”Kirjallisuus on viimeinen rajojaan vartioiva dinosaurus”

Heidi Grönstrandin tutkimusryhmä yhdistää rohkealla tavalla tutkijoiden ja taiteilijoiden työtä.

Tutkimusryhmään kuuluvat sarjakuvataiteilija Mika Lietzén, kirjailija Zinaida Lindén sekä tutkijat Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Julia Tidigs ja Grönstrand itse. Koneen Säätiön rahoittamissa tutkimushankkeissa ei aikaisemmin ole nähty yhtä vahvaa tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä. Säätiön näkökulmasta tämä yhteistyö on erityisen arvokasta.

Varsinkin arkipuheessa on tavallista, että ihmiskunnan kirjallisuus jaetaan erillisiin yksikielisiin osiin, yhdellä kielellä kirjallisuutta tuottaviin kansoihin. ”Kirjallisuus on viimeinen rajojaan vartioiva dinosaurus”, sanoo Heidi Grönstrand, jonka johtamalle hankkeelle Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa Koneen Säätiö on myöntänyt 405.600 euron rahoituksen vuosille 2014–16.

Vaikka Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, ja vielä sikäli kiinnostava tapaus, etteivät kielialueet ole maantieteellisesti yhtä erillään kuin Belgiassa tai Sveitsissä, on Suomessakin vanhastaan kahden yksikielisen kirjallisuuden perinne. Tilanne on peräisin kansallisvaltioiden synnyn ajoilta, jolloin rakennettiin eroja muihin “kansoihin”. Paljon vanhemmassa kirjallisuudessa, esimerkiksi roomalaisessa tai keskiajan Euroopan kirjallisuudessa, oli luontevammin läsnä kaksi tai useampia kieliä.

Grönstrandin tutkimusryhmä pureutuu monikieliseen kirjallisuuteen: sekä sellaiseen, jossa käytetään useampia kieliä, että kirjailijoihin, jotka kirjoittavat teoksiaan useammalla kielellä. Monikielisyyttä ei tutkimuksessa määritellä täydellisen kielitaidon tai esimerkiksi syntyperäisen kaksikielisyyden kautta. Kyse on rohkeasta avauksesta, sillä Suomen kirjallisuuden monikielisyyttä ei ole tutkittu tässä mittakaavassa aikaisemmin.

Grönstrand sanoo, että näennäisesti yksikielisessä tekstissä voi olla yksi toisen kielen sana, joka avaa kokonaisen maailman. Esimerkiksi hän ottaa Sofi Oksasen romaanin Stalinin lehmät. Siihen on ripoteltu vironkielisiä sanoja, joiden kautta avataan päähenkilön menneisyyttä. Grönstrandin mukaan omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa on muutenkin käsitelty tunnemaisemia, jotka kiinnittyvät kieleen: “Kielen kautta välittyy turvallisuuden tunteita, rakkautta, sekä lapselle että aikuiselle.”

“Monen kielen käyttö kirjallisuudessa on edelleen tabu”

– Heidi Grönstrand

Kun Kjell Westön Drakarna över Helsingfors (suom. Leijat Helsingin yllä) ilmestyi vuonna 1996, se sai positiivisen kritiikin lisäksi osakseen myös paljon kummeksuntaa, koska 1970–80-lukujen Helsinkiin sijoittuva teos sisälsi niin paljon suomea. “Suomen ruotsinkielisessä kirjallisuudessa on voitu sitoutua yksikielisyyteen aivan kuten suomenkielisessäkin”, sanoo Grönstrand.

Moni ammatikseen kirjoittava ihminen joutuu tai pääsee nykyisin tilanteeseen, jossa hän tuottaa tekstejä useammilla kielillä. Sama koskee kirjailijoita. Grönstrand mainitsee esimerkkinä Emmi Itärannan, joka kirjoitti romaaninsa Memory of Water / Teemestarin kirja sekä englanniksi että suomeksi. Tässä yhteydessä Grönstrand käyttää superdiversiteetin käsitettä.

Superdiversiteetti tarkoittaa sitä, että kielelliset ja etniset identiteetit voivat nykyisin globalisaation seurauksena olla monimuotoisempia kuin mitä on koettu missään aikaisemmissa yhteiskunnissa. Käsite on hyödyllinen esimerkiksi puhuttaessa muuttoliikkeiden seurauksena syntyneestä kirjallisuudesta, joka saattaa nivoutua kaukana toisistaan sijaitsevien maiden kirjallisiin perinteisiin ja kieliin. “Mitä kirjallisuuskäsityksellemme tapahtuu, kun tätä tapahtuu yhä enemmän”, kysyy Grönstrand.

Tutkimushanke ei rajoitu sanalliseen kirjallisuuteen, vaan se käsittelee myös sarjakuvaa. “Sarjakuvan kuvallisuus tuo esiin sen, että asioita ja tilanteita voi ymmärtää ja niissä tulla ymmärretyksi ilman että osaa täydellisesti verbaalista kieltä”, korostaa Grönstrand.

Aiheeseen liittyvää
Pitkät jutut

23.4.2020

Kevätkirje Saaresta
Pitkät jutut

7.2.2020

Raivostuttava rohkeus