Mitä meillä on varaa pitää huonona kielenä?

Torlakkien maisemissa Koillis-Serbiassa. Kuva: Max Wahlström

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten, joulukuussa 1996, kalifornialaisen Oaklandin kaupungin kouluneuvostossa tehtiin päätös, joka aiheutti maanlaajuisen myrskyn. Kouluneuvosto allekirjoitti linjauksen, joka antoi afroamerikkalaisille oppilaille oikeuden osallistua englanti vieraana kielenä ‑opetukseen ja käytännössä määritteli ”afroamerikan” standardienglannista erilliseksi opetuskielekseen.

Linjauksen riensivät välittömästi tuomitsemaan niin mustien kansalaisoikeusliikkeen keulahahmo Jesse Jackson kuin esimerkiksi Rush Limbaugh, suursuosittu, konservatiivinen radiojuontaja ja tällä hetkellä yksi presidenttiehdokas Donald Trumpin merkittävimmistä tukijoista. Molempien päähuoli oli sama: päätös nostaa huonon englannin jalustalle, toisesta katsantokannasta vieroittaen mustia yhä kauemmaksi yhteiskunnasta, toisesta taas uhaten englannin kielen puhtautta.

Linjauksen taustalla olivat kielentutkimuksen nopeat edistysaskeleet 60-luvun lopulta alkaen. Tutkijat totesivat, että afrikkalais-amerikkalainen englanti, AAVE (African American Vernacular English), ei ole ”huonoa kieltä”, jona sitä oli pidetty, vaan standardienglannista merkittävästi eroava, oma kielimuotonsa. Melko yhtenäisenä kielimuotona se on säilynyt esimerkiksi siitä syystä, että afroamerikkalaisten suurempi muuttoliike pohjoisen osavaltioihin alkoi melkoi myöhään, vasta sisällissodan jälkeen.

Kenties afroamerikkalaisten oppilaiden huonommat oppimistulokset liittyivätkin osittain siihen, että opetuskieli, Amerikan standardienglanti, oli monelle käytännössä vieras kieli.

”Opettajien kuullessa oppilaidensa keskustelevan torlakiksi heillä oli tapana tiuskaista: ’Puhu serbiaa!”

Tein viime heinäkuussa kenttätöitä Kaakkois-Serbiassa eteläslaavilaisten torlakkimurteen puhujien parissa. Torlakki on siirtymämurre keskenään melko samankaltaisten bulgarian ja makedonian ja näistä selkeästi eroavan serbian välillä. ”Puuttuvana lenkkinä” balkanilaisen ja slaavilaisen kielityypin välillä torlakki tarjoaa ikkunan sen tarkasteluun, miten bulgarialle ja makedonialle sekä monille muille eurooppalaisille kielille tyypilliset sijataivutuksen kato ja määräisen artikkelin kehittyminen tapahtuvat.

Sama seikka, joka tekee torlakin kielitieteellisessä mielessä erittäin kiinnostavaksi, on ollut myös sen säilymisen pahin uhka: Torlakin siirtymämurreluonne on mahdollistanut kielimuodon omimisen rajan molemmin puolin. Torlakkien ”serbialaisuuden” tai vaihtoehtoisesti ”bulgarialaisuuden” osoittamiseen käytettiin paljon tarmoa eritoten viime vuosisadan alkupuoliskolla, ja tämä tieteellinen keskustelu oli usein suoraan kytköksissä torlakkien asuttamaan rajaseutuun kohdistuneisiin aluevaatimuksiin.

Kielitieteellisisten argumenttien pelkkä välineellisyys näkyi kuitenkin kieleen ja sen puhujiin kohdistuneissa asenteissa. Kuten eräs sosialistisessa Jugoslaviassa kasvanut haastateltavani kertoi, opettajien kuullessa oppilaidensa keskustelevan torlakiksi heillä oli tapana tiuskaista: ”Puhu serbiaa!” Toisen maailmansodan jälkeisessä Jugoslaviassa torlakki stigmatisoitui voimakkaasti, ja sen puhujia on nykyään enää harvassa; UNESCOn uhanalaisten kielten listauksessa torlakki on määritelty vakavasti uhanalaiseksi kieleksi.

”Karjalan puhujiin itseensä suhtauduttiin sotien välisessä Suomessa sivistyksellisenä ongelmana, jonka outo, venäläiseltäkin kuulostanut puheenparsi piti suomalaistaa.”

Niitä kieliasenteita, jotka leimaavat torlakin epäpuhtaaksi serbiaksi ja AAVE:n huonoksi englanniksi, yhdistää muutama ilmiselvä seikka, jotka eivät rajoitu Serbiaan tai Yhdysvaltoihin. Kyse on usein kätketystä ja tiedostamattomastakin rasismista tai luokkasyrjinnästä; on paljon luvallisempaa liittää erilaisia esteettisiä arvotuksia kieleen kuin sen puhujiin. Tätä kysymystä sivuaa myös Heini Lehtosen kirjoitus tässä blogissa. Suomalaisia esimerkkejä kielellisestä syrjinnästä löytyy kuitenkin jo ennen globalisaation aikakautta.

Karjalan kieli, joksi kutsutaan itämerensuomalaisen murrejatkumon itäisimpiä varieteetteja vepsän lisäksi, koki Suomessa torlakin kohtalon. Vaikka Karjalan ”laulumaiden” kulttuuri kelpasi – kielellisesti suomalaistettuna – kansallisen kaanonin rakennusaineeksi, karjalan puhujiin itseensä suhtauduttiin sotien välisessä Suomessa sivistyksellisenä ongelmana, jonka outo, venäläiseltäkin kuulostanut puheenparsi piti suomalaistaa. Koululaitoksen puitteissa karjala pyrittiin korvaamaan suomen normitetulla yleiskielellä.

Kuvatunkaltaisen kielellisen syrjinnän toinen yhteinen nimittäjä on tyypillisesti yksi ihannoitu kielimuoto, johon muut kielimuodot vertautuvat. Tähän kysymykseen liittyy ammattimaisten kielentutkijoiden ja maallikoiden näkemysten välillä usein vallitseva sovittamaton ristiriita. Muutokset yleiskielen normiin nähdään monesti kielen rapauttamisena ja myönnytyksenä kielitaidon heikkenemisen mukanaan tuomille väärille muodoille. (Esimerkiksi sopinee tästä kielitoimiston suosituksesta alkanut keskustelu.)

”Käsitys puhtaasta kielestä ei niinkään johdu normitetun kielimuodon ominaisuuksista sinänsä vaan sille lankeavasta kulttuurisesta prestiisistä.”

Normitetut kielet perustuvat usein yhdelle murteelle tai murreryhmälle, ja riippuukin esimerkiksi poliittisista tekijöistä, mille kielimuodolle normi milläkin alueella rakentuu. Kehitykseen vaikuttavat lisäksi monet ulkokielelliset tekijät, joista erinomaisen ajatusleikin tarjoaa Santeri Junttila blogissaan Spekulatiivista lingvistiikkaa. Tarkastelemalla norjan kirjakielten kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä Junttila hahmottelee, miltä normitettu yleiskieli – tai kielet – Suomessa voisivat näyttää, jos siis Suomi olisi Norja.

Normitettu kieli ei ole sen ”puhtaampaa” kuin jokin yksittäinen murre. Totta on kuitenkin, että standardoiduissa kielimuodoissa puhutulle kielelle tyypillistä variaatiota on pyritty usein karsimaan julistamalla jokin tietty muoto norminmukaiseksi ja toinen sen vastaiseksi. Tämä rajaaminen on kuitenkin joskus melko sattumanvaraista, ja käsitys puhtaasta kielestä ei niinkään johdu normitetun kielimuodon ominaisuuksista sinänsä vaan sille lankeavasta kulttuurisesta prestiisistä.

On esimerkiksi totta, että englannilla ei ole Kielitoimiston tai Ranskan akatemian kaltaista auktoriteettia, mutta normi, tai normeja, sillä kuitenkin on. Kielen normi onkin usein monen muun kulttuurisen ilmiön tapaan emergentti: Arvostetut toimijat yhteisössä määrittävät toivotun käytöksen, ja massat tavoitellessaan näiden attribuutteja alkavat matkia tätä käytöstä. Amerikan standardienglantia opetetaan ympäri maata varsin vähän varioiden, ja valtaosa julkaistavista teksteistä toimitetaan vastaamaan sitä.

”Kansallisuusaatteen, edistyksen ja sivistyksen nimissä tapahtunut toiminta perustui täysin virheelliseen ymmärrykseen kielestä.”

Kaiken järjen vastainen kielikäsitys, johon perustuen ihmisen äidinkieli leimataan kelvottomaksi ja uuden oppimisen edellytyksenä pidetään sen kielen hylkäämistä, jolla ihminen pystyy ajatuksensa täydellisimmin ilmaisemaan, ei valitettavasti ole pelkästään historiaa. Tällaiseen inhimillisten voimavarojen haaskaukseen ei meillä kuitenkaan pitäisi olla varaa.

Modernisaation onnistui hävittää tai heikentää lukuisia standardikielestä poikkeavia kielimuotoja. Tämä usein kansallisuusaatteen, edistyksen ja sivistyksen nimissä tapahtunut toiminta perustui täysin virheelliseen ymmärrykseen kielestä. Ihminen kykenee hallitsemaan useita kieliä, puhumattakaan kielen rekistereistä. Jos esimerkiksi parjattu ”nuorisokieli” olisi tietyn ikäryhmän ainoa osaama varieteetti, kieli muuttuisi paljon nopeammin kuin todellisuudessa tapahtuu.

Mutta mitä tapahtui AAVE:n hyödyntämiselle opetuksessa? Vaikka erityisesti kvantitatiivista tutkimusta aiheesta on edelleen aivan liian vähän, kaikki julkaistu tutkimus viittaa kuitenkin yhteen suuntaan: jo pelkästään se, että opettajat eivät suhtaudu AAVE:iin virheellisenä englantina vaan pikemmin omana kielimuotonaan, parantaa standardienglannin oppimistuloksia. Tietämättömyys ja ennakkoluulot ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että AAVE:in asema kouluissa on edelleen vakiintumaton.

Kirjoittaja

Max Wahlström

FT, Koneen Säätiön post doc -tutkija, Helsingin yliopisto / Universität Zürich

Kuva: Thomas Bürgisser