Miltä näyttää metsä meidän jälkeemme?

Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Jenni Räinän ja Anna Ruohosen teos Metsä meidän jälkeemme ehdottaa vaihtoehtoja ”puupelloille” ja pohtii yhdessä metsänkäyttäjien ja tutkijoiden kanssa, millaista suomalainen metsä voisi olla tulevaisuudessa. Teoksen tekijät kertovat blogikirjoituksessaan, mitä kirjaprojekti metsästä paljasti.
Metsä meidän jälkeemme on saanut lukijat näkemään eron talousmetsän ja luonnontilaisen kaltaisten metsien välillä. Kasvatusmännikkö, Rovaniemi. Kuva: Anssi Jokiranta

Kirjailija, luonnonsuojelija Anni Kytömäki totesi kirjassamme Metsä meidän jälkeemme (Like 2019), että hänellä oli kestänyt aikansa tajuta, ettei kaikki metsä ole oikeaa metsää: ”Jonkinlaisen oivalluksen se vaatii ja sitä oivallusta on vaikea tuoda ulkoapäin.”

Metsä meidän jälkeemme -kirjan julkaisusta on nyt neljä kuukautta. Olemme saaneet paljon palautetta, ja palautteissa toistuu lähes poikkeuksetta yksi asia: Lukija on kirjamme luettuaan oivaltanut eron talousmetsän ja luonnontilaisen kaltaisen metsän välillä.

Sen parempaa palautetta emme voisi saada.

Kirjaprojektimme lähti liikkeelle tuosta lähtökohdasta syksyllä 2017. Olimme tuolloin jokainen heränneet vuorollamme huomaamaan, ettemme itse asiassa tienneet, millaista metsää luonnontilaisesti kasvaisi kotiseudullamme. Jokainen meistä oli liikkunut aina paljon luonnossa vaeltaen, juosten, ratsastaen tai metsästäen, mutta meitä ympäröivä metsä ei vastannut mielikuvaa metsästä.

Kirjailija Anni Kytömäki leikki lapsena veljiensä kanssa tässä metsässä Ylöjärven Soppeenharjun kupeessa. Myöhemmin metsät seurasivat myös Kytömäen kirjoihin. Kuva: Anssi Jokiranta

Suomen hellimä narratiivi kertoo, että Suomessa on paljon metsää ja että puuta kasvaa enemmän kuin koskaan ennen. Suomi on metsien maa, me toistelemme. Teimme retkiämme syrjäisissä, metsäisissä kolkissa ympäri Suomen. Kaikkialla luonnonsuojelualueiden ulkopuolella metsät olivat aivan muuta kuin puheissa. Ne olivat metsäautoteiden ja ojien halkomia ja pilkkomia. Ne olivat taimikoita, rääseikköjä, avohakkuita, pala vanhaa metsää siellä täällä. Kun juhlimme metsiemme hurjaa kasvua, tarkoitamme noita hakattuja metsiä, joiden tilalla kasvaa taimikko tai nuori metsä. Nuori metsä kasvaa vanhaa nopeammin.

Olimme talousmetsien ympäröimiä. Silti mielissämme vaalimme kuvaa erilaisesta metsästä. Metsästä, jossa olisi jykeviä runkoja, ja joka jatkuisi loputtomana erämaisena metsäavaruutena. Tämä särö ajatusten ja todellisuuden välillä hiersi ja painoi niin, että se piti kirjoittaa auki.

Jos jokin vaatii rohkeutta niin metsästä kirjoittaminen Suomessa. Tämä kävi ilmi ainakin meitä lähellä olevien, etenkin varttuneempien ihmisten kauhistuneista reaktioista.

Reaktio on ymmärrettävä, sillä siitä ei ole kulunut montaa vuosikymmentä, kun vallitsevia hakkuutapoja kyseenalaistavia metsänomistajia haastettiin oikeuteen ja heitä kiellettiin kajoamasta metsiinsä. Nyt aika on onneksi eri. Keskustelu on muuttumassa nopeasti rakentavampaan ja kestävämpään suuntaan.

Jo ensimmäisellä juttukeikallamme Tervolan ja Rovaniemen rajalla Pisavaaran luonnonpuistossa kävi selväksi, ettemme olleet havaintoinemme tai pohdintoinemme eksyksissä. Pisavaaran luonnonpuisto on yksi Euroopan tiukimmin suojeltuja metsiä, jonne yleensä saavat kulkuluvan vain tutkijat. Tämä koskematon metsä lumosi meidät.

Pisavaarassa ympärillämme kohosi hopeahuntuisia kuusia, jättiläismäisiä mäntymatriarkkoja ja ryhmyisiä haapavanhuksia. Puuta oli runsaasti, mutta metsä oli väljää. Joka puolelle oli helppoa kulkea, sillä ojia, aurauksia, mätästyksiä, hakkuuperkeitä ja taimikkotiheikköjä ei ollut. Olimme lopultakin mielikuviemme metsässä, tämä oli taigaa.

Matka suomalaisen metsän syvimpään olemukseen sai meidät huomaamaan, kuinka valtavan laajalle toimet metsissämme vaikuttavat. Syntyi kirja, jossa pohdimme, millainen rooli metsillämme on ilmastonmuutoksen hillinnässä ja kuinka suuret vaikutukset metsäojituksella on ollut Suomen suo- ja vesiluontoon (kirjan luku Tuli tummat vedet julkaistiin Helsingin Sanomissa 30.6.2019). Ymmärsimme, että biotalous tarkoittaakin ennen muuta suurempia sellutehtaita, koska merkittäviin biotuoteinnovaatioihin on vielä matkaa. Pyysimme asiantuntijoita pohtimaan, miten metsiemme tilaa voisi parantaa. Kysyimme, miten metsillä voisi ansaita rahaa ja samaan aikaan vaalia monimuotoisuutta.

Aika kirjan kirjoittamiseen oli enemmän kuin otollinen, sillä metsäkeskustelu kävi koko projektin ajan kuumana. Metsien rooli ilmastonmuutoksessa puhkaisi valtakunnallisen uutiskynnyksen. Sen seurauksena muun muassa taimien istuttamisesta alettiin puhua ilmastotekona. Ihmettelimme kuinka kasvavan, hiiltä sitovan ja hiiltä jo varastoineen metsän korvaaminen myllätyllä hakkuuaukealla, taimilla ja heinillä voisi olla ilmastoteko. Opimme tutkijoilta, että näin ei meidän elinaikanamme olekaan. Emme voi hakata metsiä kiihtyvällä tahdilla ja saada niistä samaan aikaan ilmastohyötyjä.

Vanhojen metsien taas väitettiin olevan päästölähde. Nykyiset tutkimukset kuitenkin osoittavat vanhat metsät joko hiilineutraaleiksi tai hiilinieluiksi. Metsien tilavuuskasvu alenee iän mukana, minkä vuoksi ne eivät sido hiiltä nuoren metsän tavoin. Vanha metsä kerryttää kuitenkin hiiltä maaperään hitaasti vielä pitkiä aikoja, vaikka metsän tilavuus ei enää kasvakaan.

110 hehtaarin avohakkuu Kuusamon Isoniemessä. Kuva: Anssi Jokiranta

Kirjaprojekti paljasti, kuinka harhaanjohtavia ja talouspuheen kyllästämiä monet metsään liittyvät käsitteemme ovat. Hyvä esimerkki on puhe metsän iästä. Sillä tarkoitetaan valtapuuston ikää, joka voidaan määritellä oikeastaan vain talousmetsälle. Luonnonmetsän ikää ei voi määritellä. Se on kaikkea hetki sitten itäneistä nuorista sirkkataimista keloutuviin honkiin. Jos metsällä tarkoitetaan muutakin kuin puuta, siis koko monimuotoista elinympäristöä hyönteisineen ja sienieen, se on koko ajan kaiken ikäinen. Se on metsä.

Aika on petollinen ja ihmisen muisti lyhyt. Totumme helposti asioihin. Samea, ruskea jokivesi mökkirannassa ja kynityt nuoret metsät teiden varsilla ovat meille normaalia, arkea. Muistamme hämärästi tarinat, joissa vielä vanhempiemme nuoruudessa jokivesi soveltui talouskäyttöön ja joessa ui taimen, mutta emme osaa kaivata niitä arjessamme.

Metsätalous on tehnyt metsissämme monia jättimäisiä operaatioita, ja myös suuria virheitä. Siksi on tärkeää havahtua kyseenalaistamaan totuttu ja yrittää nähdä muutos. Jos emme tiedä, mitä olemme menettäneet, meidän on vaikea tehdä luonnon, ekosysteemin, ilmaston ja ihmisen kannalta parhaita päätöksiä tulevaisuudessakaan. On tärkeää, että ymmärrämme, mikä on metsä.

Kirjoittaja

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen & Jenni Räinä

Metsä meidän jälkeemme -kirjan kirjoittajat Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat pohjoissuomalaisia nuorenpolven journalisteja. Teoksen kuvat on ottanut Lapin Kansan valokuvaaja Anssi Jokiranta.