Kyseenalainen kunnia

Olen tutkinut tiettyyn uskonnolliseen yhteisöön sijoittuvaa lapsiin kohdistunutta väkivaltaa. Suurin osa kuulemistani kokemuksista liittyi seksuaaliseen väkivaltaan.

Tätä selitti se, että aiheesta puhuttiin julkisuudessa. Seksuaalisen väkivallan kokemuksia on myös muuta vaikeampaa tuoda esiin. Vaikeneminen koteloi ja samalla tiivistää kokemuksia, erityisesti jos ympäristö ei ollut kyennyt puuttumaan väkivaltaan.

Tutkimukseni kuluessa sain toistuvasti kuulla olevani rohkea. Minua kiiteltiin, kannustettiin ja ihmeteltiin. Miten uskallat? Olet poikkeuksellisen rohkea!

Kuullessani ajatuksen ensimmäisen kerran hämmennyin ja hiukan kiusaannuinkin. En kokenut tekeväni tutkijana mitään kovin erityistä. Tutkija valitsee aiheen, pohtii, millaisen näkökulman ja aineiston avulla sitä lähestyy, kokoa aineistoa ja analysoi sitä. Lapsiin kohdistuva väkivalta on kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti yksiselitteisen vääräksi nähty teko. Sen kitkemiseen tähtäävä tiedontuotanto nojaa vallitsevaan lakiin ja kulttuuriseen ymmärrykseen.

Nähtiinkö tutkimusaiheeni erityisenä siksi, että se otti kohteekseen suomalaisen uskonnollisuuden, siinä olevat mahdolliset piiloutuneet ja vaietut ongelmat, moraaliset ristiriitaisuudet? Koskinko tutkimuksellani tabuun, kun otin kohteeksi pyhään kätkeytyneen pahan?

En siltikään tavoita pointtia, näkemystä poikkeuksellisesta rohkeudesta.

Uskonnollinen yhteisöllisyys on ehkä uudentyyppinen tutkimuksellinen tulokulma väkivaltakokemuksiin, mutta taiteessa klassinen, jos ei jopa kulunut. Kirjoissa ja elokuvissa on käsitelty lukemattomina erilaisina versioina rippisalaisuuden tuottamia eettisiä ristiriitoja sekä valotettu uskonnollisten valta-asemien syntyä ja seurauksia.

Tutkimusaiheeni rohkeus liittyy ilmeisesti siihen, että aiheessani nähtiin poliittisia, sosiaalisia ja tutkimuseettisiä riskejä. On uskaliasta ottaa tarkasteluun tietty yhteisö, sen yhteisömekanismit ja kätkeytynyt todellisuus. Uskonnollinen yhteisö on muusta maailmasta rajattu, tiettyyn toimintaan erikoistunut paikka, eräänlainen hiekkalaatikko. Tutkimuksellani en kuitenkaan kajonnut Pyhään. Jumalan, Jeesuksen tai uskonyhteisön arvo eivät tule riisutuiksi sillä, että havaitaan joidenkin ulostaneen hiekkalaatikkoon ja kätkeneen jätöksensä. Yhteisö ei tule halvaksi sillä, että ulosteiden siivoaminen sijoitetaan yhteisöllisen vastuun kysymykseksi. Metafora kuitenkin ontuu seurausten vakavuuden osalta.

Kansainvälisessä lapsiin kohdistuneen institutionaalisen väkivallan tutkijoiden verkostossa kohtaan muita aihepiirin tutkijoita. Tuotamme kaikki tietoa uskonnollisen yhteisön lapsivaikutuksista. Siinä joukossa olen voinut jakaa kokemuksen siitä, että aihepiirin tutkiminen on ajoittain vaativaa ja kuluttavaa.

Mutta rohkeaa: ei kiitos! Niin vastenmieliseltä tuntuu ajatus, että ihmisyyden ongelmajätteiden silleenjättäminen on tavallista ja niihin puuttuminen rohkeaa.

Kirjoittaja

Johanna Hurtig

Tutkijatohtori Johanna Hurtig,
Teologinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
johanna.hurtig(at)helsinki.fi