Jakautuuko Suomi?, osa 6: Miten tutkimushanke kohtaa yleisön?

Anu-Hanna Anttilan johtamassa Ajolähtö-hankkeessa tutkittiin nuorten aikuisten työelämää ja toimeentuloa erilaisissa pätkätöissä ja yrittäjyydessä. Tutkimusta ja mediaa yhdistävä projekti oli kaikille mukana olleille uutta ja antoisaa. Parhaimmillaan se voisi vastata toistuvaan ongelmaan: liian moni tutkimushanke jää piiloon. Hankkeen tavoitteena olikin tuoda työtä yleisön nähtäväksi ja luettavaksi reportaaseina, blogikirjoituksina ja valokuvanäyttelyinä. Jakautuuko Suomi? -ohjelmaan kuuluneen Ajolähtö-hankkeen blogi aloitti Suomen Kuvalehden nettisivuilla tammikuussa 2016, ja hankkeen aiheista kirjoitettiin lehteen reportaaseja.

 

Tämä on tärkein aihe, joka tässä lehdessä on ollut märehdittävänä.

Anu-Hanna Anttilan ensimmäinen Ajolähtö-blogin kirjoitus tammikuussa 2016 kirvoitti tämän reaktion lukijalta. Juuri tällaisia toivoimme. Sekä tutkijat että toimittajat haaveilevat samasta asiasta: kunpa tämä, mitä kirjoitan tai mistä puhun, saisi aikaan vilkasta ja asiallista keskustelua.

Yleensä tutkimushankkeiden päätyttyä niistä ilmestyy tieteellisiä artikkeleita, joita lukevat vain toiset alan tutkijat. Elävää keskustelua on vaikea herättää informaatiota tulvivassa maailmassa. Suoria yhteydenottoja toimittajille ja tutkijoille tulee lähinnä silloin, kun onnistuu pöyhäisemään kuumaa aihetta. Blogilla ja muilla kohtaamisen keinoilla opettelimme, kuinka tutkimushanke voi näyttäytyä mediassa yleisölle koko ajan projektin edetessä.

Kun tutkimushanke on esillä kaksi ja puoli vuotta, se ei voi toistaa itseään. Ajolähtö-hankkeessa on ollut tavoitteena ideoida Suomen Kuvalehden kanssa vaihtelevia näkökulmia, vaihtaa tasoja yksityisestä yleiseen ja löytää erilaisia tapoja kertoa nuorten aikuisten työn teemoista niin, että aihe ei tyrehdy kuiviin.

Anu-Hanna Anttilan johtamassa Ajolähtö-hankkeessa (2015–2017) ovat työskennelleet tutkijat Päivi Berg, Vuokko Härmä, Hanna Ylöstalo ja Sanna Aaltonen, valokuvaaja Sami Perttilä sekä yksi toimittaja, allekirjoittanut.

 

Paikallisesti suunnattu viesti

Yleisön kohtaamiselle elintärkeää oli, että hyödynsimme hankkeessa paikallisuutta. Tutkimme Kymenlaaksossa asuvien ja sieltä pääkaupunkiseudulle muuttaneiden nuorten aikuisten työtä. Pätkätyöt ja itsensätyöllistäminen koskettavat ihmisiä ympäri Suomen, mutta Kotkan ja Kouvolan kaltaisilla taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla nuorten aikuisten työllisyys, mahdollisuudet tai halu lähteä tai jäädä, ovat vielä tavallista polttavampia kysymyksiä. Kymenlaakson media kiinnostuikin hankkeesta juuri tästä syystä.

Starttasimme syyskuussa 2015 sekä hankkeen että vuokra-auton, jolla huristelimme Kouvolaan ja Kotkaan ensimmäiselle kenttämatkalle. Olimme ottaneet yhteyttä Ylen aluetoimitukseen ja Kymen Sanomiin, jotka molemmat haastattelivat meitä paikan päällä ja tekivät hankkeesta jutut.

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että tavoittaisimme mahdollisia tutkimukseen osallistuvia ihmisiä median kautta. Näkyvyydestä huolimatta jutut eivät juurikaan tuoneet osallistujia, vaan heidän löytämisekseen saimme tehdä jalkatyötä. Julkisuus kuitenkin herätti kiinnostusta hanketta kohtaan, ja saimme yhteydenottoja etenkin nuorten aikuisten parissa työskenteleviltä.

Paikallisuuden merkitys näkyi siinäkin, että Ajolähtö-blogin alkuaikoina luetuimpiin ja jaetuimpiin kirjoituksiin kuuluivat “Kotka-viikkomme” kirjoitusten sarja, jossa Anu-Hanna Anttila kertoi nuoruudestaan Kotkassa 80-luvulla, valokuvaaja Sami Perttilä omasta nuoruudestaan 90-luvulla ja tutkija Vuokko Härmä elämästä uutena kotkalaisena.

Kontaktia yleisöön ovat tuoneet mediassa julkaistujen juttujen ohella tapahtumat ja tilaisuudet, kuten Tiedettä kaupungissa -tapahtuma Kampin keskuksessa, jossa Anu-Hanna Anttila oli puhumassa. Hyvä tapa näkyä olivat myös valokuvanäyttelyt, jotka veimme Helsingistä sekä Kotkaan että Kouvolaan. Kotkassa näyttelyssä kävi muun muassa koululaisia, jotka tekivät aiheesta oppimistehtäviä.

 

Juttuaiheissa täytyi tarttua hetkeen

Yhteistyöstä Suomen Kuvalehden kanssa oli sovittu ennen hankkeen alkua. Lehti oli kiinnostunut suunnitelluista juttuaiheista, ja hankkeesta kerrottaisiin pääkirjoituksessa ja pienessä lehtijutussa hankkeen alkaessa. Yhteistyöstä huolimatta meille ei tarjottu ohituskaistaa saada juttuja läpi. Toteutimme kuvaajan kanssa ideoita yksitellen tuottajan kanssa sopien, tavanomaisilla journalistisilla kiinnostavuuden, merkittävyyden ja ajankohtaisuuden kriteereillä.

Tutkimushankkeen aikajänne, kaksi ja puoli vuotta, on hyvin erilainen kuin lehtijulkaisemisessa. Nuorten aikuisten keikka-, pätkä- ja freelancetyön kaltainen laaja aihe täytyisi kytkeä ajankohtaisiin tapahtumiin. Yksi suunnitelluista aiheista oli suorastaan järkälemäinen: Kymenlaakson rakennemuutos. Lähestymistapaan oli alustavia ideoita, mutta yllättäen joulun alla 2015 löytyi päivänpolttava tapaus, kun kotkalainen Sulzerin valimo uhattiin lakkauttaa seuraavan vuoden syksyyn mennessä. Syntyi idea seurata neljän vuodenajan verran, miten tehdas pannaan pakettiin ja työntekijät pistävät oman elämänsä uusiksi paikkakunnalla, jossa työttömäksi joutuville ei varsinaisesti satele työtarjouksia. Viime hetkellä tehdas löysi uudet omistajat. Valimon kohtalonvuodesta syntyi pitkä reportaasi syksylle 2016.

Itse tutkimushankkeenkin täytyy elää, kehittyä ja muuttua ajan mukana. Tutkimuksessa ei ollut haastateltavana yhtään niin sanotussa alustataloudessa toimivaa keikkailijaa, mutta siitä tuli hankkeen aikana ajankohtainen teema. Lehtijutussa tartuimme kuumana käyvään Uber-keskusteluun. Reportaasi kyyti- ja ruokalähettikeikkailijoiden arjesta elokuussa 2016 ylsi julkaisuaikaan lehden luetuimpien juttujen listalle.

Syksyllä 2016 kävi myös selväksi, että ammatillisen koulutuksen uudistus ja isot rahoitusleikkaukset vaikuttaisivat paljon juuri siihen nuorten aikuisten ryhmään, jota Ajolähdössä tutkimme. Vaikka emme olleet suunnitelleet käsittelevämme koulutusta – hankkeessa keskityttiin työssä oleviin nuoriin – se alkoi tuntua olennaiselta. Tutkimushaastatteluissa tuli esiin, miten eri tavoilla työpätkät ja opiskelu limittyvät nuorten keikkatyöläisten elämässä.

Toteutimme koulutusreportaasin keväällä 2017, sopivasti hetkellä, jolloin ammatillisesta koulutuksesta puhuttiin paljon. Juttua jaettiin reilut puolitoistatuhatta kertaa ja kommentoitiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa – erään palautetta lähettäneen opettajan mukaan myös oppilaitoksessa tunteiden kuumenemiseen asti.’

Välillä nostimme esiin laajempia ja pitkäkestoisempia ilmiöitä. Pudotuspeli-juttu kertoi Kouvolan pyrkimyksestä tehdä kaupungista uusi pelialan keskittymä ja siitä, kuinka vaikeaa hypetetyllä alalla lopulta on pärjätä. Peliala on täynnä riskillä puurtavia nyrkkipajoja, joiden menestys odottaa kaukana tulevaisuudessa jos odottaa lainkaan.

 

Nimetön tutkimuksessa, naamalla julkisuudessa?

Kun tutkimus kohtaa yleisön, yksi kynnyskysymys ovat “keissit” – yksittäisten ihmisten kokemuspohjaiset kertomukset, jotka tuovat aihetta lähelle yleisöä. Media janoaa näitä keissejä. Lukijoiden tai kuulijoiden ei oleteta kiinnostuvan pelkästään tiedosta, että omillaan elävien aikuisten on vaikea tulla toimeen tuloillaan. Sen sijaan he haluavat lukea perheellisestä Marista, jonka iäkkäät vanhemmat ojentavat rahaa kirjekuoressa joka kerta tavatessa.

Kun tutkimushanke pyrkii kohtaamaan yleisön, se joutuu jatkuvasti saman kysymyksen eteen: Miten tämä aihe tehdään konkreettiseksi? Miten “työelämän prekarisaatiosta” laskeudutaan sille tasolle, jossa näpytellään ajovuoroja ruokalähettisovelluksesta tai veivataan viiden euron korotuksesta keikkapalkkioon? Reportaaseja varten liikuimme kuvaajan kanssa työn arjessa: istuimme Uber-kuskin kyydissä tai kolmea työtä tekevän lipunmyyjän tiskin takana Kouvolan Amarillon ysäribileissä.

Mutta tieteen ja tiedonvälityksen kohtaamisessa oli opeteltava yhteisiä käytäntöjä sille, miten ihmisistä kerrotaan. Kahden maailman tavat kun poikkeavat toisistaan. Toimittajana huomasin, kuinka paljon tutkijoita kiinnosti tutkimuksen anonyymiuden ja median julkisuuden yhdistämisen problematiikka, kun esittelimme hanketta eri tilaisuuksissa. Tutkijoille haastateltavan anonyymiys on itsestäänselvyys, toimittajille erikseen harkittava poikkeus – kuten “Mari” vanhempien taloudellisesta avusta kertovassa jutussa.

Pääsääntöisesti lehtijuttujen haastateltavat olivat eri henkilöitä kuin tutkimukseen osallistujat. Jos sama ihminen on sekä tutkimukseen osallistuja että esiintyy nimellään ja kasvoillaan mediassa tai valokuvanäyttelyssä, tutkimuksen anonyymius täytyy miettiä äärimmäisen huolellisesti. Esimerkiksi tieteellisessä artikkelissa käytetty sitaatti ei saa mitenkään paljastaa tutkittavan henkilöllisyyttä sen perusteella, mitä tämä on aiemmin sanonut julkisesti.

Ongelma on ennen kaikkea tutkimuseettinen, ei niinkään haastateltavien lausuma huoli. Nuoret aikuiset suhtautuivat rennosti kuvaamiseen näyttelyä varten ja siihen, että he voivat näyttäytyä Ajolähdön “kasvoina” tutkimuksen anonyymiydestä huolimatta. Tutkijoiden, toimittajien ja kuvaajien velvollisuus on tehdä osallistujille tarkkaan selväksi, missä mitäkin kuvaa käytetään ja onko kyseessä tutkimushaastattelu vai median haastattelu. Jokaisen tutkimukseen osallistuneen kanssa tehtiin sopimus siitä, miten tutkimusaineistoa saa hyödyntää hankkeen aikana ja sen jälkeen.

Tämä poikkeuksellinen asetelma herätti joukon tärkeitä kysymyksiä. Kuka haluaa puhua, ja puhuuko nimellään ja kasvoillaan? Puhuvatko tästä aiheesta ääneen he, joilla menee hyvin, vai myös he, joilla on kritisoitavaa?

 

Lopuksi

Työryhmälle kokemukset yhteishankkeesta ovat olleet hyödyksi. Jokainen on saanut ajateltavaa ja ideoita tulevaisuuden töihinsä. Toimittajalle ja valokuvaajalle parivuotiseen hankkeeseen osallistuminen opetti kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Tutkijat saivat oppia siitä, miten journalismissa viilataan näkökulmia, millä keinoin jutuissa ja blogeissa herätetään lukijoiden kiinnostus ja miten visuaalisuutta voidaan hyödyntää tutkimushankkeessa. Yhdessä jaoimme tietoa esimerkiksi käyttämistämme haastattelutavoista – onhan töissämme kuitenkin paljon yhteistä.

Entä Ajolähtö-blogi? Tutkimushankkeen aikana julkaistuja reportaaseja luettiin ja levitettiin ahkerasti, mutta edellä siteeratusta lupaavasta kommentista huolimatta blogien perään tahtoo ilmestyä vain satunnaisia kommentteja.

Ihmiset puhuvat itseään kiinnostavista aiheista omiensa parissa. Esimerkiksi kääntäjien Facebook-ryhmä aktivoitui, kun kuvasimme blogissa alan nihkeitä palkkioneuvotteluja. Mutta keskustelut eivät juuri levinneet blogin puolelle. Kirjavan yleisön kohtaamisen paikkoja on vaikeampi löytää.

Yleisön kohtaamiseksi voi tietysti laskea senkin, että saa ihmiset lukemaan, jakamaan ja kommentoimaan lähipiirin kesken ja Facebook-seinällään. Tämän päivän kohtaamisia ovat peukutukset ja uudelleentwiittaukset, halusimme enemmän tai emme.

 

Terhi Hautamäki

 

Sami Perttilän kuvia Suomen Kuvalehdessä julkaistuihin Ajolähtö-juttuihin

Jarno, Kouvola. Japanilainen miekkailulaji kendo vaatii hyvää fysiikkaa ja järkähtämätöntä mielenhallintaa. Vähän kuin nykyinen työelämä, jossa huominen on epävarmaa, mutta tänään pitää yltää parhaaseen suoritukseen. Kouvolalainen varastomies, järjestyksenvalvoja Jarno, on lähes koko ikänsä tehnyt kahta tai kolmea työtä samaan aikaan. Yhden lapsen isän elämä on melkoinen paletti: kahden työn lisäksi hän treenaa kendoa kolme kertaa viikossa ja toimii Kotkan kendoseuran sekä Suomen kendoliiton juniorivastaavana. ”Kyllä tässä tätä tekemistä riittää”, Jarno toteaa. Taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla Kotkassa ja Kouvolassa työt ovat huvenneet savupiipputeollisuuden kadotessa. Monen on pakko lähteä kotiseudulta, mutta toiset päättävät jäädä. Jos kokopäivätöitä ei ole, he tekevät useaa osa-aikatyötä tai luovat itse ammattinsa. Ajolähtö-hankkeessa tutkimme, miten he tulevat toimeen ja millaista on heidän arkensa. Kuva: Sami Perttilä

Kuva yllä: Ilari, Kouvola: “Tämä metsä sijaitsee Pikku-Palomäessä lähellä kotiani. Se on tosi hyvä, energinen paikka, mystinen maahismetsä. Käymme siellä perheen ja koiran kanssa latautumassa ja meditoimassa. Metsässä asuu pieniä maahiskavereita, joita harva näkee ja jotka pitävät pienen alueen siistinä. Kun sisäinen näkökyky tarpeeksi avautuu, niitä alkaa nähdä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, mutta meille se on arkipäivää. Teen työkseni bioresonanssihoitoja, joissa ihmisen elimistöä tutkitaan matalajännitteisten sähköimpulssien avulla. Hoidolla puhdistetaan elimistöä myrkyistä, kemikaaleista, loisista, bakteereista ja viruksista. Löysin hoidon 12 vuotta takaperin, kun minulle suositeltiin sitä monien vaivojeni vuoksi ja sain siitä avun. Kun jäin UPM:ltä työttömäksi, mietin, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. Nyt hoidot ovat olleet pääasiallinen työni yli 5 vuotta. Ihan kokopäiväisesti yritys ei vielä työllistä, koska hoito on vielä niin tuntematon. Teen lisäksi kaikkea muuta pikku hommaa toimeentulon eteen.” Kuva: Sami Perttilä

Lisa-Marie, Kouvola. Suomen suurin toimiala, kauppa, on monelle nuorelle aikuiselle tärkeä väylä työelämään. Ajolähtö-hankkeen tutkijat jalkautuivat välillä Kouvolan ja Kotkan kauppakeskuksiin etsimään kuvattavia, haastateltavia ja tutkimukseen osallistujia. Sieltä ei ollut vaikea löytää niin kutsutun epätyypillisen työn tekijöitä. Osa-aikatyöt ja tarvittaessa töihin tulevan nollatyösopimukset ovat kauppakeskuksissa hyvin tavallisia. Montaa samanaikaista työtä tekevää ihmistä ei kauppakeskuksen käytäviltä tarvinnut kauaa etsiä. Astuessamme vasta toiseen myymälään löysimme jo Lisa-Marien, kolmen ansiotyön tekijän. Lisa-Marie kertoi, että työn saanti on ollut hänelle aina helppoa. Kokopäivätöitä ei kaupan alalta tahdo löytyä, mutta osa-aikatöitä riittää. Pitää olla aktiivinen, reipas ja rohkea – sellaisille ihmisille on kysyntää. Kuva: Sami Perttilä

Henrik, Kotka. Lokakuussa 2015 Sulzerin valimolla Karhulassa käynnistyivät yt-neuvottelut. Valumuotteja valmistava Henrik muistaa hämmentävän hiljaisuuden, joka vallitsi johtajan kertoessa lyhyen viestin: yt-neuvottelut alkavat ja valimon toiminta lakkaa ehkä kokonaan. Uhka oli roikkunut ilmassa pitkään ja Henrik oli itsekin jo miettinyt työpaikan vaihtoa. Lakkautusuutisen jälkeen valimolaisten työmotivaatio putosi. Toisille työn menetys oli kova pala. Kesällä 2016, pari kuukautta ennen tehtaan suunniteltua sulkemishetkeä, tuli uutinen, että valimo jatkaa sittenkin uuden omistajan voimin – tosin huomattavasti vähemmällä väellä. Henrik oli silloin jo löytänyt kesätöitä muualta, eikä hänen tarvinnut olla muiden valimolaisten tavoin työhaastattelussa kilpailemassa omasta työpaikastaan. Kuva: Sami Perttilä

Pitkäkosken paperitehdas tuhoutui tulipalossa 1930-luvulla. Siitä lähtien tehtaan rauniot ovat saaneet peittyä metsän keskelle Ruotilan kylässä Haminassa. Sippolanjoen rannalla on yhä pystyssä tehdassali ja viereisen rakennuksen kivijalka. Lähellä raunioita on sammalten peittämä jäänne valtavasta betonirummusta. Paikalle ei osu vahingossa, ja löysin perille vasta toisella yrittämällä. Silloinkin eksyin, polut loppuivat kesken ja vastassa oli tiukkaa pajukkoa. Kun olin selvittänyt reitin, päätin tulla kuvaamaan paikkaa pimeällä. Valokuvausta harrastava Henrik lähti mukaani. Tarkoituksenamme oli valomaalata tuo betonirumpu kuvaan. Toinen säätäisi kameraa ja molemmat valaisisivat putkea pikkusalamoilla ja taskulampuilla. Vastassa odotti vedenpaisumus. Jokivesi oli noussut yli äyräidensä ja ympäröi betonijärkäleen lähes kokonaan. Kuivin jaloin saattoi kävellä vain tiettyjä reittejä pitkin, valomaalaus oli hankalaa ja kuvat jäivät vähän keskeneräisiksi. Loppusyksystä yritimme kuvausta uudestaan. Nyt mukana oli kolmaskin valomies. Kuvassa historia ja nykypäivä kohtaavat. Sanottiin, että seudulla riittää töitä niin kauan kuin Kymijoessa virtaa vesi. Henrik on tällä hetkellä määräaikaisessa työsuhteessa, eikä tiedä jatkostaan kuin muutaman kuukauden eteenpäin. Kuva: Sami Perttilä

 

 

 

Mia, Kouvola. Kaato! Mia hohtokeilaa ystäväporukassa perjantai-iltana. Oikeastaan illanvietto sivuaa työtä, sillä porukka koostuu verkostomarkkinointia tekevistä tiimiläisistä – ihmisistä, jotka ovat lähteneet mukaan verkostomarkkinointiin Mian kautta. Kokoaikaisten palkkatöiden katoaminen on johtanut siihen, että Kymenlaakson nuoret aikuiset etsivät uudenlaisia työllistymisen tapoja. Esimerkiksi hyvinvointipalveluihin on syntynyt useita pieniä yhden hengen yrityksiä ja toiminimiä. Mia kouluttautui ravintovalmentajaksi, mutta päätyökseen hän tekee hyvinvointituotteiden verkostomarkkinointia. Verkostomarkkinointiin hänet pyydettiin valmistelun jälkeen julkaistun lehtihaastattelun myötä. Uusi työ vei mennessään. Verkostomarkkinointi on ihmisten kohtaamista, keskusteluja, tuote-esittelyjä ja koulutuksissa käymistä, sekä reissaamista. Kymmenhenkinen joukko halusi kokoontua vapaamuotoisissa merkeissä. Tiimiläisten autot odottavat parkkipaikalla. ”Käydään ehkä kahvilla jossai ja mennään sit kotiin”, sanoi Mia. Kuva: Sami Perttilä