Konehuone-kolumni: Taasko on haettava?

Kuuma kesä väistyy, ja on virkistävää palata ilmastonmuutoksen pohtimisesta helpompien asioiden pariin, kun lapset kiirehtivät kouluun ja monen säätiön apurahahaut alkavat. Taas kysytään, onko järkevää, että rahoitusta varsinkin tutkimukseen on haettava niin usein? Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen pohtii aihetta hakukauden alkaessa.
Image by: Christin Hume-Unsplash

Löytyisikö tutkimustietoa siitä, miten paljon aikaa tieteilijät todellisuudessa käyttävät hakemusten tekemiseen? Jotkut ovat puhuneet kymmenistä prosenteista työajasta, jopa 40 prosentista, mutta voiko olla näin? En usko, että tieteilijät hakevat rahoitusta keskimäärin kahden työpäivän ajan joka ikinen työviikko. Scientific American kertoi kymmenisen vuotta sitten Yhdysvaltojen hallituksen selvityksestä, jonka mukaan tutkijat käyttävät sekä USA:ssa että Euroopassa 40 prosenttia tutkimusajastaan byrokratian viidakoissa. Osa tästä oli kuitenkin varmasti jo silloin hallinnollista työtä.

Joka tapauksessa yhä suurempi osa tutkijoiden työajasta kuluu rahoituksen hakemiseen omaan tutkimustyöhön. Neljä viidestä Suomen Lääketieteen Säätiön tuoreeseen tutkimukseen vastanneesta lääkäristä koki rahoituksen saamisen kliiniseen tutkimukseen vaikeaksi.

Miten vaikeaa tutkimusrahoituksen saamisen sitten pitäisi olla? Kumpi on parempi: se että useimmat tutkijat kokevat, että tutkimusrahoituksen saaminen on helppoa, vai että he kokevat, että se on vaikeaa? Tämä on niin hankala kysymys, että jätän sen käsittelyn toiseen Konehuoneeseen.

Olen vakuuttunut siitä, että tutkimussuunnitelmien säätäminen ja kirjoittaminen uudestaan eri rahoittajille pakottaa miettimään oman tutkimuksen sisältöä ja vie sitä eteenpäin. Mutta ei kai sitten enää, jos suuri osa rahoituksen hakemisesta onkin vain samojen tutkimussuunnitelmien ja budjettien lähettämistä eri rahoittajille? Jos vielä näiden eri rahoittajien käyttämät arvioijat tekevät työnsä samojen kriteerien pohjalta, niin eikö tämä moninkertainen työ ole turhaa? (Vaikka rahoituksen hakeminen ei silloin voikaan viedä niin paljon aikaa?) Myös mainitsemani Lääketieteen Säätiön selvitys kirvoitti Twitter-kommentteja, joissa toivottiin usean rahoittajan yhteisiä rahoitushakuja. ”Samalta luukulta” rahoituksen hakemisessa – esimerkiksi rahoituspooleissa – on kuitenkin mieltä vain silloin, kun rahoituksen myöntämisen kriteerit ovat jokseenkin samoja.

Mutta miksi hakuaikoja on olemassa? Entä jos useammalla suurella säätiöllä olisi jatkuva hakuaika, miten se vaikuttaisi hakemusten laatimiseen? Jane ja Aatos Erkon säätiöllä ei ole vuotuisia hakupyrähdyksiä, vaan rahoitusta voi hakea milloin tahansa. Silti hakemusten määrä tuntuu pysyneen hallinnassa. Koneen Säätiössä olemme miettineet tätäkin vaihtoehtoa, kun hakemusten määrä on kasvanut ja myöntöprosentti on laskenut lähelle arpapelin rajaa. Tämä ei tarkoittaisi ”jatkuvaa” rahoituksen myöntämistä, vaan useampia päiviä vuodessa, jolloin rahoituksista päätettäisiin, ehkä 6–8 kertaa.

Mutta nyt kun hakeminen on vielä perinteisessä moodissa, voivat tieteen ja taiteen apurahojen hakijat nauttia palvelusta, jota säätiöt tarjoavat hakuvaiheessa: neuvontaa, infotilaisuuksia, vertaistukea. Hakijoiden tukeminen ja yhteistyön vahvistaminen on lisääntynyt. Kannattaa käyttää sitä hyödyksi – aika, jolloin säätiöissä vain odoteltiin hakemuksia tumput suorina, on jäänyt taakse, ja nykyisin säätiöt haluavat auttaa hakijoita.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen