Jakautuuko Suomi?, osa 14:
Miten elokuva voi näyttää yhteiskunnan murroksen

Voiko hyvinvointivaltion murtumia tehdä näkyväksi elokuvan keinoin? Professori ja dokumentaristi Susanna Helke pohtii kirjoituksessaan, miten vaikeasti havaittavista ja abstrakteista yhteiskunnallisista murroksista voisi tehdä dokumentaarista elokuvaa. Helke käy tekstissään myös dialogia elokuvaohjaaja Elina Hirvosen kanssa.
Elina Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Kiehumispiste ilmestyi 2016. Kuva: Jarkko M. Virtanen, Mouka Filmi

Yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöitä voi tehdä näkyväksi esimerkiksi tilastoilla. Niistä voi kirjoittaa poleemisesti sanomalehtikolumnissa tai tehdä tutkivaa journalismia lehtiartikkelina. Televisio-ohjelmassa voi haastatella asiantuntijoita tai yhteiskunnallisten kipukohtien kokijoita heidän arjessaan. Journalismi voi tehdä tietoa kokemukselliseksi.

Todellisuuden muuntaminen dokumentaariseksi elokuvaksi ei kuitenkaan ole ytimeltään tiedon välittämistä. Elokuva on ajan, aistien ja materian taidetta.

Elokuvan maailma on muovattavissa vain jostakin, joka tapahtuu paitsi materiaalisessa mutta myös kokemuksellisessa todellisuudessamme. Usein ideat elokuviin lähtevät liikkeelle hyvinkin abstrakteista ajatuksista tai elokuvantekijän havainnoista. Elokuvan ydin on usein jotain näkymätöntä ja vaikeasti sanallistettavaa. Silti havaintojen on sytyttävä elämän hetkiksi, joiden on mahdollista tapahtua kameran edessä.

Otimme Sovun ja repeämän kuvat -projektimme lähtökohdaksi havainnon siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetos on murtumassa. Tutkimusryhmämme koostuu dokumentaarisen elokuvan tekijöistä ja tekijä-tutkijoista. Näkökulmamme ei ole taloustieteen eikä yhteiskuntatutkimuksen, vaikka lähtöolettamuksemme meneillään olevasta murroksesta nojaa yhteiskuntatieteen ja kriittisen taloustieteen keskusteluihin, joissa on avattu poliittisten, talousopillisten ja yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa vaikuttavien ilmiöiden summaa. Pohjoismaisissa yhteiskunnissa nyt tapahtuvaa paradigman muutosta on tässä keskustelussa kuvattu termillä uusliberalismi.

Projektimme tavoitteena on haastaa lajin perinteestä nousevia oletuksia yhteiskunnallisen tai poliittisen elokuvan keinoista. Pohdimme myös sitä, miten hyvinvointivaltion eetoksessa tapahtuvat murrokset on mahdollista tehdä dokumentaarisen elokuvan keinoin näkyviksi.

Olemme olleet tyhjän äärellä: miten jotakin näin vaikeasti havaittavaa, abstraktia ja myös kätkettyä kuin hyvinvointivaltion eetoksen murtuminen voi tehdä elokuvan keinoin havaittavaksi. Missä ja millä tavoin siirtymä jälki-hyvinvointivaltion tilaan tapahtuu? Millä tavoin sen voi tehdä elokuvassa näkyväksi?

Teoreettinen pohdinta ja keskustelu toimii katalyyttina elokuville, jotka ovat itsessään tutkielmia lajin reunaehdoista. Lopulliset vastaukset kysymyksiin miten ja voiko tulevat esiin elokuvissa, jotka projektimme on laittanut liikkeelle. Yksi näistä elokuvista on Elina Hirvosen ohjaama Kiehumispiste (2016).

Susanna Helke (SH): Tämä tutkimus projekti laittoi vaikean haasteen eteen. Elokuvan tuotantokoneisto odottaa draamaa, jännitteitä ja konflikteja, suuria ja kauniita tunteita, mutta suomalainen yhteiskunta on näille tarinamarkkinoille jotenkin hajuton ja kontrastiton. Myös dokumentarismin perinne syntyi 1930-luvun laman tilanteessa, eeppisenä kurjuuden kuvastona. Itse tunnistan jonkun todella suuren murroskohdan suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kun katsot ikkunasta ulos, maailma näyttää samalta. Mitään kovin dramaattista ei ulkoisesti näytä tapahtuvan. Mitään kovin kovaa mekkalaa ei kuulu.

Elina Hirvonen (EH): Tavallaan kyllä kuului. Murtumat todella alkoivat kuulua Suomessa 2015. Se rysähti suoraan makuuhuoneeseen: Petäjäveden vastaanottokeskuksessa tapahtui polttopulloisku. Mieheni, joka työskentelee SPR:ssä, sai puhelun asiasta varhain aamulla.  Ajattelin, että miksei tästä kukaan tee elokuvaa. Sitten tajusin: minähän olen itse elokuvantekijä. En pyrkinyt analyysiin vaan halusin lähteä liikkeelle keskeltä tapahtumia ja katsoa, mihin se johtaa.

SH: Kiehumispiste paikantaa murtuman yhteiskunnan polarisaatioon. Vasemmistolla on usein halu yksinkertaistaa oikeistopopulismin ja kurjistamispolitikan syyseurausyhteys. Näin tunnustan itsekin ajattelevani. Yhteiskunnallisen osingonjaon epätasaisuus on luonnollistettu terveenä yhteiskunnan dynamiikkaa ylläpitävänä voimana. Samanaikaisesti syrjään siirretyt löytävät tuekseen ja yhteenkuuluvuuden liimaksi muukalaisvihan. Mutta voiko esimerkiksi muukalaisvihan nousun ja oikeistopopulismin palauttaa tulonjaon kysymykseksi? Tämä syysseuraussuhde on tavallaan väite myös Kiehumispiste-elokuvassa.  

EH: Samaa olen ajatellut, ettei vihapuhetta pidä vain ymmärtää liikaa. Yhtä lailla hyväosaiset osallistuvat siihen. Äärioikeistolaista liikehdintää ei voi selittää yksinkertaisella syrjäytymisen ja muukalaisvihan syyseuraussuhteella. Huono-osaisuus ei selitä eikä tyhjennä radikalisoitumisen prosesseja, mutta vihapuhe on emansipatorista ja tälle syrjäytyminen luo tilan. Samanlaisen ilmiön voi tunnistaa musliminuorten radikalisoitumisesta.

SH: Kiehumispiste näyttää tuon kuvan hyvin konkreettisesti, jonkinlaisena yhteiskunnan ruumiillisena tilana. Ne huterina ja haavanlehtinä havisevien ihmisten joukot, jotka näiden rajat kiinni -mielenilmausten ympärille kokoontuivat, jättivät mieleenpainuvan muistijäljen. Sitä olisi ollut vaikea millään muulla välineellä näyttää.  Siinä näyssä oli jotain musertavaa.

EH: Se on juuri se asia, jonka voi tehdä vain elokuvalla näkyväksi. Jos sitä alkaisi analysoida, se menisi sellaiseen yläkatseeseen. Katse ja näyttäminen se on se ensimmäinen asia, mitä saattoi tehdä tässä kohtaa.

Kysymys elokuvan yhteiskunnallisuudesta tai poliittisuudesta on vaikea. Dokumentaarinen laji syntyi reformistisena hankkeena. Varhaisten yhdysvaltalaisten dokumentaarisen valokuvan pioneerien, esimerkiksi Jacob A. Riisin ja Lewis Hinen, projektien ytimessä oli progressiivinen ja jopa yhteiskuntahygieeninen eetos. Resuisia slummien asukkaita tai tehtaiden raskaissa töissä raatavia lapsia esittävät valokuvat olivat edistyksellisen agendan edistämisen työkaluja, todistusaineistoa. Muutosagenda ja valistuksen tehtävä ovat syvällä lajin ytimessä.

Elina Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Kiehumispiste ilmestyi 2016. Kuva: Jarkko M. Virtanen, Mouka Filmi

Oman sukupolveni tekijät ovat tulleet alalle aikana, jolloin taiteen kentällä vallitsi voimakas jälkipoliittinen vastareaktio 1960- ja 70-lukujen avoimelle puoluepoliittisuudelle. Identiteettipolitiikka nousi taiteen kentällä keskeiseksi 1980-luvulta lähtien. Luovan dokumentaarin tekijät löysivät subjektiivisen ja henkilökohtaisen kerronnan. Erilaiset autobiografisen elokuvan muodot yleistyivät erityisesti 1990-luvulla. Tämä oli vastareaktio suhteessa varhaisempaan objektiivisuutta ja suoraa poliittisuutta korostavaan perinteeseen.

Viime vuosikymmenten dokumentaarisessa elokuvassa on tunnistettavissa yhteiskunnallisen reformismin ihanteen poissaolo. Dokumentaarisissa elokuvissa etsitään itseä ja identiteettiä, kuvataan tunnetraumoja ja ihmissuhteiden kokemuksia. Vastaavasti suhde yhteiskunnallisen todellisuuden reunaehtoihin asemoidaan identiteettipolitiikkaan. Voikin kysyä, onko lajin perintöä pitkään määrittänyt reformismin eetos korvautunut individualistisen tunnetalouden määrittämällä itserakennuksen tehtävällä.

SH: Kysymys yhteiskunnallisuudesta tai poliittisesta on itselleni ongelmallinen. Huolimatta siitä, mikä oma kanta poliittisiin ilmiöihin on, on vaikea lähestyä elokuvaa pelkästään instrumenttina jonkin poliittisen kannan ilmaisuun. Toisaalta olen halunnut kyseenalaistaa sitä itsestäänselvyydeksi muodostunutta hokemaa, että taide ei saa olla poliittista. Tästä on tullut jälkipoliittinen mantra. Poliittisen voisi ehkä taiteen yhteydessä ymmärtää joksikin paljon syvemmäksi kuin agendapoliittisuudeksi.

EH: Usein minulle sanotaan, että sä olet niin poliittinen. En itse ajattele omaa työtäni poliittisena. Minua kiinnostaa ihmisen maailmassa oleminen, miten me olemme tässä maailmassa ja miten maailma on meissä. Lähtökohtana on jokin havainto maailmasta.

SH: Kyllähän sinua kiinnostaa ihmisen maailmassa olemisessa se ihmisen ja poliksen suhde enemmän kuin esimerkiksi ihmissuhteiden ja tunnesiteiden maailma. Voihan saippuasarjojenkin väittää kuvaavan maailmassa olemista. Maailmassa olemisen kehän ulkorajoja niissä vain määrittää tunnesuhteet. Olethan sinä yhä maailmanparantajapunkkari.

EH: Ratkaisevaa on katseen suunta, se mihin katseen mihin kohdentaa. Jokaisessa ihmissuhteessa on vähintään kahden ihmisen sukuhistoria. Edelliset sukupolvet elävät meissä. Ei henkilökohtaisuus ole mikään saari.

SH: Nythän me eletään enenevässä määrin ”minän” aikakautta. Kaikki journalismissa, politiikassa asemoidaan siihen, että mitä tämä on ”minulle”, miten tämä ”minuun” vaikuttaa. Olen kutsunut selfie-poliittisiksi dokumentaarisia elokuvia, jotka asemoivat tekijän ja katsojan kuluttajaidentiteettipoliittiseen ”mitä minä ostan tai en osta” kulmaan. Poliittinenkin on muuntunut jonkinlaiseksi identiteetin rakentamiseksi ja kuluttamiseksi.

EH: En ymmärrä henkilökohtaisen poliittisuutta kuluttajuutena tai jonkin identiteetin heijastajana vaan kansalaisuutena, miten me voimme olla aktiivisia toimijoita maailmassa. Ajatus henkilökohtaisen poliittisuudesta on ollut tärkeä oivallus. Me too -kampanja on tästä hyvä esimerkki. Siinä tehdään ihmisten kokemuksista merkityksellisiä ja samalla poliittisia. Kampanja on muuttanut maailmaa perustavalla tavalla jo nyt.

SH: Tuo minän ja kokemuksellisuuden korostaminen tuon kampanjan vaikutuksen syvyyden suhteen itseäni ehkä juuri epäilyttää.

Suomalainen yhteiskunta on yhä hyvinvointivaltio. Poliittisen retoriikan ja jo toteutetun politiikan tasolla heijastuu kuitenkin uudenlainen suhde julkiseen, yhteiseen ja verotuksella taattuihin yhteiskunnan rakenteisiin. Pintatason alla on tapahtunut huomaamaton mutta nopea paradigman muutos. Tämän näkyväksi saattaminen on projektimme suurin haaste.


SH:
Kysymys poliittisen ja poeettisen suhteesta on se, mihin aina huomaan palaavani. Elokuva vaatii perusteekseen sen, että se jollakin tavalla ”kohottaa” havainnot arkitasosta. Konkretiaan ja arkiseen ankkurointi on tärkeää, mutta elokuva vaatii myös jotain muuta.

EH: Ei se ”elokuvallinen” tai ”poeettinen” ole jotakin, joka laitetaan siihen päälle. Kysymys on muodon ja sisällön ykseydestä, käytössä olevan taiteen lajin keinojen täysimääräisestä käytöstä.

SH: Dokumentaarinen elokuva on ylivoimainen juuri siinä, että sen kautta voi näyttää yhteiskunnallisen ajan hetken. Juuri tuo ajan hetkien näkyväksi tekeminen on ehkä se radikaaleimmin ”poeettinen” elementti.

EH: On äärettömän tärkeää juuri se, että teos saa itse alkaa kutsua esiin tapaa katsoa. Kehittely- ja konseptointivaiheessa joudut hirveästi selittämään muille. Joudut artikuloimaan sellaista mikä ei ole artikuloitavissa.

SH: Nauru olisi tärkeää. Tämä aika tarvitsisi naurua. Asiat ovat muuttuneet niin pelottavan vakaviksi. Ehkä satiirin tai parodian keinoin voisi parhaiten keikauttaa normaalin näkyväksi.

 

Olemme yhä keskellä Sovun ja repeämän kuvat -projektiamme. Kaksi elokuvaa on jo valmistunut: Elina Hirvosen Kiehumispiste (2016) ja Jussi Lehtomäen Nokipojat (2018). Työstämme ideaa, joka liittyy sote-uudistuksen alla piilevään markkinaistamisideologiaan satiirisen kuplettielokuvan muodossa.

Poliittisen, yhteiskunnallisen, elokuvallisen ja taiteen kysymysten kanssa painiskellessamme joudumme kysymään, millaisilla havainnoilla ja ilmiöillä on potentiaalia elokuvassa esitettäväksi. Millaisin keinoin tehdä näkyväksi sitä, mihin arkiuutisia klikkaillessamme olemme jo puutuneet ja tottuneet? Mikä tämän viikon uutisten pinnalla kelluvasta on merkityksellistä vielä vuoden saati kymmenen vuoden kuluttua? Elokuva vaatii paitsi konkretiaa myös jotakin, joka kiteyttää, kirkastaa ja siirtää meidän katsomaan omaa aikaamme etäämmältä.

Projektissa ovat työskennelleet myös elokuvantekijä-tutkijat Jouko Aaltonen ja Timo Korhonen, elokuvantekijä Markku Heikkinen, toimittajat Kaisa Viitanen ja Hanna Nikkanen.

Kirjoittaja

Susanna Helke

Kirjoittaja on dokumentaristi ja dokumentaarisen elokuvan professori Aalto-yliopistossa.