Kuvatoimittajan harjaantunut silmä erottaa kiinnostavat uutiskuvat sekunneissa jatkuvasta kuvavirrasta

Kuva: Jenni Mäenpää

Kuvatoimistoja alkoi ilmestyä 1900-luvun alun vuosikymmeninä, ja sieltä tähän päivään mennessä ne ovat synnyttäneet maailmanlaajuiset ja erittäin nopeatempoiset uutiskuvien levittämisen markkinat. Kuvatoimistojen historiallista kehitystä tutkinut Estelle Blaschke kiteyttää kirjassaan Banking on Images erään alalla toimivan yrityksen mission, joka on vaatimattomasti ”tallettaa ihmiskunnan historia ja myydä se.” Blaschken mukaan kuvatoimistot toimivat katalysaattoreina kuvamarkkinoille, ja ne ovat muokanneet länsimaista visuaalista kulttuuria systemaattisen kokoelmatyönsä avulla. Kuvatuotannon ja kuvien lähettämisen volyymit ovat moninkertaistuneet digitalisoitumisen myötä.

Lisäksi koko kuvatuotannon aikakäsitys on mullistunut. Vielä 30 vuotta sitten yhden värikuvan lähettäminen kesti noin 20 minuuttia, kun tänä päivänä kuvatoimistosta on mahdollista lähettää parissa kymmenessä minuutissa tuhansia kuvia. Filmiaikana tapahtuman kuvaamisen ja vastaanottajalle saattamisen välillä saatettiin puhua tunneista, kun nykyään voidaan tiukimmillaan puhua jo sekunneista. Kuvaajat lähettävät ensimmäiset kuvat suoraan kamerasta kuvatoimitukseen, joka on saattanut esitekstittää kuvien metatiedot valmiiksi jo edellisenä päivänä. Tällöin kuva on uutisvälineen käytössä heti, kun jokin mediatapahtuma on alkanut. Lisäksi jo ennen tapahtumaa on yleensä lähetetty aiheeseen liittyvä arkistokuva asiakkaille.  Lähes jokaisesta merkittävästä uutistapahtumasta on tänä päivänä nopeasti saatavissa kuvaa, vaikka se tapahtuisi toisella puolella maapalloa. Volyymin kasvun ohella yksittäisen kuvan hinta on romahtanut lähes olemattomiin, mikä on vaikeuttanut muun muassa freelance-valokuvaajien asemaa.

Suomalaisen uutistoimistokuvatoimittajan silmien läpi voi mennä päivittäin noin pari tuhatta kuvaa. Kiireisimpinä uutispäivinä kuvien määrä voi suurin piirtein tuplaantua. Kuvat tulevat omilta kuvaajilta ja kansainvälisiltä kuvatoimistoilta ja kuvatoimittajien tehtävänä on suodattaa tarjolle tulevasta kuvavirrasta murto-osa, joka välitetään eteenpäin media-asiakkaille. Suodattaminen on tärkeää, koska kuvatoimistojen päivittäin tuottama kuvamäärä on kasvanut niin valtavaksi. On järkevämpää, että yksi taho seuloo valtavasta kuvamäärästä tärkeimmät ja kiinnostavimmat kuvat sen sijaan, että jokainen mediatalo tekisi saman työn itse ja erikseen. Nopean tempon ja suuren kuvamäärän johdosta kuvatoimittajan kyky poimia tärkeät kuvat on korostunut entisestään.

Yksi tutkimukseni kiinnostuksenkohde on kuvatoimittajien ammatillinen näkeminen. Pyrin selvittämään, miten suurista kuvamassoista kuvia valitsevat ammattilaiset näkevät ja erottavat nopeasti, sekunneissa, niin sanotut hyvät kuvat. Ammatillista näkemistä on tutkittu aikaisemmin eri konteksteissa, kuten esimerkiksi opettajien, arkeologien, merentutkijoiden, karjankasvattajien ja lakimiesten työssä. Näitä tutkimuksia yhdistää näkemys siitä, että ammatillinen näkeminen on yhteisössä jaettua ja työssä opitun harjaantumisen tulosta. Se on paitsi silmillä näkemistä myös koko tarkkaavaisuuden aktiivista keskittymistä työn kannalta keskeisiin ja tarkoituksenmukaisiin yksityiskohtiin. Tarkoitan tässä yhteydessä näkemisellä kulttuurisesti muovautunutta ja opittua näkemistä sen sijaan, että keskittyisin ihmisen visuaaliseen havaitsemiseen neurologisesta tai biologisesta näkökulmasta.

Ammatillisen näkemisen käsitettä (professional vision) on lanseerannut ainakin antropologi ja kielitieteilijä Charles Goodwin, joka tutki muun muassa 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa oikeudenkäyntitapausta, joka koski poliisiväkivaltaa kuuluisassa Rodney King -tapauksessa. Tapauksen keskeisenä todistusaineistona oli videotallenne, jossa poliisi hakkasi tummaihoista motoristia, jota syytettiin ylinopeudesta. Tutkija seurasi oikeudenkäyntejä ja perehtyi sekä syyttävän että puolustavan puolen argumentteihin samasta videomateriaalista. Hän havaitsi, että samaa kuvallista materiaalia tulkittiin kiistan eri puolilla täysin vastakkaisilla tavoilla. Tutkittuaan myös muiden alojen ammattilaisia Goodwin päätyi esittämään, että ammattilaisten kyky nähdä merkityksellisiä asioita on sidoksissa kuhunkin ammatilliseen kontekstiin ja työkäytäntöihin, ja siten myös näkeminen tapahtuu aina ammatillisesta perspektiivistä käsin. Kun tietynlainen näkeminen on ammatin sisällä jaettua, se antaa ammattilaisille auktoriteetin nähdä ja lausua maallikon näkemyksistä poikkeavia, vaihtoehtoisia tulkintoja. Kyse on ammattilaisten määrittelyvallasta, johon myös ammatillinen näkeminen kytkeytyy.

Goodwinin tutkimuksen kanssa samoihin aikoihin, 1990-luvun alussa, Italiassa karjankasvattajia havainnoinut antropologi Cristina Grasseni päätyi samankaltaisiin johtopäätöksiin. Hän seurasi karjanomistajia maatilalla, ja huomasi, että karjankasvattajien keskeinen ammattitaito oli sidoksissa heidän kykyynsä erottaa lehmistä parhaiten maidontuotantoon ja jatkojalostukseen soveltuvat valioyksilöt. Tämä taito omaksuttiin maatilalla jo varhain, ja se näkyi myös lasten leikeissä. Jo pienet lapset oppivat aikuisten esimerkkiä seuraamalla tunnistamaan kunkin yksilön niiden ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Grassenin kirjoituksissa ammatillisessa näkemisessä korostuukin nimenomaan oppiminen, joka tapahtuu yhteisön sisällä oppipoika-kisälli-periaatteella. Oppimista korostaakseen hän päätyi kutsumaan ammatillista näkemistä harjaantuneeksi näkemiseksi (skilled vision). Toinen tärkeä seikka on, että hän kiinnitti huomiota näkemisen moniaistisuuteen ja kehollisuuteen, joka karjankasvattajilla näkyi siinä, että lehmien tiettyjen piirteiden havainnoimiseen liittyi katsomisen lisäksi muun muassa käsillä tunnustelu. Tämä näkemisen kokonaisvaltaisuuden korostaminen oli samalla vastaus kritiikkiin, jonka mukaan visuaalisen kulttuurin tutkimus olisi siihen aikaan ollut liiaksi keskittynyt pelkästään näköaistin ja katseen tutkimiseen.

Uutiskuvatoimittaja etsii kuvista ensisijaisesti uutisia. Etsiminen perustuu suurelta osin ennakointiin ja odotuksiin. Kuvatoimittajat ovat sisällä uutismaailmassa, ja heillä on hyvissä ajoin tiedot esimerkiksi suurimmasta osasta politiikan, urheilun ja kulttuurin tapahtumista, joista he odottavat uutiskuvia. Näiden lisäksi on tietysti yllättäviä uutisitilanteita, jotka ovat monen ammattilaisen mielestä työn suola ja tervetullutta vastapainoa rutiineille. Pääsääntöisesti tärkeät uutisaiheet löydetään nopeasti ennakko-odotusten perusteella, mutta uutisaiheen huomaaminen on kuitenkin vasta lähtökohta sille, että samaa aihetta kuvaavasta noin 10–20 kuvan sarjasta voidaan poimia yksi tai muutama eteenpäin välitettävä kuva. Tässä kohden kuvatoimittajan ammattitaitoon kuuluu nähdä kuvissa pieniä nyansseja, jotka voivat liittyä esimerkiksi kuvan teknisiin ja esteettisiin ominaisuuksiin, kuten valoon tai kompositioon. Toisaalta nyanssit voivat liittyä sisällöllisiin asioihin, jotka tuovat kuvaan mielenkiintoa, kuten ihmisten ilmeet tai humoristiset ja yllättävät elementit. Samaan aikaan kuvatoimittaja joutuu pohtimaan etiikkaa. Miten ihmiset kuvissa esitetään, ja mihin raakuuden raja vedetään.

Tutkimukseni perusteella jaetun ammatillisen näkemisen puolesta puhuu se, että kuvatoimittajat valitsevat usein toisistaan riippumatta samoja tai samankaltaisia kuvia. Olen kiinnostunut siitä, onko olemassa alalla kansainvälisesti jaettuja ja institutionaalisia käytäntöjä, jotka mahdollistavat ja ylläpitävät ammattilaisten harjaantuneen katseen kehittymistä. Lisäksi pohdin, miten näkeminen on sidoksissa kuvatoimittajien ammatilliseen identiteettiin, ja miten tietoista tai tiedostamatonta kuvien valintatilanteessa tapahtuva prosessointi ammattilaisilla on.

 

Viitteet:

Blaschke, Estelle (2016) Banking on images: the Bettmann Archive and Corbis. Leipzig : Spector Books.

Goodwin, Charles (1994) Professional vision. American Anthropologist 96: 3, 606–633.

Grasseni, Cristina (2004) Skilled vision. An apprenticeship in breeding aesthetics. Social Anthropology 12: 1, 41–55.

 

Kirjoittaja

Jenni Mäenpää

Tutkija, YTT
Tampereen yliopisto
Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus (COMET)
s-posti: Jenni.K.Maenpaa@uta.fi