Konehuone-kolumni: Kuka saa tutkia mitä?

"Nothing about us without us" -periaate tarkoittaa, että kukaan ei voi tehdä vähemmistöjä tai yhteiskunnallisesti muita heikommassa asemassa olevia ryhmiä koskevia päätöksiä osallistamatta heitä itseään. Sittemmin myös tutkimuksessa on alettu puhua siitä, kuka saa tehdä tutkimusta ja kuka saa puhua kenenkin asioista. Tiedejohtajamme Kalle Korhonen pohtii aihetta Konehuone-kolumnissaan.
Kuva: Michael Rosner-Hyman / Unsplash

Koneen Säätiössä järjestimme lokakuun alussa suomeksi keskustelun demokratiakehityksestä Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa. Alustajina olivat säätiön apurahoittama tutkija-toimittaja ja toimittaja sekä Suomen Lähi-Idän-instituutin edustaja. Meitä twitisoitiin ennen tilaisuutta siitä, että mukana ei ollut ketään, joka olisi Lähi-Idästä tai Pohjois-Afrikasta kotoisin.

Joku voisi sanoa, että eihän Suomessa järjestettävissä brexit-keskusteluissa ole yleensä mukana brittejä, eikä kukaan kiinnitä asiaan huomiota. Mutta tämä on kuitenkin vähän erilaista. Teema liittyy paljon käsiteltyyn ”Nothing about us without us” -periaatteeseen, joka on noussut vahvasti esiin aina, kun puhutaan vähemmistöistä tai yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevista. Periaate on lähtökohtaisesti tarkoittanut, että tällaisia ryhmiä koskevia päätöksiä ei voi tehdä osallistamatta heitä itseään. Mutta sittemmin on alettu puhua myös tutkimuksesta, eli siitä kuka saa tehdä tutkimusta, ja kuka saa puhua kenenkin asioista.

Koneen Säätiön kieliohjelmassa, josta rahoitettiin yli kahtasataa hanketta 10-luvun aikana, korostettiin, että vähemmistökielten tutkimuksen ja niiden dokumentoinnin on tärkeä voimaannuttaa myös kieliä käyttäviä yhteisöjä. Kieliohjelman kesäkoulussa v. 2016 vieraillut monipuolinen kielentutkija Peter Austin kuvasi hienosti sitä, millaisen kaaren lingvistinen kenttätyö on tehnyt 1800-luvulta nykyaikaan. Aluksi toimittiin niin, että tutkija teki lyhyen kenttämatkan miellyttävänä vuodenaikana ja tuotti aineistostaan kollegoilleen tekstikokoelman, kieliopin ja sanaston. Tarkoitus oli kyllä myös pelastaa katoavia kieliä, mutta tutkijoille ei tullut mieleen, että työllä voisi olla suuri merkitys myös niille ihmisille, jotka tutkittuja kieliä käyttivät.

Nykyisin ei ole kovin hyväksyttävää toteuttaa kielen kuvauksen hanketta, josta ei jää mitään kyseisen kielen käyttäjille. Toki sellaisiakin hankkeita saattaa olla – tutkijat eivät ehkä huomioi asiaa hakiessaan rahoitusta. Tai sitten rahoittaja ei ymmärrä, että tällainen ”popularisointi” on vielä tärkeämpää kuin johonkin valtakieleen kohdistuvan tutkimuksen välittäminen sitä puhuvalle yleisölle. Säätiön kieliohjelman loppuseminaarissa Kieli, valta ja osallisuus tammikuussa 2020 tuomme esiin kieliohjelman hankkeiden vaikuttavuutta yhteisölliseltä kannalta.

Tieteessä ei voida alkaa edellyttää, että jonkin ihmisryhmän kielen tai kulttuurin tutkiminen edellyttäisi tutkijoilta samaa etnistä tai sosiaalista alkuperää. Se olisi tuhoisaa. On kuitenkin tärkeää saada heikossa asemassa oleviin vähemmistöryhmiin kuuluvat mukaan tekemään tieteellistä tutkimusta, ja mielellään jotain muutakin kuin omaan ryhmään kohdistuvaa tutkimusta. Tämä työ on vielä pahasti kesken.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen

Kirjoittaja on Koneen Säätiön tiedejohtaja.