Laulu koskettaa yhteisöllistä sensibiliteettiä

Heidi Fast kertoo väitöstutkimuksensa ensimmäisistä havainnoista, jossa hän tarkastelee ja kokeilee sanattoman äänellisyyden mahdollisuuksia ruumiillisen vuorovaikutuksen virittäjänä.
Kuva Laulunpesä-teoksesta HYKS Psykiatriakeskuksesta. Kuvaaja: Karolina Kucia

Tutkin jaetun, ei-kielellisen äänellisyyden mahdollisuutta edistää ihmisten vuorovaikutuksellista alttiutta (sensitiviteetti) ja esteettis-eettistä herkkyyttä (sensibiliteetti) kolmiosaisen Hospital Symphonies -teossarjan avulla Aalto-yliopiston taiteenlaitoksella. Sinfoniasarjan ensimmäinen osa, Laulunpesä/Vocal Nest toteutettiin yhteistyössä HYKS Psykiatrian kanssa osallistavana, paikka- ja tilannesidonnaisena lauluinstallaationa kesäkuussa 2015 HYKS Psykiatriakeskuksen 10 kerroksiseen porrastilaan. Teoksessa laulaa lisäkseni 25 sairaalassa keväällä 2014 hoitoa saanutta potilasta. Psyykkisestä kuormituksesta kärsivät ihmiset ja psykiatrinen sairaala tutkimukseni toimintaympäristönä suuntaavat tutkimusta erityisellä tavalla.

Laulunpesä oli kutsu luoda yhdessä elinolosuhteita sensibiliteetille sairaala-arjen keskellä. Keskeisinpänä tarkoituksena oli synnyttää sairaalatilaan uudenlaista kokemuksellista tilaa potilaiden moninaisuuden ja elinvoimaisuuden ilmaisulle: sellaiselle merkityksellisyydelle, joka ei tule, tai edes voi tulla, sanallistamisen piiriin.

Tarkoitan sensibiliteetillä tietynlaista haavoittuvuutta: perustavaa ja aktiivista inhimillistä kykyä kytkeytyä toisiin ja ympäröivään todellisuuteen sanallistamisen tuolla puolen.

Työtapa perustuu jaettuun äänellisyyteen. Kutsuin henkilökunnan avustuksella vapaaehtoisia potilaita neljältä suljetulta osastolta kertaluonteiseen 30 minuutin avoimeen konserttiin kanssani. Lauloin yksinkertaisia ääniä, joihin potilaat saivat halutessaan vastata omalla äänellään. Suurin osa potilaista lähti mukaan. Hetket äänitettiin.

Ihmisen ääni ei jää vain yksilön omaksi, hänen sisälleen. Ääni leviää ja resonoi, tulee luihin ja ytimiin, niin omiin kuin toisten: osuu ennakoimattomalla tavalla todellisuuteen. Siksi myös sanaton äänellisyys voi olla hätkähdyttävää. Yhteys syntyy äänellisestä, ruumiillisesti tunnetusta kohtaamisesta enemmän kuin sanoista.

Ensimmäiset havainnot vahvistavat olettamustani, että jaetun äänen voima piilee kokemuksellisessa paradoksissa: kun itsestä rohkenee vähän hellittää ja päästää äänensä, millainen ikinä se on – vain häivähdys, psykoottinen, painunut, täyteläinen – osaksi yhteistä ääntä, tämä myös ruumiillisesti koettavissa oleva resonaatiokenttä vastaa takaisin. Se antaa takaisin uudenlaisen kokemuksen äänestä, jonka voi ehkä tunnistaa omakseen. Tapahtuu hienovarainen muutos, jonka saattoi myös kuulla tilanteen äänityksistä. “What is this?”, kysyi eräs Laulunpesään osallistunut potilas äänitystilanteen jälkeen. “It almost feels as if I have found a new language”.

Tehtäväni taiteilija-tutkijana ei ole “antaa potilaille ääntä” vaan yrittää virittää äänelläni ja olemuksellani otolliset olosuhteet, jotka kutsuvat ennalta kokemattomaan dialogiin. Tutkijarooli ei ole etäältä tarkkaileva, vaan läheisyydessä kokeileva.

Yhteinen anonyymi äänimateria muodostui teoksen pohjaksi. Kuuntelin sen sävyjä ja lauloin oman lauluni jälkikäteen suhteessa potilaiden ääniin. Viritin teoksen äänelläni myös Psykiatriakeskuksen porrastilan hissien sävellajiin (ylivireinen pieni a). Eri äänikerrostumista muodostui 9 porrasväliin sijoitettu 8-kanavainen kompositio yhdessä diplomi-insinööri Thomas Svedströmin ja taiteilija Karolina Kucian kanssa.

Laulunpesässä laulettiin kuuluvaksi ja kuunneltiin jotakin, mikä ei ollut jo valmiiksi sanottua, jo tiedettyä. Kirkkaimpana ei soinut niinkään sairaus ja kärsimys, vaan tietty eloisuus, ehkä jopa toivo. Osassa henkilökuntaa uudenlainen näkökulma – intiimit, paljaat, kesyttömät, hauraat äänet psykiatrisessa sairaalatilassa – herättivät ehkä ymmärrettävästikin huolta: aiheutuuko teoksesta ahdistusta? Spontaanisti potilailta, omaisilta ja henkilökunnalta saamissani kuuntelukokemuksissa painottui kuitenkin liikuttuminen ja prosessin sekä teoksen kokeminen vaikuttavana ja ajatuksia herättävänä.

IMG_5748 (kopio)

Kuva: Karolina Kucia

Kysymys sensibiliteetistä liittyy yritykseen hahmottaa ja sanallistaa minkälainen vuorovaikutuksellinen, affektiivinen rekisteri missäkin virittyy. Yhteiskuntakriittisestä tulokulmasta voi olla mielekästä tukeutua myös näkemyksiin yhteisöllisen sensibiliteetin köyhtymisestä nyky-yhteiskunnassa. Elämme sosio-poliittisessa tilanteessa, joka on mm. Franco Berardin (2014) mukaan alkanut vaikuttaa kykyymme olla suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tämä ilmenee Berardin mukaan ainakin hermostollisen, sosiaalisen ja affektiivisuuden tasojen oireiluna, kuten heikentyneenä kykynä myötätuntemiseen. Yritän edistää työlläni sensibiliteetin syvemmän, hitaamman tason ymmärrystä ja dialogia, ja tarkentaa havaintoja siitä, missä sensibiliteetti mahdollisesti köyhtyy ja missä lisääntyy.

Näkemykseni on, että sensibiliteetin alueelle ei pääse käsiksi ilman esteettistä, ruumiillisesti tunnettua perspektiiviä. Ehdotan tässä toimintaympäristöönsä sidotun taiteellisen näkökulman esiinnostamista: laulullisen äänen virittävää mahdollisuutta, jonka kehollinen ja affektiivinen potentiaali voi avata radikaaleja mahdollisuuksia uudenlaisten sensibiliteettien kehittymiselle. Kun ihmisille tapahtuu jotakin tällä kokemisen ja tuntemisen saralla, sillä on myös yhteiskunnallista vaikutusta.

Laulunpesä alusti käynnistymässä olevaa jaetun äänellisen kokemuksen merkitystä ja vaikuttavuutta selvittävää tutkimukseni 2. vaihetta yhteistyössä HYKS Psykiatrian poliklinikkatoiminnan kanssa. Taide-tiede-yhteistyöhön perustuva pilottihanke paikantuu laulun, nykytaiteen ja terveydenhuollon risteyskohtaan. Sain sitä varten kesäkuussa 2014 HUS:in Naisten, lasten ja psykiatrian Eettisen toimikunnan puoltavan lausunnon, sekä joulukuussa 2015 varsinaisen HUS-tutkimusluvan. Prosessi vei vuosia ja vaati sitkeyttä. Sen arvo on uudenlaisten ymmärrysten ja dialogisuuden syntymisessä, myös institutionaalisesti.

Kehkeytyvä taiteellinen toimintatapa ei ole psykiatrista hoitoa. Työ on esteettis-eettisesti suuntautunutta.

Kutsun potilaita mukaan tälle suhteiselle kentälle, jossa jaettuja kokemuksia saattaa syntyä luottaen ja uskoen, että heillä, ja ehkä juuri heillä on siihen kyvykkyyttä.

Taiteen hyvinvointivaikutuksia arvioitaessa ei ole kyse ainoastaan siitä mitä taide voi antaa esimerkiksi sairaille tai syrjäytyneille, vaan myös siitä minkälaisia ymmärryksiä voimme ihmisyhteisönä saada virittäytymällä kuuntelemaan myös niitä ääniä, jotka eivät tule, tai edes voi tulla sanallistamisen ja kognitiivisen järkeistämisen piiriin.

Laulunpesän myötä ehdotan varovasti, että ruumiillisen kokemisen ja emotionaalisen tuntemisen reuna-alueilla aktivoituva vuorovaikutuksellinen alttius (sensitiviteetti) ja herkkyys virittyä sanattomiin vuorovaikutuksellisiin suhteisiin toisten ja ympäröivän kanssa (sensibiliteetti) saattavat olla kärsimystä kohtaavalla ihmisellä voimakkaampia kuin jollain muilla. Tällainen toiminta voidaan nähdä radikaalina yhteisöllisen osallisuuden muotona.

Kirjoittaja

Heidi Fast

Heidi Fast on laulu- ja nykytaiteilija sekä tutkija. Hänen työnsä ytimessä on ihmisen ääni ja sen erityislaatuisuudet sekä taiteiden ja tieteiden rajoilla liikuskelu. Fast toimii taiteellisen tutkimuksen väitöstutkijana Aalto-yliopiston Taiteenlaitoksella. Laulajuus on hänen työnsä pohjakerros. Sieltä on kasvanut muotoja työskennellä toisten ihmisten kanssa, heidän avukseen, sekä kiinnostus tutkia äänellisen kohtaamisen ilmiöitä. Koulutustaustaan sisältyy mm. esitystaiteen ja -teorian maisteriopinnot sekä pedagogisia opintoja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.