Konehuone-kolumni: Joko säätiöiden ja yliopistojen yhteisymmärrys lisääntyy?

Apurahatutkijoiden asemassa ja suhteessa yliopistoyhteisöön on edelleen parantamisen varaa. Mikä neuvoksi? kysyy säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen Konehuone-kirjoitussarjan toisessa osassa.
Kuva: Veikko Somerpuro

Täällä Konehuoneessa luemme paljon apurahaprojektien raportteja. Olen ollut nyt säätiössä työssä kuuden vuoden ajan, ja yksi asia ei ole raporteissa muuttunut: apurahatutkijoiden heikko asema yliopistoyhteisössä. Miksi on näin? Toki tilanne vaihtelee, mutta moni säätiön apurahalla työtään tekevä tutkija on edelleen ulkopuolinen.

Kenelläkään ei ole ajan tasalla olevaa tietoa siitä, miten suurilla summilla säätiöt rahoittavat tieteilijöitä tutkimusorganisaatioissa, sillä niiden kirjanpidossa säätiörahoitus ei useinkaan näy. Valtion säästöt kuristavat yliopistoja ja vielä pahemmin tutkimuslaitoksia, joissa toimivien tieteilijöiden on jatkuvasti haettava ulkopuolista rahoitusta voidakseen tehdä omaa tutkijantyötään.

Asianhan piti järjestyä jo vuonna 2013. Silloin Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta esitti suositukset sitoumusperustaiseen tutkimusrahoitukseen, joiden tavoitteena oli tehdä säätiörahoitus houkuttelevaksi vaihtoehdoksi niin tutkijan kuin yliopiston näkökulmasta. Pyrittiin parantamaan apurahatutkijoiden asemaa ja lisäksi saamaan säätiöiden rahoitus vähitellen mukaan rahoitusmalliin, jonka pohjalta valtio rahoittaa yliopistoja. apurahan hakija olisi hankkinut hakemuksensa liitteeksi sitoumuksen, jolla yliopiston laitos olisi taannut hankkeen toteuttamiselle samat perusedellytykset kuin muilla tutkijoilla. Säätiö olisi sitten maksanut suoraan yliopistolle esimerkiksi 7 prosenttia apurahan suuruudesta, ja samalla apurahatutkijat olisi tilastoitu.

Mitä tapahtui? Osa yliopistoista torjui suositukset vuoden 2014 alussa, joten apurahan hakijat eivät sitoumuksia saaneet. Kulttuurirahasto kävi oman neuvottelukierroksen yliopistojen kanssa ja otti oman versionsa sitoumus-korvausmallista käyttöön. Kokemuksista on kantautunut ulospäin vähän tietoa. Useimmat muut säätiöt eivät ottaneet yliopistokorvausta käyttöön. Yliopistokorvauksen tie taisi olla umpikuja, koska muutaman prosentin korvaus on kaukana siitä, millaisia lisäkuluja Suomen Akatemian tai vaikka ERC:n hankkeissa yliopistoille maksetaan. Korvauksen prosessit voivat lisätä byrokratiaa.

Voisi ajatella, että tutkimuksen rahoittaminen apurahoilla hyödyttää kaikkia, sekä yliopistoja että säätiöitä. Yliopistothan ovat periaatteessa hyvin vapaita toimimaan. Ne eivät ole linjaorganisaatioita, joissa johdon strategia jalkautetaan koskemaan jokaista yliopistolaista vaan vapaan tieteen kehtoja, joissa tieteilijät opettavat, tekevät huippututkimusta ja vuorovaikuttavat ympäröivän yhteiskunnan kanssa hyvän hallinnon tuella. Tutkimusta rahoittavilla apurahasäätiöillä on myös paljon vapautta, varsinkin jos toiminta perustuu oman pääoman tuottoon. Kompaktit organisaatiot tukevat viisaasti mietittyjen säädekirjojen pohjalta yhteiskunnan parantamista tieteen avulla käyttäen rahoitusvalinnoissaan tukemiensa alojen parasta asiantuntemusta. Kun tutkimus tehdään arvostetussa yliopistossa – tätähän kaikki Suomen yliopistot ovat – säätiön vaikuttavuus on korkealla tasolla. Tutkimusrahoituksen vaikuttajilla säätiöissä on tavallisesti hyvä suhde yliopistoihin jo sitäkin kautta, että he toimivat samaan aikaan molemmissa.

Vuosikymmenen alkupuolen tapahtumat ovat nykyisillä aikakäsityksillä mitaten jo antiikin historiaa. Miten pääsisimme tilanteessa eteenpäin nyt 2010-luvun lopussa? OKM:n rahoitusmallissa säätiörahoitus ei vieläkään näy. Jatketaan ihmeessä yrityksiä vaikuttaa rahoitusmalliin, mutta katsellaanko myös rahoitusmallin pään yli ulos?

Apurahatutkijoiden asemaa parantaa esimerkiksi se, jos rahoittajat ja tutkimusorganisaatiot vahvistavat tutkijoiden toimijuutta. Kaikenlaista hyvää toimintaa on käynnissä, ja tällä kentällä voisi asioita tehdä myös yhdessä. Tutkijan ammatillisen identiteetin tukeminen on tärkeää kaikkien tieteen kentässä toimivien kannalta. On todella tehtävä näkyväksi, millaista tietoa tutkimus tuottaa maailmaan, ja miksi se on erilaista kuin vaikka arkikokemukseen pohjautuvat käsitykset maailmasta. Ja että tutkijan toiminta ei ole pelkästään ympäröivän yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttamista, vaan myös tieteen sisäistä työtä. Tällä hetkellä aika moni uusi tutkimusrahoituksen muoto pyrkii ratkaisemaan valtavia globaaleja haasteita.

Suomessa keskustelu sivistyksen asemasta ja suhteesta teknologisiin ja teknologian aiheuttamiin muutoksiin on taas äskettäin kiihtynyt. On aiheellisesti huomautettu, että yliopistoihmisiä ei saa eristää poteroihinsa, joissa ihmistieteilijät voivat pelätä teknologian kehittäjiä, ja samaan aikaan teknologit toimivat omissa kuopissaan. Tässäkin rahoittajat ja tutkimusorganisaatiot voivat toimia yhdessä ja tuoda eri alojen tekijöitä uusilla tavoilla yhteen niin, että se on luontevaa ja apurahatutkijan kannalta kiinnostavaa.

Lisäksi olisi tärkeä ymmärtää paremmin nykyisen tiederahoituksen kokonaisuutta Suomessa, jotta voi miettiä myös sen tulevaisuutta. Kesän jälkeen julkaistaan Allan Tiitan johtaman tutkimushankkeen tulokset, joissa on selvitetty säätiöiden tiederahoitusta Suomen itsenäisyyden aikana. Lisäksi Helsingin yliopiston säätiöfoorumissa maaliskuussa kävi ilmi, että väitöskirjojen rahoituksessa henkilökohtainen apuraha on tämän vuosikymmenen alkuvuosina ollut tärkein rahoitusmuoto.

Säätiöt siis tukevat olennaisella tavalla juuri sitä työtä, joka tuottaa maailmaan paljon merkittävää perustutkimusta sekä tieteen ja yhteiskunnan kannalta tärkeisiin kysymyksiin syventyneitä osaajia. Tätä työtä ei ole olemassa juuri muualla kuin yliopistoissa. Yhteistyöllä voisimme kuitenkin luoda paremman kokonaiskuvan tilanteesta ja jatkaa tietojen päivittämistä. Samalla voi koota eri rahoittajilta ja tutkimusorganisaatioilta ideoita siitä, miten tutkimusrahoitus voi säilyttää inspiraationsa.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen

Kirjoittaja on Koneen Säätiön tiedejohtaja.