Kuka on kielitaitoinen?

Apurahansaajamme Heini Lehtonen aloittaa Monikielisyys-juttusarjamme kysymällä, mitä kulloinkin kielitaidolla – tai kielitaidottomuudella tarkoitetaan.

”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä? Entä oliko hänellä asiaa?” kirjoitti Lauri Viita. Tässä viiden kielen taitaminen esitetään positiivisen hämmästyksen aiheena. Samaan hengenvetoon kuitenkin kyseenalaistetaan kielitaidon olemus: mitä on kielen puhuminen, jos ei sillä sano mitään?

Ei ole läheskään yksiselitteistä, mitä arkikielessä kulloinkin tarkoitetaan kielitaidolla – tai kielitaidottomuudella. Peruskoulun päättänyt suomalainen osaa paperilla useimmiten äidinkielensä lisäksi toista kotimaista ja englantia ja usein vielä jotain neljättä kieltä, mutta kokee käytännössä vaikenevansa monella kielellä. Opittuun kielitaitokäsitykseemme liittyy usein sellainen ajatus, että kieltä voi oppia vain institutionaalisesti, koulussa ja kursseilla. Spontaanisti hankittu kielitaito jää näkymättömiin. Akateemisessa maailmassa kielitaitoisuuden mittariksi riittää laajalti se, että pystyy toimimaan äidinkielensä lisäksi englanniksi. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, ettei muita kieliä tarvitakaan. Kriteerit kääntyvät nurin, kun kyse on Lähi-Idästä, Aasiasta tai Afrikasta Suomeen saapuvista työtä etsivistä maahanmuuttajista: heidän englannin, arabian tai ranskan tai muiden kielten taidoillaan ei ole merkitystä, on osattava suomea, vaikkei sitä itse työssä juuri tarvitsisikaan.

Käsityksemme kielistä ja niiden taidosta kietoutuvat arvioihimme ihmisistä ja käsityksiimme luokasta ja etnisyydestä. Eräs amerikkalainen, pitkään Hongkongissa asunut tutkijakollegani kuvitti tätä: kun hän osaa muutaman sanan kantoninkiinaa, hänen kielitaitoaan ihastellaan. Nuoret, joiden vuorovaikutusta hän tutkii, ovat muuttaneet Hongkongiin eteläisestä Aasiasta. He puhuvat monia kieliä, myös kantoninkiinaa, mutta heidän kielitaidostaan ollaan huolestuneita eikä heitä taatusti kiitellä muutamasta kantoninkielisestä fraasista. Urbaani globalisaation liikkeiden tuottama monikielisyys ei ole samaa kuin akateeminen laaja kielitaito; monikulttuurisuus nähdään haasteena tai jopa ongelmana, kansainvälisyys taas tavoittelemisen arvoisena hyveenä. Testi käsitteiden erilaisista konnotaatioista on helppo: mitä eroa mielestäsi on kansainvälisellä koululla ja monikulttuurisella koululla? Yhteistä niille faktisesti on se, että niiden oppilaat käyttävät arjessaan monia kieliä ja ovat asuneet useissa maissa. Mieleesi tulevat erot liittyvät mahdollisesti koulujen sijaintiin, oppilaiden etnisiin taustoihin ja oppilaiden vanhempien yhteiskunnalliseen statukseen, koulutustaustaan tai sosiaaliluokkaan.

Olen väitöskirjassani tutkinut nuorten kieltä ja vuorovaikutusta helsinkiläisissä yläkouluissa, joissa oppilaat puhuvat pariakymmentä eri ensikieltä: somalia, viroa, venäjää, kurdia, thai-kieltä, kiinaa, arabiaa, lingalaa, englantia, swahilia, turkkia, albaania, kroaattia, serbiaa, bosniaa, balutšia, punjabia, daria – muutamia mainitakseni. Maahanmuuttajataustaisten nuorten tapauksessa monikielisyys ei useinkaan tarkoita yhden kotikielen ja koulukielen hallintaa ja rinnakkaista käyttöä, vaan heidän kielelliset biografiansa ovat monivaiheisempia ja repertuaarinsa monisyisempiä. Nuoret ovat usein tulleet Suomeen jonkin toisen maan kautta ja aloittaneet koulunsa toisella kielellä, joka ei välttämättä ole heidän ensi- tai kotikielensä. Monien kodit ovat lähtökohtaisesti monikielisiä. Lisäksi nuoret tutustuvat kavereidensa kieliin ja jopa oppivat niitä spontaanisti. Käytän usein esimerkkinä erästä tutkimukseeni osallistunutta tyttöä, joka on syntynyt Irakissa. Perheessä puhuttiin kurdia ja arabiaa. Perhe muutti Turkkiin, jossa tyttö aloitti koulun turkiksi, ja ystävystyi iranilaisen perheen kanssa. Tyttö oppi keskustelemaan persiaksi. Hän tuli Suomeen kouluikäisenä ja käy nyt koulua suomeksi. Hän osaa somalinkielisiä ilmaisuja, ja olen itse nähnyt hänen ottavan osaa venäjänkieliseen keskusteluun. Lisäksi hän toki opiskelee koulussa ainakin englantia. Hänen kielellinen repertuaarinsa koostuu siis ainakin kahdeksaan eri kieleen kuuluvista resursseista.

Onko hän kielitaidoton maahanmuuttaja, ellei hän vielä osaa suomea niin kuin naapuripulpetin Liisa?

Suomen kieli on tutkimuskouluissani kaikille tärkeä kieli ja suurimmalle osalle se, mitä he käyttävät eniten. Oppilailla on kuitenkin erilaisia pääsyjä ja suhteita suomen kieleen, mikä ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten suomenkielisten koulujen kieltenopetus tulevaisuudessa pitäisi järjestää. Tällä en tarkoita mitään, mikä heikentäisi suomen kielen asemaa koulujen opetuskielenä tai yhteiskunnan virallisena kielenä. Sen sijaan kielitiedon – ja sen myötä kielitaidon – laventamiseen ja syventämiseen voisi olla aihetta ja mahdollisuuksia.

Olen kyllä huolissani suomen kielen asemasta, mutta huoleni ei liity yksittäisiin vierasperäisiin ilmaisuihin, maahanmuuttoon tai nuorten kieleen. (Käsitys, että nuoret rapauttavat kielen, edustaa muuten satoja vuosia vanhaa kieli-ideologiaa. Sitä toistelee aikuissukupolvi toisensa jälkeen, todennäköisesti siihen saakka, että sivilisaatiomme tuhoutuu ilmastonlämpenemisen seurauksena.) Suomen kieli menettää jatkuvasti käyttöalaa siellä missä itse toimin: akateemisessa maailmassa, yliopistolla ja tutkimuksessa. Muiden kuin yksittäisten filologisten tai humanististen aineiden kielitaitokäsitys on todella kapea: kaikella, mitä tehdään englanniksi, on suurempi (itseis)arvo kuin millään muulla kielellä kirjoitetulla tai puhutulla. Yliopisto saa enemmän julkaisupisteitä – eli rahaa – mistä tahansa ”kansainvälisestä” tavallisimmin englanniksi kirjoitetusta kuin suomeksi kirjoitetusta artikkelista, artikkelien sisällöstä tai laadusta riippumatta. Varteenotettava tutkija kirjoittaa väitöskirjansa englanniksi, jos mielii sillä heti osallistua kansainväliseen keskusteluun, myös suomen kielen oppiaineessa, josta itse väittelin. Korkeakouluissa annetaan yhä enemmän maisteritason opetusta englanniksi.

Myös ensikielen tai äidinkielen taito vaatii harjoittelua ja käyttöä; se on osa kielitaitoa. Jos suomenkielisestä yliopistosta valmistuvat tohtorit tai maisterit eivät koe tarpeelliseksi puhua tai kirjoittaa omasta alastaan suomeksi, suomen kielen asema tieteen ja yhteiskunnan kielenä kiistatta heikentyy. Tämä ei ole syytös vaan toteamus. Syy ei ole englannin kielen sinänsä. Englannin fonologiassa, syntaksissa tai sanastossa ei ole sen enempää ”tappajakielen” piirteitä kuin minkään muunkaan kielen systeemissä. Se ei myöskään ole mitenkään absoluuttisesti coolimpi, helpompi tai tieteelliseen ajatteluun sopivampi kuin jokin muu kieli. Kielten asemaan vaikuttaa ihmisten toiminta: rakennamme kielten arvostusta ja muokkaamme kieli-ideologioita jokapäiväisessä vuorovaikutuksessamme. Ne näkyvät kielten yhteiskunnallisessa asemassa. Kielten arvostus ja käsitys kielitaidosta vaikuttaa myös yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen; siihen, missä määrin ihminen kokee osallisuutta ja hyväksyntää. Voi esimerkiksi kysyä, onko englantia taitamaton meidän aikamme lukutaidoton. Pystyykö vaikka Suomessa vielä täysipainoiseen elämään englantia osaamatta?

Unelmoin yhteiskunnasta, jossa osaksi hyvää kielitaitoa miellettäisiin kielitieto. Kielitietoa on ymmärrys siitä, millaisia kieliä ylipäätään on olemassa, mikä on kielen merkitys yksilölle ja yhteiskunnalle, miten kielellinen vuorovaikutus rakentuu ja miten kieli vaihtelee ja muuttuu.

Kielitiedon rakentuminen koulussa olisi ainakin kaikkien kieliaineiden, ellei kaikkien kouluaineiden tehtävä. Tällöin oppimisen ja opettamisen tavoitteena ei aina tarvitsisi olla se, että pystyy toimimaan monenlaisissa tilanteissa yhden tietyn vieraan kielen standardilla. Kielitietoutta kasvattaa pienikin tutustuminen itselle aiemmin vieraaseen kieleen. Helpottavaa on, että kielitaitokäsityksissä on luovuttu ideaalista natiivipuhujan kielitaidosta oppimisen tavoitteena: kukaan ei taida ”kokonaista” kieltä. Pienilläkin kielenpalasilla on ilmaisuvoimaa ja vuorovaikutuspotentiaalia, vähästäkin kielitaidosta on iloa ja hyötyä. Se avartaa samoin kuin matkailu.

Aloitan elokuussa 2016 post doc -tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Itä-Helsingin uudet Suomen kielet, jossa lisäkseni toimivat kollegiumtutkija Janne Saarikivi ja toimittaja Reetta Räty. Hanketta johtaa professori Jyrki Kalliokoski. Hankkeessa jalkaudumme monikielisen Itä-Helsingin kouluihin, päiväkoteihin, nuorisotaloihin ja vapaa-ajan harrastuksiin. Järjestämme tapahtumia, joissa osallistujat käyttävät omia kieliään ja tutustuvat toistensa kieliin. Osallistuvien ja osallistavien metodien avulla toivomme tekevämme osallistujat tietoisemmiksi heidän yhteisöjensä ”näkymättömistä” kielellisistä resursseista: eri-ikäisiä ihmisiä kannustetaan käyttämään esimerkiksi somalia, kurdia ja arabiaa. Hankkeen yhteiskunnallisena tavoitteena on kasvattaa osallistuvien yhteisöjen ja yksilöiden kielitietoisuutta ja yhdessä osallistujien kanssa kehittää välineitä, joilla kielellisesti ja etnisesti moninaisissa yhteisöissä työskentelevät (esimerkiksi opettajat) voivat paremmin hyödyntää yhteisön moninaisia kielellisiä taitoja. Hanke haluaa voimaannuttaa: vaikka osallistujien kielet julkisuudessa kantaisivat negatiivista stigmaa, yhteinen toiminta näillä kielillä luo kokemuksen kuulumisesta paikalliseen yhteisöön, jossa heidän kielitaitojaan arvostetaan. Toisaalta vieraaseen tutustuminen hälventää ennakkoluuloja ja kutsuu kyseenalaistamaan omia asenteita ja ennakkoluuloja. Tavoitteenamme on luoda konstruktiivisia tapoja käsitellä etnistä ja kielellistä identiteettiä moninaisessa maailmassa. Sellaiset valmiudet ovat osa globaalin ajan kielitaitoa.

Lopuksi jätän leikkimielisiä harjoituksia lukijoille, jotka mielivät kasvattaa omaa kielitietoaan ja -taitoaan:

  • Opettele runo tai laulu kielellä, jota et oikeastaan osaa lainkaan. Varmista, että ymmärrät, mitä lausut tai laulat. Pyydä kielen puhujia auttamaan ääntämyksessä tai kuuntele sitä malliksi vaikkapa YouTubesta. Esitä runo tai laulu pienelle yleisölle. Reflektoi tunnelmiasi esityksen jälkeen: mitä opit kielestä tai kielistä yleensä?
  • Yritä saada selvää lehtiartikkelista, televisio-ohjelmasta, runosta tai novellista kielellä, jota omasta mielestäsi osaat vain vähän. Kerro lukemastasi tai kuulemastasi jollekulle. Reflektoi kokemustasi kielitaidostasi. Vaihtoehtoisesti voit tehdä harjoituksen myös jonkin taitamasi kielen läheisellä sukukielellä: jos esimerkiksi osaat ruotsia, tee harjoitus tanskaksi, jos olet suomenkielinen, tee se viroksi, jos osaat saksaa, kokeile hollantia.
  • Kirjoita Facebook-päivitys tai twiitti kielellä, jota et yleensä käytä. Antaudu keskusteluun.
  • Onko sinulla ystävä, tuttava tai työtoveri, joka puhuu ensi- tai kotikielenään jotakin sinulle tuntematonta kieltä? Pyydä häntä joskus tavatessanne selostamaan toimintaansa omalla kielellään. Yritä oppia joitakin ilmaisuja. Voit myös yrittää käyttää niitä!
  • Tutustu johonkin pienehköön vähemmistökieleen. Millaista on kielen puhujien arki: voivatko he käydä koulua, lukea lehtiä tai kirjallisuutta tai hoitaa virallisia asioitaan omalla kielellään? Vertaa tätä oman kielesi tilanteeseen.

Kirjoittaja

Heini Lehtonen

heini.lehtonen@helsinki.fi

rtt

Seuraa