Mitä on rohkeus?

Jos hakijoilta vaaditaan rohkeutta, pitääkö arvioijankin olla rohkea? Voiko rohkeutta tunnistaa olematta itse rohkea?

Kysymys on vähän yksinkertainen. Rohkeuden ilmitulo ei ole kaikissa kaikkina hetkinä lainkaan samanlaista. Verbaalinen rohkeuden ilmaisu, jota hakemus vaatii, kysyy kirjallista havaintokykyä. Kaikki rohkeus ei ole sen piirissä.

Rohkeuden voi ymmärtää kasvuna tai ainutlaatuisuutena – hanke pyrkii johonkin, mitä ei ole tehty, mitä minä en ole tehnyt, mitä muut eivät tee, mitä ei yleensä tehdä.

Komiikalla tai rohkeus-käsitteen kyseenalaistuksella voi väistää tai kiistää kysymyksen. Arvioijan huomion saa helposti, mutta liian provosoiva haaste herättää torjuntaa. Vilpittömyydellä voi myös koettaa, tunnustamalla, ettei ole rohkea, että oman tekemisen laatu on muu kuin rohkeus, muttei kenties vähemmän merkityksellinen tai arvokas.

Miksi juuri rohkeus on tavoiteltavaa tai tuettavaa? Koska niin monet ovat niin peloissaan. Ovat pelon syyt sitten henkilökohtaisia, yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä tai ihmisryhmien jakamia.

Ehkä olennaisinta rohkeutta on juuri pelon kohtaaminen, pelon kanssa oleminen, siitä huolimatta toimiminen, ajatteleminen, tunteminen. Muidenkin tunteiden kuin pelon.

Joskus rohkeus on itsesuojelun puutetta. Se voi yhtä hyvin olla kykyä ja voimaa suojella sekä itseä että toisia tai arvokkaiksi katsottuja asioita. Se voi olla näkemystä, jonka varassa ottaa vastaan vaikeus, ettei toisten tarvitse niin tehdä.