Minä, Jaana ja Slavoj

Miten abstraktista ja epämuotoisesta ajatuksesta tulee näyttämöllinen idea? Mitä (kaikkea) ohjaaminen voi olla? Ohjaaja ja näyttelijä Tuire Tuomisto työstää parhaillaan esitysteosta Post Corpse eli kraa kraa ja kirjoittaa ohjaajantyön suunnitteluvaiheesta: siitä, kun ei vielä ole työryhmää eikä harjoituksia ympärillä ja ainoa keskustelukumppani on kirja.
Kuva: Terhi Tuomisto

Viime vuosina on nähty useita kirjoituksia ja haastatteluja liittyen ohjaajan vallan väärinkäyttöön. Hyvä, että väärinkäytökset nousevat esiin ja niistä uskalletaan puhua. Haluaisin tällä kirjoituksella tuoda näkyviin ohjaajan työskentelyn alueista epämääräisimmän kohdan, esityksen suunnittelun.

Minulle ohjaajan työ on enemmän vastuuta kuin valtaa ja enemmän yksinäistä samoamista kuin joukkojen johtamista. Esityksen ohjaaminen on pitkä prosessi, joka sisältää useita eri työvaiheita. Kirjoitan vaiheesta, jossa hahmottelen aiheita tarkemmiksi ja pähkäilen, luen, selaan eestaas muistikirjaa, piirrän kohtausluonnoksia, juon kahvia ja epäilen kaikkia ideoita. Ja odotan harjoitusten alkamista.

Slavoj, ystäväni

Kun suunnittelen esitystä, saattaa kulua pitkiä aikoja, etten pääse puhumaan siitä, mitä hahmottelen. Silloin kirjasta tulee kaveri.  Post Corpse eli kraa kraa -esitystä suunnitellessani parhaita kavereita ovat olleet Jaana Parviaisen Tanssi ihmisen eksistenssissä (Fitty 51 Tampereen Yliopisto 1994) ja Slavoj Žižekin Väkivalta (Nemo 2012). Muitakin on ollut, ja mitä enemmän luen, sitä laajemmaksi horisontti aukeaa. Lopulta näkökulma on rajattava, ja usein palaan siihen mistä lähdin. Kokemukseen tai tunteeseen, joka on alun perin ollut impulssi tehdä juuri tämä esitys.

Slavoj Žižek on laajalti siteerattu kirjailija ja ajattelija. Hänen kirjansa lukeminen oli lähes väkivaltainen kokemus. Se ei ollut ravisteleva kokemus vaan kokemus, jossa minä ravistelin kirjaa. Saatoin nukahtaa yhden sivun jälkeen tai lukea yhtä sivua useampaan kertaan tajuamatta, missä kohtaa mittasuhde vaihtui.  Žižekin kirjassa väkivalta lävistää kaiken olemassaolon ja jokaisen rakenteen. Se tuntuu lamaannuttavalta.

Post Corpse eli kraa kraa -esitystä suunnitellessani mietin, mitä muita lähestymistapoja väkivaltaan olisi kuin perinteinen kolmikanta: taistele, hyökkää tai pakene. Žižekin teksti palauttaa minut peruskysymysten äärelle. Elämme aikaa, jossa ihmisyys uudelleen määritellään monelta suunnalta. Ekologiset tosiasiat ja me too -liike ovat sen voimakkaimmat alullepanijat. Mihin väkivalta kuuluu ihmisessä? Onko se ihmisen ytimisssä?  Žižekin kirja on täynnä teräviä kärkiä, jotka osoittavat miten länsimainen yhteiskuntarauha perustuu kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka takaavat tilan sellaiselle väkivallalle, johon emme reagoi.

Toisinaan ajattelen, että tapani lukea kirjaa on puhdasta käyttämistä, väkivaltaa. Käytän kirjan ajatuksia omia tarkoitusperiä varten. Žižek kirjoittaa: ”…ainoa oikea lähestymistapa (väkivaltaan) näyttäisi olevan sellainen, joka mahdollistaa sen eri muotojen reflektoimisen, mutta joka ottaa siihen etäisyyttä kunnioittaakseen sen uhreja. Tällaisessa kuvauksessa ilmenevää ei enää kannattele jokin sen takana oleva syvempi todellisuus vaan pikemminkin kyse on kontekstistaan irtautuneesta ilmenemisestä, joka yhtyy täysin todelliseen olemiseen…” Lause assosioi minulle kysymykseen, jonka itse esitin. Siihen, miten väkivallan aiheen voi tuoda näyttämölle.

Post Corpse eli kraa kraa on yritys kuvata tunne, joka jää ruumiiseen väkivaltaisten tekojen jälkeen. Ei kuvata itse tekoa, ei antaa teon tekijälle mainospaikkaa, ei antautua itse uhriksi. Luoda siitä oma olionsa, jolla on todellisuuspohja. Olio on tapa esittää, valita missä esitetään. Väkivalta on luonut oman olionsa minuun, se on osa minua. En silitä pois kokemuksia, mutta en myöskään jaa kokemuksiani yhteiseksi tunnistettavana tapahtumana, henkilönä tai ajanjaksona.

Viime vuonna kirjoitin apurahahakemuksen tiivistelmään: ”…ruumiiseeni on kohdistunut väkivaltaisia tekoja. Jos minulla olisi tekojen hetkellä ollut hyvä itsetunto, olisinko selvinnyt niistä huonommin? Jos olisin tekojen hetkellä ajatellut, että olen arvokas, olisiko se loukannut ja tuhonnut minua vielä enemmän? Sen sijaan että olisin osannut kertoa huonosta kohtelusta, sulkeuduin ja jatkoin eteenpäin. Ajattelen, että huono itsetunto pelasti minut.”

Žižekin kirjaa lukiessani ajattelin sitä, kuinka moneen taitokseen väkivalta voi laskostua. Jos huono itsetunto voi pelastaa, sen taitteissa ja perustuksissa piilee sanomaton määrä mykkää kipua ja nieltyjä itkuja. Se tuli mieleen erityisesti silloin, kun hän kertoo rakastettuna olemisen väkivallasta. Siitä, miten rakastettuna oleminen voi saada ”…minut suoraan kokemaan sen eron, joka vallitsee sen välillä mikä minä olen määrättynä oliona ja sinä arvoituksellisena X:nä, joka taas toimii rakkauden syynä”. Näissä rakennelmissa tuntuu olevan jotenkin sama logiikka. Sellainen, jossa kipu, huono itsetunto tai kuolemanpelko ovat samalla suojakilpi ja pakotie.

Kirjaa lukiessa tulee joskus tunne, että tiedän jo kaiken mitä tässä kirjoitetaan. Minulla on tämä sama tieto, mutta minulla ei ole ollut sanoja sitä varten. En tietenkään tarkoita, että olisin voinut kirjoittaa kirjan Väkivalta. En olisi voinut. Mutta luettuani sen, juteltuani sen kanssa, olen kyseenalaistanut, vahvistanut, yllättänyt ja yllyttänyt omaa ajattelua. Niin kuin ystävän kanssa kuuluukin tehdä.

Jaana tietää kaiken

Jaana Parviaisen Tanssi ihmisen eksistenssissä tarttui mukaan vahingossa Teatterikorkeakoulun kirjastosta. Kirja pohtii perusteellisesti kehon olemuksia näyttämöllä ja käy läpi tanssin historiaa ja -tutkimusta.

Kun Jaana kirjoittaa Heideggerin ”heitettyydestä”, kappaleessa ”Ihmisen maailmassa oleminen”, kirjoitan sen heti vihkooni. Heideggerin ajatuksena oli, että ”koko oleminen on muovautumista”, ja että ”ihminen heitetään pyytämättä maailmaan, johon hän alkaa reagoida kehollaan”.

Ajattelin puuta esityspaikkana. Ruumis on puussa niin kuin tuuli olisi sen sinne viskannut. Heitettyys ja viskattu. Tajuan, että sanojen ja kirjan lauseiden tuomat mielikuvat ovat samoja, vaikka merkitykset eivät. Toinen on puuro ja toinen on velli. Oman kokemukseni mukaan väkivalta voi aiheuttaa jähmettymisen, ei välttämättä teon tai tilanteen hetkellä, vaan pitkäaikaisena reaktiona. Jähmettyminen on kokonaisvaltaista, ja siitä voi tulla tapa ratkaista se, miten olla olemassa tässä maailmassa. Keho ei ilmoita reagoivansa, se vaan ottaa ja reagoi.

Silti kiehtoo ja lohduttaa ajatella yhteistä alitajuntaa, jossa ”kaikki” on jo olemassa. Olla saman häilyvän lätäkön äärellä, heijastella, katsella sen vääristynyttä pintaa. Alitajuntaa, joka välillä aukenee tunnistettavaksi.

Parviainen kirjoittaa sosiaalisesta kehosta ja siitä, miten tanssissa, ja erityisesti butotanssissa “puretaan sosiaalisen kehon konventioita ja pyrkimyksenä on löytää intensiivinen oleminen, joka on palaamista esiobjektiiviselle tasolle. (…) Ilman esiobjektiivista ihmisen oleminen muuttuu banaaliksi sosiaaliseksi kehoksi”. Hätkähdän hieman. Esiobjektiivinen viittaa tässä ymmärrykseni mukaan siihen, että tällainen kehonkuva muodostuu ennen sosiaalisen kehon mutkikasta rakennelmaa. Ja jotta keho voisi olla mahdollisimman läsnäoleva, on pyrkimyksenä hahmottaa vauvan viattomuudella sitä kehoa, johon synnyimme. Parviainen siteeraa Leviniä, joka käyttää samasta asiasta sanaa ”mieleenpalauttaminen”.

Hätkähdän hieman siksi, että kaikki kuvasto, jota olen butotanssista löytänyt, on estetiikaltaan yhdennäköistä. Jos sosiaalinen keho puretaan butossa, miksi lopputulos näyttää aina samalta? Kangerteleva keho, vääntyneet ilmeet. Butoa ei voi ahdistaa nurkkaan ja määritellä. Alkumetreiltä (toisen maailmansodan jälkeen) mukana olleen Tatsumi Hijikatan mukaan kuka tahansa voi tehdä butoa, eikä siinä ole oikeaa tai väärää tulkintaa estetiikan kannalta. Ajattelen, että sosiaalista kehoa ei tarvitse ”purkaa”, löytääkseen sen alta jotain, mikä ei näy päällepäin. Toinen ihminen näkee minusta yhdellä silmäyksellä monta asiaa, joita en välttämättä kertoisi, jos kysyttäisiin.

Kirjassa esitellyt tanssitaiteen teoriat ovat itselleni konkreettisia, vaikka se ei välttämättä ole kirjoittajan aie. Silti konkreettisuus on minulle tekstien arvo. Arvioin ja spekuloin niitä suoraan siinä todellisuudessa, jonka näen ja koen. Erityisesti suhteessa esitysmateriaaliin, jota suunnittelen. Butosta lukiessani mietin, että esiintyvän kehon voi pelkistää ilmaisemaan vain sen, mitä esitys välttämättä tarvitsee tullakseen ymmärretyksi. Esimerkiksi tässä esityksessä jähmettymisen ja sulamisen. Tai katoamisen. Keskustelu Parviaisen  kanssa oli pitkä ja monipolvinen.

Kiitos kaverit.

Tekstin piti päättyä tähän, ja se piti julkaista esityksen Facebook-sivulla. Korona muutti aikatauluja, ja esitys siirtyi lokakuulle 2020. Siirryimme työtyhmän kanssa etätyöskentelyyn, jossa esiintyjät harjoittelevat liikemateriaalia – välineiden puuttuessa – puiden alaoksilla. (Alla olevassa videossa sirkustaiteilija Noora Pasanen tekee etätehtävää.)

Odotan edelleen harjoituksia.

Kirjoittaja

Tuire Tuomisto

Tuomisto (TeM, ohjaaja, näyttelijä (FIA), esitystaiteilija ) on työskennellyt esitystaiteen kentällä Suomessa ja Saksassa. Teoksissaan hän käsittelee usein laajoja, tummasävyisä aiheita fyysisen ilmaisun ja erilaisten esityspaikkojen, -kontekstien ja tilojen avulla. Parhaillaan hän työstää esitystä Post Corpse eli kraa kraa, joka kertoo sopeutumisesta, aseksuaalisuudesta ja kaupungissa elävistä variksista.
Aiheeseen liittyvää