirjallisuudentutkimuksen välimaaston sijoittuvasta väitöskirjastaan sekä työskentelystä tieteen, taiteen ja aktivismin rajamailla.

– Vapaita naisia, Anna sanoi ironiseen sävyyn. Hän lisäsi vihaisesti: – Ihmiset, parhaatkin, määrittelevät naiset yhä suhteessa miehiin. Annan viha oli uutta Mollylle ja sai hänet vilkaisemaan ystäväänsä tutkivasti.
– Niinhän mekin kai teemme? Molly sanoi melko kipakasti. – No, onhan se hirveän vaikea välttää sitä, hän korjasi kiireesti nähdessään Annan häneen luoman hämmästyneen katseen.

Doris Lessing, The Golden Notebook, 1962, suom. Kultainen muistikirja, 1968 WSOY, Eva Siikarla, suomennosta muokannut Heta Rundgren.

Väitöskirjassani tutkin realismin kirjallista maailmaa, jossa mieheys edustaa normaaliutta, ja naiseus nähdään poikkeuksena tai toissijaisena suhteessa normieheyteen. Ranskaksi käytin uudissanaa le normâle, jossa yhdistyvät sanat normale (normaali) ja mâle (miespuolinen, uros). Luin neljässä eurooppalaisessa ”bestsellerissä” kuvattuja kokemuksia seksismistä (näkemyksestä, jonka mukaan ihmiset ovat joko miehiä tai naisia) ja toin esille niiden yhteyksiä feministiseen ajatteluun.

Aloitin väitöskirjani Ranskassa Paris 8 -yliopiston kirjallisuuden tutkimusryhmässä tietämättä juuri kuinka ranskalainen yliopistomaailma toimi. Aiheeseeni ja lähestymistapani muotoutumiseen vaikuttivat pienet huomautukset, joita tutkimukseni alusta pitäen herätti kirjallisuustieteilijöiden joukossa. Kun aineistossani olivat jo Virginie Despentes, Stieg Larsson ja Doris Lessing, ja päätin lisätä joukkoon Märta Tikkasen romaanin Män kan inte våldtas/Miestä ei voi raiskata, minulta kysyttiin, oliko se ”hyvää kirjallisuutta”. Oli kyseenalaista riittikö Lessingin klassikkoasemassa oleva Kultainen muistikirja yksin pelastamaan aineistoni ”laadun”. Kun Stieg Larsson taas jäi tekijäjoukon ainoaksi mieheksi, joku ihmetteli, eikö aineistossani pitäisi olla saman verran mies- ja naiskirjailijoita. Hän koki kysymyksensä täysin loogiseksi, vaikka suuri osa tuntemistani tutkijoista keskittyi pelkästään mieskirjailijoihin.

Seksismi on ranskan kielessä vielä vahvemmin läsnä kuin suomessa maskuliini/feminiini-sukujen vastakkainasettelun kautta. Ymmärsin, että ranskaksi kirjoittaessani minun on kirjoitettava ja luettava vastakarvaan myös kirjallisuustieteen käsitteitä ja kertomuksia, joissa toiseuttavat metaforat ja hierarkiat ovat ikään kuin huomaamatta läsnä. Tutkimissani teoreettisissa teksteissä tekijää edusti yleensä miesihminen (l’homme, il), jonka tavoitteena oli sanoittaa ja hallita (feminiinistä) todellisuutta tai opettaa sitä.

Jotkut käsitteet naisellistuivat, kun niillä todettiin olevan pienempiä ja huomaamattomampia, suurista käsitteistä riippuvaisia tehtäviä.

Esimerkiksi kuvaileminen sai pääasiassa feminiinisiä tai rodullistettuja piirteitä: Sen sanottiin esiintyvän aina yhdessä kerronnan kanssa, kerta kaikkiaan tästä riippuvaisena, olihan se tämän ”luonnollinen ja ikiaikainen aina alistetussa asemassa oleva orja joka ei koskaan vapaudu, palvelijatar, kertomuksen pikku apulainen”. Sama käsite saattoi välillä muuttua feminiinisestä maskuliiniseksi, mutta samat kaksinaiset ja ”parittavat” metaforat kuitenkin pysyivät: Yksi oli vahva, hallitseva, normaali; toinen heikko, alistuva tai poikkeuksellinen.

Feministinen tutkimusote vaatii tutkijaa kiinnittämään huomiota omaan paikkaansa ja toimintaansa sekä normieheyden kriitikkona että sen maailmaan osallistuvana toimijana. Kaikkein haastavinta onkin aina pohtia, missä määrin on mahdollista lakata toistamasta omissa esityksissä normieheyden malleja tai toistaa niitä toisin tavoin, muuttaa jokapäiväisiä käytäntöjä ja täten maailmaa missä elää. Huomasin vuosien varrella, kuinka monien ranskalaisessa järjestelmässä kasvaneiden kollegoideni valintoja ohjasi jatkuva huoli hierarkioiden ja totuttujen muotojen noudattamisesta, pelko siitä, että tulee tehneeksi jotain, joka ei olekaan vakavasti otettavaa, ”oikeaa” tutkimusta. Tunnistin tuon pelon myös itsessäni, akateemisessa toiminnassa tuiki tavallisen erehtymisen ja tyhmäksi paljastumisen pelon. Vuosien aikana löysin Ranskasta ja Suomesta kollegoita, joista tuli ystäviä ja joiden kanssa toteutimme oppialojen ja myös tieteen, taiteen ja aktivismin väliset raja-aidat kyseenalaistavia tapahtumia ja performansseja. Aluksi oli erityisen vaikeaa ottaa se riski, että meitä pidettäisiin ”hulluina”, siis sellaisina joiden teot tipahtavat kokonaan normieheyden määrittelemän ymmärryksen ulkopuolelle. Mietimme, olemmeko rohkeita vai pelkästään tyhmänrohkeita. Totesimme kuitenkin, että normieheyden ja seksististen käytäntöjen näkyväksi tekeminen oli meille niin tärkeä arvo, että meidän oli otettava se riski, että kaikki eivät ottaisi meitä vakavasti.

Pelkästään totuttuja akateemisia toimintatapoja käyttämällä emme voineet kritisoida juuri näiden tapojen kautta vahvistuvaa ja niissä kiteytyvää normieheyden valtaa.

Sijoitin itseni tutkijana ranskankieliselle kentälle, mutta päätin, että myös suomalaisilla tavoilla on siinä sijansa. Koska akateemisessa ranskassa käytetään usein maskuliinista me-muotoa, päätin sen sijaan aloittaa väitöskirjani sinuttelemalla lukijaa. Kirjoitin sinulle feminiinimuodossa (à la lectrice), niille epävarmoille ja monimielisille toiseuden kokemuksille, jotka arkailet asettaa luentasi ytimeen. Toivoin, että tutkimusta lukiessaan se, joka yleensä on tutkimuksen keskustassa (le lecteur) tuntee olonsa kerrankin ulkopuoliseksi ja ottaa rohkeasti oppia tuosta toiseutumisen tuntemuksesta, joka sinulle – vähän naiiville ja hassulle, mutta virkistävästi erilaiselle (tällä tavoin minua puhutteli väitöstilaisuudessa sattumalta juuri se ainoa juryn miesjäsen) – on osa jokapäiväistä elämää normieheyden maastossa.

Kirjoittaja

Heta Rundgren

Heta Rundgren väitteli joulukuussa 2016 Paris 8 -yliopistossa ja valmistui sieltä sekä Helsingin yliopistosta kaksoistutkinnon puitteissa. Koneen Säätiö rahoitti väitöskirjaa kolmen vuoden ajan. Heta kirjoittaa myös feminististen luentojen verkossa. https://feministreadings.org/