Konehuone-kolumni: Tieteen reviirit, palkinnot ja julkisuus

Toukokuussa myönnetty Vuoden Tiedekynä 2020 -palkinto sai aikaan debattia tieteenalojen välillä, kun voittaja-artikkelia kritisoitiin oman tutkimussuuntansa sisäpuolella pysymisestä. Suuren yleisön täytyisi ymmärtää, että erimielisyys on tutkimuksen terveyden merkki, eikä se tee koko tutkimusalaa kyseenalaiseksi, kirjoittaa säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen kolumnissaan.
Kuva: Ricardo Gomez Angel / Unsplash

Koneen Säätiön Tiedekynä-palkinto, jonka kehitti säätiön hallituksen varapuheenjohtaja Ilona Herlin, jaettiin tänä vuonna kymmenennen kerran. Palkinto jaetaan tieteellisestä julkaisusta, jossa suomea on käytetty erityisen ansiokkaasti, vuorovuosin humanistiselta, yhteiskuntatieteelliseltä ja ympäristötieteelliseltä alalta.

Olen ollut kahdeksan kertaa mukana palkinnon prosessissa, ja haasteita on monenlaisia, lähtien jo siitä, mitä tieteellisten artikkelien piiriin luetaan. Yhdessä esiraatilaisten kanssa olemme päätyneet pitämään tieteellisinä julkaisuja, joiden sisältö on perusteellisemmin argumentoitua ja tarkemmin dokumentoitua (esimerkiksi lähdeviitteiden avulla) kuin yleistajuisissa artikkeleissa. Korpusta ei ole ainakaan vielä rajattu artikkeleihin, joilla on vertaisarviointitunnus.

Toinen haaste on tieteenalojen rajaaminen. Erottelemme yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet toisistaan, koska humanistisessa tutkimusartikkelissa on edelleen hyvin luontevaa avata tutkimustuloksia tai tutkijan argumentaatiota vähitellen, kertomuksen tapaan. Usein humanistinen tutkimusartikkeli toimii parhaiten niin, eikä luonnon- ja yhteiskuntatieteissä tavalliseen tyyliin, jossa tutkimuskysymykset, aineistojen analyysi ja johtopäätökset voi selkeästi erottaa toisistaan. Mutta koska on paljon tieteellisiä lehtiä, joita ei voi luokitella selkeästi humanistisiksi tai yhteiskuntatieteellisiksi – ja hyvä niin – monen artikkelin kategorisointia joutuu miettimään.

Tänä vuonna tieteenalojen välille syntyi debattia, kun psykologian filosofian alaan kuulunutta Sanna Tirkkosen voittaja-artikkelia kritisoi eräs kirjallisuustieteilijä työryhmänsä blogissa. Tämän mukaan artikkeli kertoi siitä, että ”tutkija ei pääse oman tutkimussuuntauksensa ulkopuolelle eikä näe, että muidenkin alojen tutkijoiden ajatuksia samasta aiheesta kannattaisi lukea” Asiallisen arvostelun jälkeen kriitikko ryhtyi kiistämään koko artikkelin tieteellisyyden. Samalla kyytiä sai koko palkinto, joka leimattiin ”suomenkielisen tieteenomaisen retoriikan” palkinnoksi.

Palkinnon valintaprosesseja saa kritisoida, mutta nuoremman tutkijan työn tieteellisyyden kiistäminen professorin oppituolista käsin on masentavaa, vaikka sekin on vanha akateeminen perinne. Kuten tieteentutkija Ray Land kirjoittaa tieteenalojen roolia nykymaailmassa pohtivassa artikkelikokoelmassa Tribes and Territories in the 21st Century (2012), tutkijalle jonka koulutukseen on kuulunut uppoutuminen yhden alan tutkimusyhteisöön, ja joka on saanut tieteelliset ansionsa saman yhteisön piiristä, oman alan kirjallisuus ja käytännöt ovat ainoa asiantuntemuksen lähde. Tiedekynä-voittajaan kohdistettu kritiikki havainnollistaa sitä, kuinka helposti tutkija yleistää oman alansa käytännöt, ja edellyttää kaikelta tutkimukselta viittauksia oman alan kirjallisuuteen.

Kiinnostavampaa on kuitenkin se, että tämän vuoden Tiedekynä-keskustelu ilmentää myös tieteellisten kiistojen näkymistä laajemmalle yleisölle, kun joskus aikaisemmin kiistoja käytiin tieteellisissä lehdissä. Tieteen sisäistä ja ulkoista julkisuutta on hankala erottaa toisistaan. Aihetta käsittelevät hyvin uudessa kirjassa Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus (2020) Samuli Reijula ja Petri Ylikoski sekä Johanna Vuorelma. Reijulan ja Ylikosken mukaan keskustelun rajaaminen oman tieteenalan tai erityisalueen sisäpuolelle tai vertaisarvioituihin tiedejulkaisuihin olisi keinotekoista ja hidasta. Toisaalta normit ovat epäselviä, kun keskustelua käydään sosiaalisessa mediassa tai sanomalehdissä, ja lukijoita voi kiinnostaa lähinnä kiivas vastakkainasettelu. Vuorelma taas esittelee viime vuosilta tapauksia, joissa julkaistu väitöstutkimus tai tieteellinen artikkeli on saanut aikaan someraivon tai väittelyn sanomalehdissä.

Reijulan ja Ylikosken tärkein pointti on mielestäni se, että suuren yleisön täytyisi ymmärtää, että erimielisyys on tutkimuksen terveyden merkki, eikä se tee koko tutkimusalaa kyseenalaiseksi. Lisäksi he ehdottavat, että tiedeyhteisö kehittäisi keskustelufoorumeja ja -käytäntöjä metodologisten ja tieteenalarajat ylittävien kiistojen puimista varten.

Palataan Tiedekynä-palkintoon, jonka tarkoitus on “tukea suomenkielistä tieteellistä kirjoittamista ja nostaa sen arvostusta”. Tarkoitus ei ole innostaa tutkijoita tuomaan huonoimmat puolensa esiin kiistämällä toisten tutkijoiden julkaisujen tieteellisyys kokonaan. Kaikki tietävät, että jatkuva kilpailu on ahdistavaa, kuten Ulla Vanhatalo hyvin äskettäin kuvasi: se herättää paljon kielteisiä tunteita.

Palkinnon valintaprosessin haluamme säilyttää laadukkaana, mutta kevyenä. Se perustuu nykyään kahden hengen esiraadin työhön, minkä jälkeen säätiön hallituksen nimeämä valitsija valitsee palkinnon saajan. Vaikka esiraatia laajennettaisiin ja tieteellisiä reviiritaisteluita käytäisiin jo valintaprosessin aikana, ne voisivat silti jatkua palkinnon myöntämisen jälkeen. Palkintojen jakamisesta emme halua luopua, koska niiden avulla on todella mahdollista tukea hyviä asioita, esimerkiksi suomen kielen käyttämistä tieteen kielenä.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen

Kirjoittaja on Koneen Säätiön tiedejohtaja.
Aiheeseen liittyvää