Nisäkkäiden labyrinteissa

Runoilija, kriitikko Teemu Manninen kirjoittaa apurahan hakemisen tuskasta ja apurahatyöskentelyn epävarmuudesta.
Kuva: Leena Lahti

Vuosi on jälleen puolivälissä, ja apurahansaajan huoli toimeentulostaan on alkanut. Mitä tukia seuraavaksi pitäisi hakea? Entä jos et saakaan niitä enää? Entä jos lähde tyrehtyy, nektari loppuu? Et vieläkään ole saanut valmiiksi sitä, minkä lupasit tehdä — muttet osaa selittää, miksi niin on, koska elämäsi elämä ei mahdu lomakkeisiin, ei taivu noudattamaan tehokkuuden lakeja, joita tunnet kasvottoman lautakunnan säätäneen. Mitkään koulut tai kuvitelmat taiteilijan elämästä eivät valmistaneet sinua apurahataloudessa elämiseen, näihin työläisiin silpputalkoisiin, jotka meitä joka vuosi odottavat.

Voi kuulostaa etuoikeutetun lellikin voivottelulta väittää, että elämä (lähes) verotonta tuloa nauttivana vapaaherrana on vaikeaa, mutta en ole koskaan tavannut ketään, jota apurahan hakeminen ei suistaisi neuroottisiin oireisiin. Toisinaan uskon, että niin on vain siitä hölmöhköstä syystä, että sana itse saa hakijan tuntemaan itsensä avuttomaksi: koska hän ei kykene elättämään itseään, hänen on jollain tavalla oltava lapsen kaltainen, eikä omillaan toimeentuleva aikuinen. Asiaa ei helpota se, että apurahanantajat ovat usein yhtä mykkiä kuin ankarat vanhemmat, jotka traumatisoivat lapsiaan perustelemattomalla kylmyydellään.

En tietenkään puhu kirjaimellisesti. Samalla en kuitenkaan tiedä, miten yhteiskunnan instituutioiden affektiivisista merkityksistä voisi puhua kuulostamatta kliseiseltä, sentimentaaliselta typerykseltä. On väistämätöntä, että huoltajan roolin ottavat yhteiskunnalliset tahot tulevat monimutkaisten tunteensiirtojen kohteiksi. Pitäisikö niiden ottaa enemmän vastuuta tästä tosiasiasta? Miten vaatia laitoksia ja virastoja, noita vanhempien korvikkeita, ymmärtämään meitä ja paljastamaan, miksi ne rakastavat toisia lapsiaan enemmän kuin meitä? Miten kertoa, että joka vuosi meidät valtaa hylätyksi tulemisen pelko, koska tunnemme, ettemme ole ansainneet huoltajiemme rakkautta?

Vaikka voisimmekin tehdä sen, mitä sitten? On selvää, että apurahojen myöntämisen syitä, esimerkiksi, ei perustella eikä paljasteta, koska tahdomme varjella lautakuntien objektiivisuutta ja turvata varojen jakamisen oikeudenmukaisuuden. Sosiaalisilla suhteilla ja henkilökohtaisilla tunteilla ei saisi olla vaikutusta siihen, miten taiteilijan tuotantoon suhtaudutaan. Näin on, koska koko taiteellisen arvottamisen moderni järjestelmä perustuu ajatukseen ”teoksesta itsestään”: uskoon, että taiteellisen työn arvo perustuu teokseen eikä taiteilijan elämään. Apurahanantajan vastuulla ei ole yksilön kasvu ihmisenä. Se on kiinnostunut ainoastaan työn tuloksista.

Tämä erottelu elämän ja tekojen, yksityisen ja julkisen, havainnon ja havaitun, hengen ja aineen, työn ja vapaa-ajan, tahdon ja tavoitteen välillä on sukua niille monille kulttuurisille erotteluille ja tavoille, teknisille ja hallinnollisille käytännöille, joille rationaalinen yhteiskuntamme perustuu. Sen polttoaineena on usko tuottavuuden järkeistämiseen, yhä tehokkaammaksi ja tarkemmaksi käyvä mitattavuus, jonka avulla mikä tahansa oleva voidaan valjastaa teknologian raaka-aineeksi. Tätä teollista teologiaa on vaikea kyseenalaistaa. Uskomme, etenkin lännessä, että ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin on sama kuin teollisuudessa: yksinkertaistaminen, tehokkuus, halpuus. Tämän rationalisoivan uskon tähden erotamme taiteen arvoa mitatessa elämän teoksista, objektin subjektista, tunnetun tuntemattomasta, jotta asiat näyttäisivät vähemmän monimutkaisilta ja helpommin mitattavilta.

On vaikea kuvitella toista tapaa arvioida taidetta, ja siksi meidän on myös vaikea kuvitella apurahanantajaa, joka osallistuisi tukemansa taiteilijan elämään ja pitäisi sitä yhtä tärkeänä kuin tuen mahdollistamia teoksia. Silti, toisinaan olisi hyvä muistaa, ettemme ole rationaalisia olentoja, vaan nisäkkäitä, jotka rakentavat itselleen labyrintteja eksyäkseen niihin; että laitoksemme eivät ole itsenäisiä rakenteita, jotka olemme löytäneet villistä luonnosta, vaan sivistyneitä laumoja, joilla on oma, tiedostamaton viettielämänsä, niin kuin yksilöilläkin. Tämän salatun elämänsä tähden yhdenkään lautakunnan teot eivät ole objektiivisia, eikä yhdenkään taiteilijan ansio erottamaton siitä laitumesta, jonka sotkuisessa halujen ja himojen, syiden ja seurausten yhteennivoutumisen ympäristössä — historiassa — kaikki, mikä tapahtuu, saa ilmeisyytensä maailmana, jonka itsestäänselvyyttä emme osaa epäillä, koska olemme eläneet sen läpi.

Tuo ilmeisyys ei kuitenkaan ole välttämätöntä: minä hyvänsä hetkenä on mahdollista kuvitella toisin, paeta vanhasta labyrintista uuteen arkkitehtuuriin. Se ei ole helppoa. Mutta mitä enemmän ylläpidämme erottelua elämän ja teosten välillä, sitä enemmän erotamme järjen tunteesta, taiteilijan yhteiskunnasta, yksilön laumasta, tietoisen tiedostamattomasta, syyn seurauksesta – ja mitä enemmän pystytämme ja tuemme toimintatapoja, käytänteitä ja rakenteita, joihin tämä erottelu on sisäänkirjautuneena, sitä vähemmän ymmärrämme historiaamme, ja sitä mykemmiksi ja neuroottisemmiksi käyvät laitoksemme, virastomme ja lautakuntamme, sitä etäisemmäksi sukumme, sitä rikkinäisemmiksi perheemme.

Yhteiskuntamme ja sen laitokset ovat yhtä lailla taidettamme, yhtä lailla omia lapsiamme ja yhtä lailla oma itsemme kuin se, mitä elääksemme teemme, ja siksi meidän tulisi keksiä uusia tapoja kohdata toisemme toistemme vanhempina ja kantaa huolta näistä lapsista, jotka olemme rakentaneet, ajattelen tänään, mutta kenties vain siksi, että olen sentimentaalinen typerys, tai siksi, että jälleen uuden apurahan hakeminen ahdistaa minua niin paljon.

Kirjoittaja

Teemu Manninen

FM, runoilija, kriitikko ja kirjallisuudentutkija.

Koneen Säätiö on tukenut Teemu Mannisen nykyrunouden arvoja ja perinteitä käsittelevän kokeellisen esseekokoelman kirjoittamista vuonna 2014 ja 2015.

Kuva: Leena Lahti
http://teemumanninen.net/