Kevätkirje Saaresta

Saaren kartanon kutsutaiteilija Essi Kausalainen on työskennellyt Mietoisissa kohta kahdeksan kuukautta. Kevätkirjeessään hän tarkastelee, mitä pitempiaikainen työskentelyjakso residenssissä merkitsee taiteilijalle ja hänen työskentelylleen, ja miten koko maailmaan koskettanut pandemia vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyn.
Kuva: Laura Cemin

Kahdeksan kuukautta on loputtoman pitkä ja mitättömän lyhyt aika riippuen mitä kaikkea siihen yrittää mahduttaa, keneltä kysytään ja suhteessa mihin. Se on kaksi tai kolme vuodenaikaa riippuen sijainnista, vuodesta ja tulkinnasta. Se on lintujen syys- ja kevätmuutto, siirtyminen pimeään vuodenaikaan ja takaisin valoon. Kahdeksan kuukautta on Saaren kartanon kutsutaiteilijan residenssin kesto, joka omalla kohdallani on päättymäisillään. Etukäteen tiesin, että tämä ajanjakso olisi siirtymä kohti jotakin ennalta määrittämätöntä ja uutta. En kuitenkaan osannut kuvitella, kuinka laaja ja perustavanlaatuinen tämä muutos voisi olla.

Kahdeksan residenssikuukauteni aikana olen ehtinyt työstää limittäin kolmea esitysmuotoista teosta, joiden keskeisiä teemoja ovat kanssaoleminen ja kuuntelu. Sisältöjen ohella teoksia yhdistää läheinen yhteistyö muusikoiden ja muiden esityksentekijöiden kanssa: Nimeni on Monstera on esitys puhallinkvintetille, kahdelle kädelliselle, tekstille ja tekstiileille, Thousand Times Yes on kokeellinen kamariooppera sopraanolle, kamarikuorolle, ääninauhalle ja esineille, Aquarium on osa laajaa, modulaarista Carnival of the Animals -esitykokonaisuutta, jota työstän yhdessä chicagolaisen Every house has a door -ryhmän kanssa. Käytännössä tämä työ on tarkoittanut ohjaamista, koordinointia, keskustelua, kuuntelua, ompelua, tekstien ja nuottien kirjoittamista.

Performanssilähtöisissä teoksissani olen jo pitkään tarkastellut ruumiina olemista avoimena prosessina, joka tapahtuu välittömässä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Olen ollut erityisen kiinnostunut siitä hienovaraisesta tavasta, jolla ympäröivät ruumiit – ihmiset ja muut eläimet, kasvit, sienet, kemikaalit, mineraalit ja muut – muokkaavat toinen toisiaan. Kuluneen kevään aikana tämä ruumiina olemisen huokoisuus on tullut näkyväksi pelottavalla tavalla. Maailman läpi vaeltava kulkutauti on tehnyt selväksi kuinka näennäinen raja itsen ja toisen välillä on. Se on paljastanut monimutkaiset ja intiimit kytkökset, jotka kiinnittävät meidät toisiimme. Kansainvälinen yhteistyö ja esitysmuoto ovat muuttuneet hetkessä itsestäänselvyydestä ihmeeksi. Tuloillaan olevat ensi-illat ovat siirtyneet tulevaisuuden sumuiseen horisonttiin. Käytäntöjen lisäksi tilanne kutsuu ajattelemaan myös teosten sisältöjä uudesta kulmasta. Epävarmuuden aallokko pakottaa kirkastamaan koordinaatit.

Kuva: Laura Cemin

RINNAKKAISTODELLISUUS

Saaren kartanon residenssissä ulkomaailman kriisitila tuntuu sen laajuudesta huolimatta yllättävän kaukaiselta. Avara peltomaisema tekee vimmaisesti kevättä: linnut saapuvat laajoina parvina, käärmeet luikertelevat ja lehtivihreä puskee esiin vastaansanomattomalla voimalla. Vaikka taiteilijakollegat ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet palaamaan koteihinsa, puut ja pensaat ovat paikoillaan, jänikset ja peurat tutuilla reiteillään. Se, että oma arkeni on muuttunut niin kovin vähän, johtuu pitkälti siitä, että residenssi on lähtökohtaisesti poikkeustila. Saaren kartanon tapauksessa jonkinlainen rinnakkaistodellisuus, jota leimaa yltäkylläisyys ja vieraanvaraisuus. Paikka, jossa taiteellista työtä ja tutkimusta – ja niiden tekijää – arvostetaan, on monelle taiteen ja tieteen kentällä toimivalle utopia. Ihmiselle, joka on tottunut jatkuvasti joustamaan ja sovittamaan itsensä mahdottomiin olosuhteisiin Saaren vieraanvaraisuus on häkellyttävää. Vie aikansa, että siihen tottuu, ja kun näin pääsee tapahtumaan, paluu arkeen voi tuntua vaikealta.

Itseäni muutto Helsingistä peltojen keskelle Mietoisiin jännitti, vaikka aiempi kartanon residenssini oli jättänyt syvästi onnellisen muistijäljen. Vuonna 2012 vietin Saaressa kaksi kuukautta miettimässä taidettani ja omaa toimijuuttani uuteen uskoon. Noiden kuukausien aikana tapahtui näin jälkeenpäin tarkasteltuna järisyttäviä asioita. Kuvasin viisi uutta videoteosta ja niiden myötä määritin taiteelleni uuden suunnan. Otin askeleen yksin työskentelemisestä kohti työryhmiä ja avasin oven yhteistyölle kasvien kanssa. Kaivoin itseni ulos ammatillisesta umpikujasta, jota määritti näköalojen ja ilon puute. Tästä kaikesta huolimatta paluu Saareen mietitytti. Kahdeksan kuukautta suomalaista peltomaisemaa on pitkä aika kaupunkilaiselle. Ikävöin etukäteen ystäviä sekä arkeani rytmittäviä rutiineja ja paikkoja: joogatunteja, teehuoneita, uimahalleja ja kirjastoja. Onneksi taiteilijapuolisoni sentään muutti mukanani tätä maisemaa ja sen hienovireisiä muutoksia todistamaan.

Kuten niin usein käy, vanhojen rutiinien tilalle tulee uusia, ystävien kanssa löytyy toisenlaisia kanssaolemisen tapoja. Oleminen mutatoituu. Kahdeksan kuukautta on siihen riittävä aika. Kahden kuukauden välein vaihtuvat työtilat ja kollegat ovat kuorineet esiin uusia puolia työskentelystäni, ja itsessäni. Isot studiot ja maiseman avaruus ovat avanneet tilaa myös ajatteluun. Tiiviit työskentelyjaksot työryhmien kanssa ovat tuoneet projekteihin intensiteetin lisäksi yllättäen ihan uudenlaista huumoria ja keveyttä. Ympäröivien peltojen hiljainen järkähtämättömyys ja rikkumaton työrauha ovat osoittaneet kuinka syvälle omiin ajatuksiin voi eksyä. Käsitykseni ajasta on tänä aikana muuttunut moneen otteeseen, kosketukseni säätilaan, vuodenaikaan ja valoon on herkistynyt. Olen oppinut tunnistamaan lintuja laulusta.

Omien yhteistyökumppanien ohella olen saanut nauttia muiden residenssiläisten seurasta. On ollut kiinnostavaa seurata kuinka kukin ryhmä luo oman keskustelunsa ja dynamiikkansa. Jokainen näistä neljästä joukosta, joiden kanssa olen saanut residenssini jakaa, on ravinnut minua omalla, yllättävällä tavallaan. Ajattelu- ja työskentelytapojen moninaisuus ei ole lakannut hämmästyttämästä. Silti jokaisen ryhmän kanssa on avautunut kohtaamisen ja jakamisen paikkoja. Olemme meditoineet, kuntoilleet, katsoneet elokuvia, juoneet cocktaileja, neuloneet ja kokanneet yhdessä. Olemme käyneet viikoittaisilla ruokaostosreissuilla paikallisessa marketissa, kävelleet pimeässä ja viettäneet yhdessä joulua. Residenssiryhmät ovat kahdeksan kuukauden ajan olleet laajennettu perheeni.

 

RESONANSSI

Taiteellisessa työssäni olen kiinnostunut ruumiin aistivoimaisuudesta, siitä miltä ja miten toiset olennot ja asiat koskettavat minua, ovat läsnä minussa ja miltä ne tuntuvat. Olen kiinnostunut tavasta, jolla kokemus ja ymmärrys ’minästä’ ja ’toisesta’ voi tässä kohtaamisessa laajentua. Tähän kokemukseen liittyen olen ajatellut resonaatiota, fysikaalista ilmiötä, jonka suomennan mielelläni myötävärähtelyksi. Myötävärähtelyn tila syntyy kappaleen altistuessa ulkopuolisen voiman taajuudelle. Kun systeemien, kuten magneettikenttien, koneiden, rakenteiden tai ruumiiden ominaisvärähtelytaajuus on keskenään sama, tai lähes sama, saavutetaan resonanssi. Kohtaaminen voimistaa kappaleiden värähtelyn erityisen suureksi liikkeeksi, jonka voima voi yhtä lailla olla hajottava tai hoivaava. Ihmiskorva tunnistaa tietyt värähtelytaajuudet soivina harmonioina, mutta ääni on myös kosketusta ja liikettä. Se etenee aineen halki aaltoina, kuten vesi tai lima, sitoen yhteen toisistaan irrallaan olevat kappaleet. Saaren residenssin aikana resonointi on alkanut mielessäni linkittyä äänen ja kosketuksen lisäksi myös olemiseen vieraanvaraisuuden kokemuksen kautta. Olen saanut nähdä kuinka anteliaisuus ja jakaminen voivat myötävärähtelyn tavoin vahvistua ja laajentua olentojen välillä. Vieraanvaraisuus ei ole vain luksusta tai ylijäämää, vaan se on syvästi mahdollistava voima ja olemisen asenne. Kun ihminen saa osakseen arvostusta ja välittämistä, hänen kapasiteettinsa kohdella myös muita arvostavasti kasvaa.

Muuttaessani syksyllä Saareen osasin ennakoida muutosta. Ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtunut nyrjähdys on niin dramaattinen, että se jättää helposti varjoonsa sen hiljaisen, henkilökohtaisen liikkeen, joka tapahtuu samanaikaisesti. Tunnistan työskentelyni rakenteissa ja itsessäni siirtymän, jonka laajuuden voi ymmärtää vasta vähän kauempaa tarkasteltuna. Edellistä Saaren residenssiäni seurasi työskentelyn avautuminen yhteistyöksi kasvien ja muiden olentojen kanssa. Tällä kertaa huomaan yllätyksekseni tekeväni teoksia näyttämölle ja kertovani tarinoita, joiden keskiössä on kasvin tai sienen sijaan ihminen. Ompelen pehmeitä näyttämöitä, avaan harmonioita ja etsin uutta kieltä entistä tiiviimmässä ja monimuotoisemmassa yhteistyössä muiden kanssa. Tilan ja ajan jakamisen merkitys kasvaa ja teosmuoto laajenee. Odotusteni vastaisesti minusta ei tullut fermentointia harrastavaa avantouimaria, ainakaan vielä. En myöskään saanut luettua kaikkia kirjojani, enkä edelleenkään ole hyvä joutenolossa. Mutta peltomaiseman kauneutta opin arvostamaan.

Yhteistyökumppaneitteni avulla residenssin sisäänsä sulkeva rakenne avautui kohti maailmaa ja esti minua eksymästä itseeni. Siksi tuntuu tärkeältä mainita tässä ne kollegat, jotka ovat työskennelleet Saaressa kanssani. Heitä kohtaan tuntemani kiintymys ja ihailu, ja heidän kanssaan koettu ilo on sanomattoman suuri.

Aquarium:
Lin Hixon, Matthew Goulish, Laura Cull

Nimeni on Monstera:
etäsatelliitteina Masi Tiitta, Medina Omeragic ja puhallinkvintetti Kuura

Thousand Times Yes:
Marja Ahti, Laura Cemin, Johannes Juva, Jenny Kalliokulju, Johanna Kalliokulju, Ahti Leppänen, Villa Ruscica, Yuko Takeda, Sebastian Ziegler
etäsatelliitteina Florian Feigl ja Sofia Ivarsson

Sekä kirjoituskumppanina Elina Suoyrjö.

 

Heidän lisäkseen on mainittava tietenkin Saaren lähes kaikkivoipa henkilökunta (katsokaa nyt tätä jumalatarmaista kuvagalleriaa sivuston alalaidassa), sekä kaikki nämä paikalliset sammalet, jäkälät ja puut, pusikot, varvut ja muu kasvillisuus, kivet ja koko eliöstö, jotka ovat ilahduttaneet, lohduttaneet ja kannustaneet minua kuluneina kuukausina. Kun työskentely työryhmien kanssa jatkuu toisaalla, teitä tulee ikävä.

Kirjoittaja

Essi Kausalainen

Essi Kausalainen on helsinkiläinen performanssi- ja kuvataiteilija jonka työskentelyn lähtökohtana on ruumiin aistimellisuus, ja siihen kytkeytyvät filosofis-eettiset ja materiaaliset kysymykset. Ruumista tarkastellaan prosessina, joka muovautuu loputtoman monimutkaisissa vuorovaikutus- ja valtasuhteissa erilajisten olentojen ja ympäristöjen kanssa. Kausalaisen praktiikan perustana on mielikuvittelu ja leikki, joiden avulla hän pyrkii purkamaan lineaarisia ja hierarkisia ajattelu- ja toimintatapoja.
Aiheeseen liittyvää