Mitä kuuluu karkotetuille?

Toimittaja Kaisa Viitanen kirjoittaa Rohkeus-blogissa millaista on paperittomien elämä Euroopassa ja mitä tapahtuu karkotetuille.
Kuva: Katja Tähjä

Vauva oli pullea ja lämmin. Sen iho tuoksui kylpyöljyltä. Pitelin neljän päivän ikäistä Vivian-tyttöä sylissäni amsterdamilaislähiössä. Vivianin sudanilainen äiti asui Hollannissa ilman oleskelulupaa, joten Viviankin jäisi rekisteröimättömäksi ja kaikkien tilastojen ulkopuolelle.

Se herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Onko tämä Euroopassa tavallista? Onko paperittomia myös Suomessa? Millaista on elää Euroopassa salaa? Olin vuorotteluvapaalla toimittajan työstäni ja heittäydyin yhdessä valokuvaaja Katja Tähjän kanssa uuteen todellisuuteen.

Göteborgissa pääsimme paperittomien ihmisten salaiselle klinikalle, jossa vapaaehtoiset lääkärit, sairaanhoitajat ja juristit ottivat vastaan ihmisiä. Meille kerrottiin, että oleskeluluvattomat eivät Euroopassa yleensä saa julkista terveydenhoitoa. Brysselissä tutustuimme kirkon vallanneisiin siirtolaisiin, jotka pastorin tuella vaativat laillista oikeutta tehdä työtä ja asua Belgiassa. Las Palmasissa vietimme aikaamme länsiafrikkalaisten autonpesijöiden kanssa. Ateenassa tutustuimme nuoreen iranilaisnaiseen, joka oli käynyt anomassa turvapaikkaa Suomesta, mutta väkivaltaisen puolison uhkaillessa palannut tämän luokse Kreikkaan.

Ihmisten taustat ja elämäntilanteet vaihtelivat, mutta paperittomia yhdisti jatkuva kiinnijäämisen ja maastakarkotuksen pelko. On vaikea nukkua, kun ei tiedä koputtaako poliisi tänä yönä oveen. On vaikea suunnitella elämää, kun ei ole varma onko täällä enää ensi viikolla.

Kirjamme Paperittomat ilmestyi 2010. Sen jälkeen meillä oli tukku uusia kysymyksiä: mitä niille ihmisille tapahtuu, jotka poliisit todella löytävät? Mitä ovat säilöönottokeskukset? Mitä karkotuslennolla tapahtuu? Entä sen jälkeen? Huomasimme, että tietoa oli vähän. Eurooppalaisviranomaisten vastuu karkotetuista päättyy kun saattopoliisit kääntävät selkänsä. Kokosimme työryhmän ja lähdimme matkaan. Meille, suomalaispassien omistajille, se oli helppoa. Meille myydään matkalippuja eikä meitä pysäytetä rajoilla. Se on harvojen etuoikeus.

Ugandassa tapasimme naisen, joka oli hakenut turvaa Britanniasta, mutta hänen kokemaansa vainoa ei uskottu ja hänet pakotettiin takaisin Kampalan arvaamattomille kaduille. Istanbulissa tutustuimme Kreikasta karkotettuun afgaaniperheeseen, joka yritti arvuutella kuka salakuljettajaehdokkaista olisi luotettavin.

Joutsenossa Konnunsuon säilöönottokeskuksessa gambialainen Jobe näytti meille nirhautuneita ranteitaan ja kertoi suomalaispoliisien lennättäneen hänet Gambiaan jo kahdesti, mutta siellä rajaviranomaiset huomasivat ettei mies halunnut tulla ja estivät ryhmän maahanpäsyn. Säilöönottokeskukset ovat kuin vankiloita. Sellin ovet voivat olla auki, mutta muurin ympärillä kulkee piikkilanka. Paikka ei eroa vankilasta kuin siinä, että sinne joutuakseen ei tarvita rikostaustaa eikä henkilölle kerrota vapautumispäivää.

Lain mukaan eurooppalaisten tulisi varmistaa, ettei ketään palauteta vaarallisiin oloihin. Käytännössä niin ei tapahtu. Mekin näimme ihmisiä, jotka pelkäsivät henkensä edestä. Osa ei uskaltanut palata kotiinsa vaan piileskeli muualla. On toki eri asia palata sotaa käyvään maahan kuin turvallisiin oloihin, mutta kahden yliopistotutkinnon suorittanut keskiluokkainen ghanalaisäitikin joutui kotimaassaan ongelmiin. Suomessa syntyneet lapset joutuivat sairastelukierteeseen, joka oli viedä kahdelta hengen. Suomalaiseen alakouluun tottuneen tytön on vaikea kestää  ghanalaista koulua, jossa opettaja lyö kepillä väärästä vastauksesta.

Euroopasta on vuoden 2000 jälkeen pakotettu lähtemään arviolta 3,5 miljoonaa ihmistä. Kaikille tapaamillemme ihmisille pakkohäätö oli nöyryytys. Kun suunnitelmat, ehkä myös työ ja läheiset, ovat Euroopassa, on vaikea jatkaa elämää muualla.

Me emme voineet olla ihmettelemättä, miksi karkotuksia vain lisätään. Taloustutkijat ovat todistaneet, että siirtolaisuudesta voi olla Euroopan taloudelle hyötyä, kunhan ihmiset kotoutuvat ja pääsevät osaksi yhteiskuntaa. Sitä paitsi karkotuksen jälkeen moni alkoi suunnitella uutta matkaa Eurooppaan.

Me halusimme kaikkien suomalaisten näkevän mitä me näimme. Juuri silloin näimme ilmoituksen Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -apurahasta, jolla kannustettiin journalisteja, tutkijoita ja taiteentekijöitä tekemään yhdessä rohkeita avauksia. Siirtolaisuustutkija Niina Vuolajärvi, teatterintekijä Elina Izarra ja graafikko Anne-Mari Ahonen innostuivat yhteistyöstä.

Haluankin nyt toivottaa kaikki Euroopassa tällä hetkellä olevat ihmiset Karkotettujen syyskuiseen kaupunkitapahtumaan. Ohjelma keskittyy heihin, jotka eivät täällä enää ole. Puhumme syistä, politiikasta ja uusista keinoista.

HAM-Kulmassa Tennispalatsissa 2.9. avautuu näyttelymme ja julkistamme tietokirjamme. Tieteiden Talossa on seminaari 6. ja 7.9.  ja Kansallisteatterin Lavaklubilla aktivisti-ilta 7.9. Niiden kaikkien nimi on sama, Karkotetut.

Lisätietoa: www.karkotetut.com

Kirjoittaja

Kaisa Viitanen

Toimittaja.

Karkotettujen kaupunkitapahtuma sai tukea Koneen säätiön Jakautuuko Suomi? -apurahahaussa vuonna 2015.
http://www.kaisaviitanen.com/